Eräänä päivänä, kun Kainuusta kotoisin oleva Titta Peltosalmi oli 16-vuotias, hänen äitinsä yllätti hänet huoneestaan itkemästä.
Syy ei ollut teini-ikäiselle kovinkaan kummallinen: Titta kärsi sydänsuruista. Hän oli toivottoman ihastunut kaveriinsa, eikä vastakaikua ollut luvassa.
Kun äiti sattui paikalle tuona herkkänä hetkenä, Titta avasi sydäntään. Sekin tapahtui aivan kuten monen muunkin teinin kohdalla olisi voinut tapahtua.
Tähän loppuvat kuitenkin tämän tarinan tavanomaiset käänteet.
Kun Titta avautui äidilleen, tapahtui nimittäin samalla jotakin, josta tavataan puhua kaapista tulemisena: ihastus oli samaa sukupuolta kuin hän itsekin.
”Äiti oli pitkään hiljaa ja sanoi ’Minä voin ehkä joskus hyväksyä tuon, mutta älä koskaan kerro isälle’. Isäni oli muun muassa sanonut minulle, että homous on pahempaa, kuin mitä Jeffrey Dahmer teki,” Titta muistelee nyt, kahdeksan vuotta tapahtuman jälkeen.
Dahmer oli kuuluisa amerikkalainen sarjamurhaaja, nekrofiili ja kannibaali, joka murhasi pääasiassa nuoria homoseksuaaleja miehiä.
Kun puhutaan maista, joissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on ahtaat oltavat, Suomi ei todennäköisesti tule ensimmäisenä mieleen. Päinvastoin, Suomi luetaan usein näiden oikeuksien mallimaihin, aivan kuten muutkin Pohjoismaat.
Tätä käsitystä tukee esimerkiksi Euroopan unionin perusoikeusviraston tekemä tutkimus, jossa Suomi sijoittui kolmen kärkeen esimerkiksi syrjinnän kokemusten vähäisyyden ja avoimesti elämisen mahdollisuuksien suhteen.
Silti saatavilla olevan tiedon mukaan Titan kaapistatulotarina ei ole maassamme mitenkään poikkeuksellisen ankea. Varsinkaan, mikäli siihen lisätään sen suhteellisen onnellinen loppu: Titta vietti kesäkuussa häitään ja isä juhli mukana.
Titta oli yksi 11:a seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvasta suomalaisesta, jotka ottivat yhteyttä, kun Maailman Kuvalehti keräsi kevään aikana kokemuksia kaapista tulemisesta 2000-luvun Suomessa.
Lehdelle kerrotuissa tarinoissa toistuvat vaikeat tilanteet, joissa mykkäkoulut ja raivokohtaukset ovat hyvin tavallisia.
Laajin yhteenveto sateenkaarinuorten todellisuuksista löytyy Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2019 tekemästä kouluterveyskyselystä. Sen mukaan joka neljäs sateenkaarinuori kokee kotonaan fyysistä väkivaltaa; henkistä väkivaltaa kokee peräti 40 prosenttia.
Tilanteet ovat suomalaisissa kodeissa peräti niin hankalia, että huhtikuussa Pirkanmaan Setan toiminnanjohtaja Mikko Ala-Kapee kehotti sateenkaarinuoria pysymään kaapissa koronapandemian ajan. Perusteluiksi kerrottiin muun muassa, että poikkeusoloissa lähisuhdeväkivallan riski kasvaa ja esimerkiksi lastensuojelu ylikuormittuu.
”En halua maalata piruja seinille, mutta ikävä kyllä edelleen tapahtuu tilanteita, joissa nuori tulee ulos heitetyksi ja näitä turvaverkkoja joudutaan käyttämään”, Ala-Kapee kommentoi Ylelle 16.4.
Suositus pysyttelystä kaapissa kuulostaa rankalta maassa, jossa Helsinki Pride kerää sata tuhatta kävijää ja sateenkaarikrääsää tursuaa lähes jokaisen maakuntamarketin hyllyiltä.
Kaikki asiantuntijat eivät Ala-Kapeen kantaa allekirjoittaneetkaan. Esimerkiksi valtakunnallinen Seta kiirehti kommentoimaan, ettei suositus edustanut sen virallista kantaa.
Missä siis mennään?
Yksi tapa saada kokonaiskuva seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta tämän päivän Suomessa, on kerrata perustiedot Suomen laista.
Siellä hyviä uutisia riittää. 2000-luvulla lakiin on tehty niin monia näitä oikeuksia parantavia muutoksia, ettei kaikkiin syventyminen ole tässä edes mahdollista.
Suomessa naimisiin on esimerkiksi voinut mennä sukupuolineutraalisti vuodesta 2017, ja syksystä 2016 lähtien perusopetuksen tehtäviin on kuulunut muun muassa ”tiedon lisääminen sukupuolen moninaisuudesta”.
Yhdenvertainen hedelmöityshoitolaki on ollut voimassa vuodesta 2007. Perheen sisäinen adoptio on ollut mahdollista sateenkaaripareille vuodesta 2009, ja vuodesta 2019 voimassa ollut äitiyslaki säästää hedelmöityshoitoja käyttävät naisparit jopa adoption kiemuroilta.
Vuonna 2015 uudistuneissa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolaeissa sukupuoleen perustuvan syrjinnän kiellot laajennettiin koskemaan sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää.
Vuosituhannen ensimmäisiin vuosiin mahtuvat esimerkiksi translaki (2003), laki rekisteröidystä parisuhteesta (2002) sekä syrjinnän suoraan kieltävä työsopimuslaki (2001).
Rikollista homoseksuaalisuus ei ole ollut Suomessa sitten vuoden 1971, eikä sairaus sitten vuoden 1981.
Tämän päivän 50-vuotiaat, syntyivät maailmaan, jossa homous oli rikollista.
Nykyään siis monet lait turvaavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaiset oikeudet. Se ei kuitenkaan kerro vielä kovinkaan paljon asenteistamme.
Tämän päivän nuorelle esimerkiksi viimeksi mainitut lakimuutokset saattavat kuulostaa muinaisilta. Yhtä muinaisilta kuin Kekkonen, lankapuhelimet ja päältä tupeeratut takatukkakampaukset.
Mutta jo heidän vanhempiensa ikäluokka, eli tämän päivän 50-vuotiaat, syntyivät maailmaan, jossa homous oli rikollista. Nämä ihmiset elivät viidesluokkalaisiksi maailmassa, joka opetti heille, että homous on sairaus.
Esimerkkejä ei tarvitse hakea noinkaan kaukaa. Kun tämän päivän kolmikymppiset olivat yläasteen kynnyksellä, Suomessa oli voimassa vielä niin kutsuttu kehotuskielto. Vuoteen 1999 voimassa ollut laki kriminalisoi kaikenlaisen homouden ”mainostamisen”.
Lainaikaista Suomea voi verrata vaikkapa nykypäivän Venäjään. Käytännössä homoseksuaalien esittäminen televisiossa neutraalissa tai positiivisessa valossa olisi voitu tulkita homoseksuaalisuuteen kehottamisena.
Homojen tai transihmisten esittämistä naurettavassa, inhottavassa tai stereotyyppejä viljelevässä valossa ei sen sijaan mikään pykälä kieltänyt.
Julkisen keskustelun tasosta lähivuosikymmeninä saa myös hyvän kuvan katsomalla Ylen homoillat vuosilta 1996 ja 2010. Vuonna 1996 homoseksuaalisuuden kerrottiin olevan epätoivottu seksuaalinen poikkeama, tekevän ihmisistä ”matelijan kaltaisia” ja johtavan – ei vain kuolemaan – vaan iankaikkiseen kuolemaan.
Vuosi 2010 muistetaan kansanedustaja Pentti Oinosen hauveli-vertauksesta, minkä lisäksi Päivi Räsänen kunnostautui vihjaamalla, ettei homoseksuaalien korkea itsemurhakuolleisuus selity vain syrjinnällä.
”[…] varmasti se liittyy myös tähän omaan kasvuprosessiin, koska kyllä ihminen sisällään tietää, että jos hän on esimerkiksi homoseksuaalisissa suhteissa, niin hän tekee jotain sellaista, mikä on esimerkiksi kristillisen ihmiskuvan [mukaan] väärin.”
Ei siis mikään ihme, että osalle meistä sulateltavaa riittää yhä.
Jos Suomesta pitäisi nimetä yksi vähemmistöidentiteettien sulattelun asiantuntija, tällaisen tittelin voisi ansaita juurikin kiistanalaisia suosituksia antanut Ala-Kapee.
Pirkanmaan Setan yhteydessä on toiminut vuodesta 2013 valtakunnallinen sateenkaari-ihmisille ja etenkin -nuorille neuvontaa tarjoava Sinuiksi-palvelu, jonka vetäjänä Ala-Kapee on käytännössä katsoen kuunnellut työkseen nuorten identiteettipohdintoja ja ulostulokokemuksia seitsemän vuoden ajan.
Ihan mistään pienestä otannasta ei ole kyse. Esimerkiksi viime vuonna palveluun tuli kuutisen sataa yhteydenottoa, joista valtaosan tilannetta puitiin useassa tapaamisessa. Palvelu on lisäksi teettänyt oman kyselytutkimuksen, johon siihenkin kertyi noin tuhat vastausta.
Kokemuksensa perusteella Ala-Kapee katsoo, että kaappiin sinänsä ja sieltä ulostuloihin liittyy monia myyttejä ja väärinymmärryksiä. Yksi niistä on se, että ainoa oikea tapa tulla kaapista olisi tehdä se rohkeasti, kasvokkain – ja heti.
”Osa ihmisistä ajattelee, että mikäs siinä, ulos vain! Kaikki menee hienosti ja peukkua tälle! Mutta me työntekijät olisimme vastuuttomia, mikäli emme valmistelisi ulostuloa niin huolella kuin osaamme”, hän sanoo.
Osa ulostuloista menee tietysti mallikkaasti. Myös osa Maailman Kuvalehteen yhteyttä ottaneista ihmisistä halusi nimenomaan kertoa hyvistä kokemuksistaan.
Esimerkillinen tilanne voisi edetä vaikkapa siten, että vanhemmat ovat ehkä jo aavistelleet asiaa ja ehtineet vakuutella nuorta siitä, ettei heidän rakkautensa ole ehdollista.
”Mutta tällaisten hienojen kokemusten pitäisi olla se itsestään selvin vaihtoehto, mitä ne eivät esimerkiksi THL:n kouluterveyskyselyn ja Sinuiksi-palvelun kyselytutkimusten perusteella ole”, toteaa Ala-Kapee.
”Perheessä on voitu hyvinkin uskottavasti viljellä avarakatseisuutta, ja lähipiirissä on saattanut olla monenlaisia ihmisiä. Mutta kun asia koskeekin omaa lasta, niin se onkin mullistava.”
Yleisempää on, että kun nuori ottaa yhteyttä palveluun, hänellä on jo ollut viitteitä siitä, ettei vastaanotto tule olemaan myönteinen.
Tällaisiin viitteisiin voitaneen laskea esimerkiksi Titan kertomus isänsä sarjamurhaajakommenteista. Lievempänä esimerkkinä kotona on voitu vaikkapa sivulauseissa todeta, ettei näistä asioista sovi puhua, tai vaivaantua, kun televisiossa on esiintynyt sateenkaariväkeä.
Toisinaan mitään varoitusmerkkejä ei ole kuitenkaan ollut.
”Perheessä on voitu hyvinkin uskottavasti viljellä avarakatseisuutta, ja lähipiirissä on saattanut olla monenlaisia ihmisiä. Mutta kun asia koskeekin omaa lasta, niin se onkin mullistava”, Ala-Kapee sanoo.
Siksi vaikka kaikki kuulostaisi nuoren kertomana hyvältä, palvelun työntekijöiden kanssa tehdään aina suunnitelma pahimman mahdollisen skenaarion mukaan,
”Ja iloitaan, kun suunnitelmaa ei tarvitse soveltaa käytäntöön.”
Mitä sitten tyypillisesti tapahtuu, kun ulostulo menee pieleen?
”Minulle on tullut käsitys, että monen perhe ei pysty käsittelemään tunteitaan ja pyrkii hiljentämään kaapista tulleen ihmisen. Tyyliin ’onko siitä nyt pakko ääneen puhua’. Se kehottaa tavallaan näkymättömäksi, vaikka toinen ei sitä tarkoittaisikaan”, sanoo johtamisen jatko-opiskelija, kirjailija ja itsekin transtaustainen mies Susi Nousiainen.
Vuoden 2019 ajan myös hän keräsi suomalaisten kokemuksia kaapista tulemisesta. Tuloksena syntyi esikoiskirja Sukupuoleen katsomatta. Kuinka kohdata moninaisuus (Atena, 2020), joka kokemusten kuvaamisen lisäksi purkaa vähemmistökäsitteitä ja avaa yleisiä väärinymmärryksiä.
Käymiensä keskustelujen perusteella Nousiaisen käsitys suomalaisten asenteista on karu.
”Kun katson THL: n määritelmiä henkisestä väkivallasta, huomaan että olen itse kuullut yhteensä vain alle kymmenen kaapistatulotarinaa, jossa väkivaltaa ei olisi näillä määritelmillä tapahtunut perheessä.”
Onnellisista tarinoista huokuu suunnaton helpotus siitä, ettei olekaan tullut hylätyksi, vaikka on sellainen kuin on.
THL listaa henkiseksi väkivallaksi esimerkiksi alistamisen, arvostelun, nimittelyn, halveksunnan, sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamisen tai jollakin näistä uhkaamisen. Ensi- ja turvakotien liitto jatkaisi listaa vielä sisaruksiin vertaamisella ja ”tekemättä jättämisellä”; eli esimerkiksi tilanteilla, joissa lapsi jää yksin tunteittensa kanssa tai on kuin ilmaa vanhemmalleen.
Kulissit kuulostavat kieltämättä tutuilta. Nousiainen kertoo lisää esimerkkejä.
”Transihmisten suhteen kuulee hyvin paljon sitä, että kun lapsi vaihtaa nimeä omaa sukupuoltaan vastaavaksi, vanhempi saattaa sanoa: ’En kutsu sinua sitten enää ollenkaan nimellä’ ja saattaa oikeasti lakata sanomasta lapsensa nimeä ääneen.”
”Samoin ihmisiltä ei enää kysytä, mitä perheelle kuuluu, jos uusi puoliso onkin samaa sukupuolta.”
Toisaalta Nousiaisen mukaan onnellisista tarinoista huokuu suunnaton helpotus siitä, ettei olekaan tullut hylätyksi, vaikka on sellainen kuin on.
”Ehkä tämäkin kertoo enemmän vähän vinksallaan olevista rakenteista kuin ihmisistä.”
Asenteemme laahaavat siis lainsäädännön perässä. Mutta miksi?
Susi Nousiainen keksii heti yhden selityksen. Sen, että vähemmistöt tehdään edelleen näkymättömiksi esimerkiksi koulukirjoissa.
”Opetussuunnitelma sanoo, että yleissivistykseen pitäisi kuulua tieto sukupuolen moninaisuudesta. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, mitä koulukirjoissa sanotaan. Olen siinä käsityksessä, että kustantajat pelkäävät, että jos niitä muutetaan, ne eivät enää mene kaikkialla kaupaksi.”
Muita taustatekijöitä onkin vaikeampi kaivaa esiin. Esimerkiksi intuitiivisesti ajateltuna suuret kaupungit ovat vapaamielisempiä, mutta tosiasiassa alueellisia eroja on vaikea osoittaa toteen.
”On yleinen harha, että Helsingissä olisi kaikki hyvin. Helsingissä on niin paljon ihmisiä, että mukaan mahtuu paljon huonoja kohtaloita. Pienessä kunnassa tarvitaan vain muutama upea ja valveutunut ihminen, jotka luovat siitä täysin paratiisin. Pienestä kunnasta tulee tosin täydellinen helvetti samalla logiikalla”, Mikko Ala-Kapee sanoo.
Sinuiksi-palvelun tilastot eivät myöskään tue ajatusta siitä, että nuivat asenteet selittyisivät kulttuurillisilla tai uskonnollisilla tekijöillä. Vastaanotto on aina ennen muuta yksilöistä kiinni.
”Olen itsekin tullut tilanteisiin pää täynnä ennakkoluuloja. Onneksi en ole sanonut niitä ääneen, sillä tilanteet ovat voineet kääntyä valtavan hyväksi.”
Joskus vastaan toki tulee tilanteita, joissa vaikkapa uskonnollisuus on määräävä tekijä. Ala-Kapeella on tälläkin hetkellä käynnissä ”raastava asiakkuus” juuri ja juuri täysi-ikäisen nuoren aikuisen kanssa, jonka uskonnolliset vanhemmat eheyttävät nuorta vasten tämän tahtoa.
Nykykäsityksen mukaan eheyttäminen on vailla tieteellistä pohjaa ja aiheuttaa yksilölle vakavaa haittaa.
Tällaisista tarinoista huolimatta nuivat asenteet selittyvät Ala-Kapeen mukaan ennen muuta ”ihan tavallisella supisuomalaisuudella”.’
”Ei tarvitse valehdella tai teeskennellä. Mutta tulisi toimia siten, ettei kaada huoltansa nuoren niskaan.”
Tästä esimerkkinä mainittakoon, että Sinuiksi-palvelun yksi yleinen yhteyttä ottava ryhmä ovat äidit, jotka tiedostavat asian sensitiivisyyden ja haluavat vilpittömästi olla lastensa tukena, mutta joilla on sisäisesti vaikeuksia hyväksyä asiaa.
”Lait ovat tuoreita. Kielteinen suhtautuminen on yhteiskunnan läpileikkaavien pitkän aikavälin normien mukaista. Monen vanhemman huolen ja pelkojen takana vaikuttaa sisäistetty oletus jostain sellaisesta, mitä ei kuuluisi tehdä. Oma nuori siis tavallaan haastaa arvomaailman.”
Yllättymisessä ei ole sinänsä mitään kauhisteltavaa, Ala-Kapee painottaa, vaan olennaista on, miten vanhempi toimii tilanteessa. Hyvä vanhempi tiedostaa omat tunteensa ja hakee itsenäisesti tukea vanhemmuuteensa.
”Ei tarvitse valehdella tai teeskennellä. Mutta tulisi toimia siten, ettei kaada huoltansa nuoren niskaan”, hän sanoo.
Tästä päästään siihen, miksi Ala-Kapee ohjeisti nuoria pysymään poikkeusaikana kaapissa. Hänen mukaansa kaikkien osapuolten kannalta reiluin tapa tulla kaapista on lähestyä harkitulla viestillä jostain turvallisesta paikasta, johon voit tarvittaessa jäädä. Korona-aikana tällaisen järjestelyn tekeminen voisi olla hankalaa.
”Ollaan kohtuullisia ja reiluja vanhemmille. Ei edellytetä mahdollisimman ihanaa vastausta suoriltaan, vaan annetaan vanhemmille lupa koota itsensä.”
Yksi asia vanhempien olisi kuitenkin Ala-Kapeen mukaan hyvä muistaa: on heidän vastuullaan sivistää itsensä ja tehdä nuorelle selväksi, että kotona erilaisuus sallitaan.
Sama koskee kaikkia julkisia laitoksia ja sote-palveluita: laki määrää, että syrjimättömyyden politiikka pitäisi tehdä näkyvästi selväksi.
Kaapista tulemiseen liittyy nimittäin myös toinen myytti. Vaikka kaapista tuleminen läheisille menisi upeasti, tähän ei itsensä altistaminen muiden reaktioille suinkaan lopu.
Lainsäädäntömuutoksilla pyritään luomaan maailma, jossa kaappia ei tarvita ollenkaan.
Tämän tiesi myös vuoden 2010 homoillassa esiintynyt kisapappi Leena Huovinen, joka maalasi kauhukuvan sateenkaariväen ja kaapin suhteesta syrjivässä yhteiskunnassa.
”Saattaa olla, että menee kymmeniä vuosia siihen [kaapissa olemiseen], ensin oman itsensä kanssa, sitten lähipiirinsä kanssa ja sitten koko muun yhteiskunnan kanssa. Yhtäkkiä ollaankin eläkeiässä ja koko elämä on mennyt salaillessa. Silleen, että päivittäin tulee lukemattomia tilanteita, ihan tällaisia small-talk-tilanteita, joissa ei voi omia korttejaan paljastaa.”
Jotta tältä vältyttäisiin, lainsäädäntömuutoksilla pyritään luomaan maailma, jossa kaappia ei tarvita ollenkaan.
”Ei tarvitsisi miettiä, pitääkö tervettä maalaisjärkeä käyttäen varautua siihen, että kun puhun itsestäni, minulle koituu ikäviä seurauksia”, sanoo Mikko Ala-Kapee.
”Kaappi voi olla turvapaikka, jos siellä on hyvä olla. Mutta joillekin se on vankila.”
Otteita kaapistatulokokemuksista Suomessa
”Olin alkanut seurustelemaan mun ensimmäisen tyttöystävän kanssa ja kerroin siitä ujona äidilleni. Äiti otti asian hyvin, mutta se pyysi mua kertomaan iskällekin. Mua pelotti ihan hirveästi. Kerroin iskälle, kun me kaikki kolme oltiin saunassa yhdessä. ’Iskä, mä seurustelen. Tytön kanssa.’
Mä muistan, miten isä kiirehti pois saunasta sanomatta sanaakaan, otti oluen ja meni katsomaan jääkiekkoa. Se ei puhunut mulle viikkoon, eikä ees katsonut silmiin.”
– Nimimerkki Elliot, 22, Pohjanmaa/Pirkanmaa
”Iskälle en oo koskaan tullut kaapista suoraan. Kai sekin on nähnyt Facebookista tai äiti kertonut. Muistan, kun mun kaks naispuolista kaveria alkoi seurustelemaan ja iskä näki sen Facebookista. Se kysy multa, että en kai mäkin oo sellainen. Pelkäsin vastata, joten sanoin, että en.
Iskä ei oo kauheesti innostunut mun kumppaneista. Se ei oo koskaan sanonut kokonaista lausetta mun kihlatulleni ja hän muutenkin haukkuu esimerkiksi tv:ssä olevia homopareja.
Mun pikkusiskon kanssa se saattaa soitella, mutta me korkeintaan viestitellään juhlapäivinä.”
– Nimimerkki Mimmi, 21, Tampere
”Sisko otti asian tosi luontevasti. Kertoi jopa, että hänellä on samansuuntaisia ajatuksia ja hänkin on ollut ihastunut joskus naiseen. Äiti puolestaan olikin toinen juttu. Hänelle kun kerroin, hän haukkui mut aivan lyttyyn. Meidän perhe on uskossa, ja äiti vallankin erityisen vanhoillisesti raamattua tulkitsee. Häneltä sain kuulla, kuinka hänellä tulee oksennus suuhun, kun ajattelee mua. Olen kuulemma aivan väärällä tiellä ja joudun helvettiin ja paha on vallannut mut. Hän lateli mulle raamatun lauseita ja kirjoitti niitä mulle usein viesteillä, mistä mulle tuli tosi paha olla. Tunsin itseni aivan vääräksi ja pahaksi ja jouduin niin pahasti raiteiltani, että jouduin ottamaan jopa yhteyttä sateenkaaripappiin. Äidin seurakuntapiirin ihmiset ovat seuranneet mua ja mun lapsia kaupassa, meitä on avoimesti tuijotettu ja tahallaan tultu ihan lähelle ja mulkoiltu silmiin pahasti. Kassalle asti meidän perässä on tultu ja ilman omia ostoksia seurattu ulos kaupasta, niin että lapset pelkäsivät, miksi meille tehdään niin.”
– Laura, 35, Pirkanmaa
”Koska olen tähän mennessä seurustellut vain miesten kanssa, sukuni näkee minut standardiheterona. Olisinkohan ollut 16-vuotias, kun äitini kanssa keskustellessa mainitsin ikään kuin ohimennen, että en tykkää ainoastaan miehistä. Tämä kommentti sai aikaan kiusaantuneen hiljaisuuden, eikä asiasta ole sen jälkeen puhuttu. Isälleni en ole ikinä edes kuvitellut tulevani kaapista, ellei tilanne sitä vaadi, sillä tiedän, kuinka kyvytön hän on ymmärtämään seksuaalivähemmistöjä. Tämän on hänen siskonsa saanut tuntea nahoissaan jo vuosien päivät, sillä hän on naimisissa naisen kanssa ja heillä on myös lapsi. Tätini on saanut kokea niin paljon kipua ja hankalia perhesuhteita, että huomaan sen vaikuttaneeni myös minuun.”
– Nimimerkki Heitsu, 21, Kokkola
”Vuoden 2019 heinäkuussa oltiin autossa ajamassa mummolaan, kun lapseni kertoi minulle, että ’äiti, minä olen poika’. Vastasin siihen, että ’minä tiesin tämän’. Koska se tilanne tuli ihan puskista, sanoin näin hänelle: ’Ihan sama minulle, oletko vaikka lammas.’ Toivottavasti se ei ollut hirveen loukkaavaa! Silloin yritin antaa vaan sen mielikuvan, että minulle on aivan sama, kuka sinä olet.
Kerroin seuraavaksi äidilleni, joka on uskonnollinen. Hän vastasi samoin, ’minä tiesin’. Myös lapsen isä tiesi. Nykyään harmittaa, että jos me kerran kaikki ensin arvailtiin ja sitten tiedettiin, miksi me ei tarjoiltu hänelle helppoa tietä, vaan odotettiin, että hän itse kertoo.
Koulussa yritetään parhaansa ja tuetaan meitä parhaansa mukaan, mutta opettajat ovat hämmentyneitä, sillä heitä ei ole koulutettu siihen, miten näitä nuoria tulisi kohdella. Yritin itse järjestää Setan kouluttamaan koulun henkilökuntaa. Koulun kuraattori lähetti minulle pahoitellen viestin, että eivät voi kutsua Setaa kouluttamaan, sillä ’lasten vanhemmat aiheuttaisivat sodan’.
Sosiaalisessa mediassa aikuiset ihmiset ovat pyytäneet häntä useasti tappamaan itsensä tai tarjoutuneet ostamaan häneltä seksiä. Kaiken tämän jälkeen meillä oli kovat odotukset transklinikkaa kohtaan. Vastassa klinikalla oli lääkäri, joka heti kättelyssä luki meille puoli tuntia paperista, kuinka transihmiset ovat oikeasti homoja, joilla on homofobia.
Maailma on todella julma transihmisille.”
– Nimimerkki Perheenäiti, 33, Pirkanmaa
”Kun olin ensimmäistä kertaa vakavassa suhteessa naisen kanssa, kerroin mun perheelle. Jännitti, mutta kyllä ne oli sen vähän arvannut. Kun olin vaihdossa Englannissa, mulle tuli sen aikainen Setan lehti kotiin. Se tuli kirjekuoressa, jotta en jäisi kiinni sen tilaamisesta, mutta ne oli avanneet ne, koska olivat luulleet niitä laskuiksi. Kun tulin kotiin, lehdet olivat pinossa muiden postien joukossa. Vanhemmat sanoivat, että ’ei mitään väliä, pääasia, että olet onnellinen’. Vierähti valtava kivi sydämeltä, että sai sen sanottua ja vastaanotto oli niinkin lämmin.
Ennen kuin me alettiin seurustella, mun edesmenneellä vaimolla oli kaappi suljettuna ainakin osittain. Hän sanoi, että oli ihanaa, että mun kanssa pystyi alkaa elämään avoimesti. Ei tarvinnut enää olla hiljaa kahvipöydissä, kun muut puhuivat, mitä ovat tehneet viikonloppuna ja kenen kanssa.
Muille ihmisille pitää tulla koko ajan kaapista ulos edelleen. Itse näytän ns. perusheterolta, joten aina oletetaan, että jossain on se mies. Nyt tilanne on vieläpä kärjistynyt, kun olen leskeytynyt. Esimerkiksi kun hoidettiin kuoleman jälkeisiä asioita, monesti joku sanoi, että ’tämä sinun mies’. Ja aina pitää korjata, että ’ei kun vaimo’. Vaikka arjessa elän yksinhuoltajan elämää, haluan kuitenkin tuoda kaikkialla esiin, että lapsellani silti on se mami siellä taivaassa.
Nuorempana sitä mietti, että miten paljon sitä haluaa omilla kasvoilla ja nimillä tuoda näitä asioita esiin. Mutta jos kaikki on kaapissa visusti ovet kiinni, ei mikään voi muuttua.”
– Anne-Mari Ikola, 37, Vaasa