Joskus aikakauslehdentekijän suunnitelmat menevät kokonaan uusiksi. Niin on käynyt tänä vuonna kaksi kertaa. Ensin vaihdoimme lennosta kevään lehden tulevaisuus-teemasta terveys-teemaiseksi. Tämän lehden teeman puolestaan piti olla teknologia. Nyt se on Black Lives Matter. Miksikö?
Maailmaa koskettava COVID-19 vaati meitä reagoimaan, aivan niin kuin rasismikin ja sen näkyväksi tehnyt, Yhdysvalloissa syntynyt liike.
Tahdoimme pysähtyä sen äärelle, katsoa sitä tarkemmin. Tahdoimme lehdentekijöinä miettiä omaa osuuttamme rakenteellisen rasismin rakentumisessa. Millaisia juttuja ja kuvia julkaisemme mustista ihmisistä? Ketkä kirjoittavat lehtemme juttuja? Ketkä kuvaavat ja kuvittavat niitä? Kenen ääni kuuluu?
Ihonväristämme ja alkuperästämme riippumatta olemme nyt saaneet uuden mahdollisuuden pysähtyä näiden ilmiöiden äärelle. Ne ovat aina olleet meille yhteisiä, ja nyt olemme uudella tavalla ymmärtäneet, että olemme kaikki osa ratkaisua.
Pandemiat eivät ole uusi asia maailmassa, kuten ei rasismikaan. Toimittaja ja aktivisti Shirlene Green Newball toteaa kolumnissaan, että rasismi on maailman pitkäkestoisin pandemia. Sitä on vaikea kiistää.
Tämä lehti on yksi pieni, pienen toimituksen kokoinen yritys kammeta maailmaa parempaan ja tasavertaisempaan suuntaan.
”Epäoikeudenmukaisuus tulisi ottaa vakavasti ilman väkivaltaista kuvastoa.”
Ruskeiden Tyttöjen verkkomedian toimituspäällikkö Ervin Latimer peräänkuuluttaa esseessään, että aktiivinen työ rasististen rakenteiden ja ajatusmallien purkuun olisi pystyttävä tekemään ilman tuskaa validoivia kärsimystarinoita. Epäoikeudenmukaisuus tulisi ottaa vakavasti ilman väkivaltaista kuvastoa.
Latimer puhuu traumapornosta ja pyytää meitä kaikkia tarkastelemaan tottumuksiamme, ennen kuin jaamme tai julkaisemme kuvia mustista, väkivaltaa kokevista ja kokeneista kehoista. Hänen mukaansa tietoiskut väkivaltaisuuksista eivät loppupeleissä juuri auta – tai jos auttavat, niin ne tekevät sen uudelleenaiheutetun trauman kautta.
Tämän asian tiedostaminen ja syvä ymmärtäminen tulisi olla jokaisen median tekijän mielessä, kun yritämme purkaa ikiaikaista kuvastoa, kärsimystä ja sortoa toistavaa tarinaa.
Rakenteellisen rasismin purkutalkoissa olemme mukana tarkastelemalla jatkossakin, ketkä lehteemme kirjoittavat ja kuvaavat ja millä tavalla.
New Yorkissa asuva valokuvaaja Uwa Iduozee teki lehteemme kuva-reportaasin Black Joy -liikkeestä.
”Musta ilo antaa mustille luvan olla kaikkea sitä, mikä on ollut kiellettyä tai mitä on pidetty epäsoveliaana: nauttia omasta kehostaan, olla vapaa ilmaisemaan itseään, olla äänekäs, kuvitella itsensä ja omat mahdollisuutensa valkoisuuden asettamien raamien ulkopuolella”, Iduozee kirjoittaa.
Olkoon se meidän kannanottomme aiheeseen.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden vs. päätoimittaja.