Pääsisäisviikonloppu oli juuri alkanut.

Pitkänäperjantaina, 10. päivänä huhtikuuta 40-vuotias Collins Khosa vietti iltapäivää perheensä kanssa Johannesburgissa, Alexandra-townshipin alueella. 

Kotona oli Khosan avovaimo Nomsa Montsha, hänen veljensä sekä pari muuta perheenjäsentä. Montsha valmisteli päivällistä, kunnes tilanne yhtäkkiä keskeytyi. 

Neljä Etelä-Afrikan armeijan SANDF:n sotilasta saapui paikalle. Sotilaat syyttivät Khosaa koronavirusepidemian vuoksi asetetun sulkutilan sääntöjen rikkomisesta. Sotilaat olivat sanojensa mukaan löytäneet pihamaalta oluttölkkejä. 

Elettiin Etelä-Afrikan tiukan sulkutilan tasoa viisi. Maassa vallitsi ulkonaliikkumiskielto ja alkoholin myynti sekä jakelu oli tiukasti kielletty. Poikkeuslaki ei kuitenkaan kieltänyt jo ostetun alkoholin nauttimista.

Syntyi riita, ja sotilaat hälyttivät lisäapua. Paikalle saapui myös Johannesburgin metropolialueen poliisi JMPD. 

”Olimme rauhassa sisällä, emme ulkona rikkomassa sääntöjä. En vieläkään tiedä, miksi armeija ja poliisi tulivat kotiimme”, Montsha sanoo.

Montsha kertoo perheen totelleen armeijan sotilaita kuuliaisesti. Sotilaat puolestaan väittävät, että Khosa ja Montshan veli käyttäytyivät epäkunnioittavasti naissotilaita kohtaan. 
 
Paikalla olleiden perheenjäsenten ja oikeuteen edenneen haastehakemuksen mukaan sotilaat pitivät Khosan käsiä tämän selän takana ja samalla kuristivat, löivät ja potkivat häntä. Sotilaat heittivät Khosan seinää vasten, ja ainakin yksi heistä iski Khosaa päähän kiväärin lavalla.

Sotilaiden antamien lausuntojen mukaan Khosa oli kunnossa heidän poistuessaan paikalta.

 

Ainakin kymmenen ihmistä on kuollut poliisin tai armeijan väkivallan seurauksena maaliskuun lopulla alkaneen sulkutilan jälkeen.

 

Khosan perhe siirsi miehen sänkyyn, koska hän ei pysynyt pystyssä. Muutaman tunnin kuluttua Khosa kuoli. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin tylpän esineen isku päähän. 

Sotilaat pahoinpitelivät myös Montshaa ja tämän veljeä, vaikka kukaan ei vastustanut virkavallan latelemia käskyjä. Ja miksi vastustaisikaan? Etelä-Afrikan armeijan sotilaat ja poliisi kantavat normaaleissa työtehtävissään tuliaseita. 

Khosan kansainvälistäkin huomiota herättänyt kuolema virkavallan voimakeinojen seurauksena ei valitettavasti ole ainoa laatuaan. Ainakin kymmenen ihmistä on kuollut poliisin tai armeijan väkivallan seurauksena maaliskuun lopulla alkaneen sulkutilan jälkeen. 

Kaikki uhrit ovat mustia ja suurin osa asunut köyhillä township-alueilla.
 

Etelä-Afrikassa vellova väkivalta liitetään – tai sen selitetään kumpuavan – apartheidin väkivaltaisesta historiasta, jossa lainvalvojien raa’at ja väkivaltaiset voimakeinot siviilejä kohtaan olivat yleisiä. 

Apartheidin ajan traagisimpia siviilien ja poliisin kohtaamisia olivat vuoden 1960 Sharpevillessa tapahtunut kansanmurha ja vuoden 1976 kesäkuun 16. päivän opiskelijoiden marssi. 

Maaliskuun 21. päivänä vuonna 1960 tuhannet Pan Africanist Congress -liikettä tukevat eteläafrikkalaiset marssivat kaupungin poliisiasemalle ja asettautuivat vapaaehtoisesti pidätettäväksi. Ryhmän tavoite oli vastustaa lakia, jonka mukaan mustien ja muiden kuin valkoisten piti kantaa mukanaan lupalappuja liikkuessaan ulkosalla.

5000 siviiliä vastassa oli 300 poliisia. Silminnäkijöiden mukaan yksi poliisi hätääntyi ja ampui kohti siviilejä. 

Useat muut poliisit alkoivat ampua, ja kahden minuutin tulituksen seurauksena 69 siviiliä kuoli ja 180 loukkaantui. 

Vuonna 1976 tuhannet Etelä-Afrikan opiskelijaliikkeen komitean mobilisoimat ja Black Consciousness Movement -ryhmän tukemat opiskelijat marssivat osoittaakseen mieltä apartheid-hallinnon rotupolitiikkaa vastaan. 

Opiskelijat eivät koskaan päässeet perille Orlando-stadionille, jonne mielenosoituksen oli tarkoitus päättyä. Nuoret kohtasivat raskaasti aseistetun poliisijoukon, joka ampui heitä kohti sekä kyynelkaasulla että luodeilla. 

Tapaus nostatti mielenosoitusten aallon hallitusta vastaan. Sowetosta purkautuneet mielenosoitukset levisivät ympäri maan ja jatkuivat pitkälle vuoteen 1977.

Traagisimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia tapauksia apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa on Marikanan massamurha. 

Elokuun 16. päivänä 2012 kaivostyöläiset aloittivat lakon Lonminin kaivoksella Marikanan kylässä. Lakkoilevat kaivostyöläiset osoittivat mieltään surkeita työolosuhteita vastaan ja vaativat vähimmäispalkkoja sekä kohtalaisia työturvallisuusolosuhteita. 

Etelä-Afrikan poliisi avasi tulen työläisiä kohti. Ainakin 44 kaivostyöläistä kuoli ja 78 loukkaantui. Poliisin toimet tallentuivat suoraan televisiolähetykseen, joka levisi kuin kulovalkea. 
 
Väkivalta on monimutkainen ilmiö, jonka juuret ovat sekä maan historiassa että sosioekonomisessa rakenteessa. Etelä-Afrikassa on valtavat mineraalivarannot, ja maa on panostanut infrastruktuurin kehittämiseen. 

Kehityksestä huolimatta maan varannot ovat olleet pienen valkoisen vähemmistön käsissä. 

Apartheidin kaatumisen myötä yhä useammat mustat eteläafrikkalaiset ovat nousseet niin sanottuun vähemmistöeliittiin, mutta köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on kasvanut.  Kuilun syveneminen on lisännyt äärimmäistä köyhyyttä, turvattomuutta ja turhautumista.

Pelko sekä yleistä väkivaltaa että viranomaisia ja poliisiväkivaltaa kohtaan on läsnä erityisesti township-alueilla. Amnesty Internationalin mukaan suuri osa township-alueilla ja epävirallisissa hökkelikylissä asuvista ihmisistä kokee vihaa ja pelkoa heitä kohtaan tehtyjen hyökkäysten vuoksi sekä turvattomuutta kotonaan että työmatkoilla.

 

”Väkivalta on sosiaalisesti pyhitetty Etelä-Afrikassa – sekä erimielisyyksien ratkaisussa että muutoksen ajamisen välineenä.”

 

Näiden alueiden asukkaiden mukaan poliisi on välinpitämätön, eikä apua ole saatavilla – asukkaat kokevat poliisin vihamielisenä. 

Massachusettsin yliopiston rauhan ja konfliktintutkimuksen kunniaprofessori Padraig O’Malley kirjoittaa Nelson Mandela Centre of Memory -säätiön The Heart of Hope – South Africa’s Transition from Apartheid to Democracy -julkaisussa:

”On ilmiselvää, että väkivalta on sosiaalisesti pyhitetty Etelä-Afrikassa – sekä erimielisyyksien ratkaisussa että muutoksen ajamisen välineenä. Sekä siirtomaa- että apartheid-hallinto käyttivät väkivaltaa vallassa pysymisen keinona ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitämisen välineenä. Toisaalta, myös oppositio hyödynsi väkivallan eri muotoja poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. ”

O’Malley huomauttaa, että vuosisatojen ajan mustissa yhteisöissä tapahtuvaa väkivaltaa kuvattiin siirtomaatermein ”heimoväkivallaksi”. Selitystä käytettiin valtaapitävien toimesta oikeuttamaan patriarkaaliset ja pakottavat sosiaalisen valvonnan menetelmät. 

Tämä ajatus muodostaa yhä perustan osaan poliisin sisäistä puhe- ja toimintatapaa ja oikeuttaa erilaisen poliisivalvonnan menetelmät mustissa ja valkoisissa yhteisöissä. 

Tämä valvonta koitui nuoren miehen kohtaloksi noin kaksi kuukautta sitten.
 
Keskiviikkona 26.8 Eldorado Parkin -alueella asuva 16-vuotias Nathaniel Julius oli perheensä mukaan matkalla ruokaostoksille. Poliisin pakettiauto pysähtyi paikalle, jossa Julius istui ystäviensä kanssa. 

Downin oireyhtymän omaava Julius hätääntyi, eikä osannut vastata poliisien kysymyksiin. Julius kuoli poliisin luoteihin jo ennen kuin hänet ehdittiin viedä Johannesburgin Sowetossa sijaitsevaan sairaalaan. 

Päivää myöhemmin mielenosoitukset leimahtivat.

Juliuksen perhe on shokissa. Poliisi ei ole avannut tapauksen yksityiskohtia. Gautengin alueen pääministeri David Makhura totesi lausunnossaan, että Julius oli poliisioperaation sivullisuhri. Makhuran mukaan poliisi oli paikalla, koska se oli saanut vinkin varastetuista auton osista. 

Poliisin itsenäinen tutkintaosasto IPID on määrätty tutkimaan Juliuksen kuolemaa. IPID on kuitenkin saanut osakseen valtavaa kritiikkiä; tutkintaosaston toimintaa ei pidetä riittävän itsenäisenä sen kuuluessa poliisihallinnon alle, eikä IPID:in määräämiä kurinpitotoimenpiteitä pidetä riittävänä, koska tutkintaosasto ei ole juuri tuominnut viranomaisten toimia. 
 

IPID sai 42 000 valitusta vuosina 2012–2019. Tapaukset vaihtelevat raiskauksista kidutuksiin ja kuolemantuottamukseen. 

Vuosina 2012–2019 vain 0,4 prosenttia kuolemantapauksista, jotka tapahtuivat poliisin huostassa oleville, johtivat IPID:in suosituksesta oikeusprosessiin. Vain 3,9 prosenttia kaikista kanteluista johti kurinpitotoimenpiteisiin. 

Rikosoikeudellisia seuraamuksia Etelä-Afrikan poliisi on saanut 1,3 prosentista tapauksista.

IPID vapauttikin Khosan kuoleman jälkeen sotilaat vastuusta, kunnes SANDF:n edustajan, kenraaliluutnantti Vusumuzi Masondon toteuttama selvitys paljasti, että sotilaat olivat toimineet Khosaa kohtaan sääntöjen vastaisesti. 

Vaikka SANDF:n edustajalla ei ole juridista toimivaltaa, kenraaliluutnantti Masondo suositteli Etelä-Afrikan oikeusministeri Nosivivwe Mapisa-Nqakulalle lähettämässään lausunnossa rangaistusta tilanteessa paikalla olleille ja toimineille sotilaille. Neljä SANDF:n sotilasta on pidätetty virasta, mutta he saavat täyttä palkkaa, kunnes tutkinta saadaan päätökseen.

Montshan ja Khosan muu perhe oli tyytyväinen kenraaliluutnantin raporttiin ja siihen, että asiaa tutkitaan. ”Olemme odottaneet keväästä saakka jonkinlaista tulosta. Tämä on askel oikeaan suuntaan”, Montsha huokaa. 

Suuri osa eteläafrikkalaisista poliisiväkivallan uhreista tai uhrien perheenjäsenistä kokee voimattomuutta ja avuttomuutta siitä, miten saada ja hakea oikeutta suurille menetyksilleen.

 

”Vasta Yhdysvalloissa tapahtuneen George Floydin kuoleman jälkeen Etelä-Afrikan johto todella reagoi myös täkäläiseen poliisiväkivaltaan.”

 

”Koko prosessi on ollut tosi vaikea. Muutama EFF:n poliitikko auttoi meitä, ja niin saimme muun muassa asianajajan. Emme olisi tässä ilman heidän apuaan”, Montsha sanoo. 

Khosan perheen asianajaja Wikus Steyl kertoi news24-uutiskanavalle, että perhe on haastanut SANDF:n oikeuteen ja hakee Etelä-Afrikan armeijalta kymmenen miljoonan randin, eli noin 500 000 euron korvauksia.

”Mikään ei tuo Collinsia takaisin”, Montsha sanoo. ”Meillä on ollut hyvin vaikeaa hänen kuolemansa jälkeen. Collins ei elättänyt vain meidän perhettämme vaan oli vastuussa myös äidistään ja monista sukulaisistaan.”

Khosan perhe on ollut järkyttynyt siitä, miten heikosti Etelä-Afrikan poliittinen johto on vastannut maassa tapahtuneisiin mustien kuolemiin sulkutilan aikana. 

”Me toivoimme, että ministerit ja presidentti Cyril Ramaphosa olisivat puhuneet asiasta ja huomioineet, mitä täällä tapahtuu. Mutta vasta Yhdysvalloissa tapahtuneen George Floydin kuoleman jälkeen Etelä-Afrikan johto todella reagoi myös täkäläiseen poliisiväkivaltaan. Vasta sitten he pyysivät anteeksi”, Montsha sanoo. 
 
Etelä-Afrikan hallitus julkaisi 1.6.2020 lausunnon, jossa se vaati mustia kohtaan tapahtuvan väkivallan kitkemistä Yhdysvalloissa.

”Viimeisimpien tapausten aalto – Ahmaud Arbery, musta mies hölkkäämässä, Breonna Taylor, musta nainen nukkumassa ja Floyd, musta mies, joka kohtasi poliisin – todistaa sen, että amerikkalainen yhteiskunta asettaa mustan elämän vaarallisen matalalle. … ANC taisteli valkoista ylivaltaa vastaan ja voitti sen – ja sitä ei hiljennetä tilanteessa, jossa mustia ihmishenkiä tuhotaan.”

Mutta presidentti Ramaphosa totesi lausunnossaan sulkutilan aikana tapahtuneista kuolemista:  ”SAPS ja SANDF antoivat intomielisyydelleen ylivallan.”

Valtapuolue ANC:lle on satanut kritiikkiä siitä, miten kyvytön se on ollut kitkemään pääasiassa mustiin kohdistuvan, lisääntyvän poliisiväkivallan. 

”Poliisiväkivallasta on tulossa suuri ongelma, erityisesti nyt sulkutilan aikana”, Etelä-Afrikan ihmisoikeuskomission puheenjohtaja, professori Bongani Majola toteaa. 

”Etelä-Afrikan apartheidin aikaan poliisi oli brutaali ja kansalaiset pelkäsivät poliisia. Nyt näyttää siltä, että luottamus poliisia kohtaan murenee ja kauhu kasvaa”, Majola sanoo. 

Majolan mukaan poliisille kohdistetuista kanteista maksetut korvaukset ovat kohonneet vuosi vuodelta. Huhtikuusta 2018 huhtikuuhun 2019 välisenä aikana Etelä-Afrikan poliisi joutui maksamaan 535 miljoonaa randia, eli lähes 27 miljoonaa euroa korvauksia poliisiväkivallan ja väärinkäytösten vuoksi. 

Summa on 2,5 kertaa Etelä-Afrikan ihmisoikeuskomission vuosibudjetin määrä. 

”Hallitus ei selvästi tee riittävästi. Sen täytyy kääriä hihat ja pureutua ongelman pohjasyihin. Tänäkin vuonna maksamme miljoonia ja miljoonia randeja korvauksia poliisiväkivallan vuoksi”, Majola sanoo. 

Majola arvioi, että IPID tuskin on oivallisin organisaatio poliisiväkivallan kitkemiseen. 

”Ei poliisihallinnolle suoraan raportoiva ja vastaava toimielin voi tehdä täysin itsenäistä selvitystyötä. Se on aivan selvää. IPID on teoriassa hyvä idea, mutta se ei toimi, kunnes se on itsenäinen yksikkönsä. Mallia voisi ottaa esimerkiksi suoraan presidentin ministeriölle raportoivasta korruption kitkemiseksi perustetusta yksiköstä.”

Etelä-Afrikan ihmisoikeuskomissiolla on valtuutus edustaa kantajia ja viedä haasteita oikeuteen. Majolan mukaan yksittäisten tapausten edustaminen on kokonaisuudessa kuitenkin kuin pisara meressä. 

Mutta ihmisoikeuskomissio voi tuoda epäkohtia esiin. Komissio raportoi säännöllisesti YK:lle, esimerkiksi YK:n kidutuksenvastaiselle komitealle. Se valvoo Yhdistyneiden kansakuntien kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen toteutumista. Etelä-Afrikka on ratifioinut sopimuksen vuonna 1998. 

”Aiomme selventää tulevassa raportissa, että Etelä-Afrikan hallinto ei ole tehnyt riittävästi poliisiväkivallan poistamiseksi”,  Majola sanoo. 
 
Miksi poliisiväkivallan kitkeminen vaikuttaa niin haastavalta? 

”Kyse on monesta tekijästä: koulutuksen ja valvonnan puutteesta sekä organisaatiokulttuurista. Poliisit eivät vastuuta toisiaan. Meillä on myös kasvavaa näyttöä siitä, että poliisi esimerkiksi yrittää manipuloida todistusaineistoa tutkintatapauksissa”, Majola toteaa.

Lisäksi poliisijohdon tai ministerien ohjeistukset äärimmäisen väkivallan pyhittämisestä ovat omiaan lisäämään poliisien keskuudessa vallalla olevaa käsitystä, että poliisit ja turvallisuusviranomaiset ovat lain yläpuolella. 

Etelä-Afrikan poliisiministeri ja entinen poliisivoimien ylipäällikkö Bheki Cele ohjeisti poliiseja vuonna 2007 käyttämään tappavaa voimaa ja tähtäämään päähän hyökkäystilanteissa. 

Vuonna 2008 puolestaan Etelä-Afrikan entinen turvallisuusministeri Susan Shabangu kehotti puheessaan poliiseja ampumaan tappaakseen:

“Teidän täytyy tappaa ne paskiaiset, jotka uhkaavat teitä tai yhteisöä. Teidän ei pidä huolehtia seurauksista – se on minun tehtäväni. Teidän tehtävänne on palvella ja suojata. En halua varoituslaukauksia. Teillä on yksi laukaus, ja sen on oltava tappolaukaus”, Shabangu totesi.

 

1448:lla työssä toimivalla poliisilla oli rikostuomioita murhista raiskauksiin ja pahoinpitelyihin.

 
Ihmisoikeuskomission puheenjohtaja Majolan mukaan viesti on se, että oikeutta etsivät kansalaiset ovat tilanteessa omillaan. Montsha koki tämän yrittäessään tavoitella oikeutta Khosan kuoleman jälkeen. 

”Minusta tuntui, että hallinto suojelee poliiseja eikä meitä. Emme tienneet aluksi, mistä aloittaa ja hakea apua”, Montsha sanoo.

Yksi merkittävistä haasteista Etelä-Afrikan poliisiväkivallan kitkemisessä on lisäksi koulutuksen ja poliisikokelaiden taustakartoituksen puute.

Kenraaliluutnantti Mzwandile Petros huomautti, että poliisivoimien koon kasvattaminen on luonut haasteen poliisikokelaiden kyvyistä. Petroksen mukaan poliisien määrä on korvannut laadun; vuonna 2013 Institute for Security Studies -järjestö ISS selvitti, että 1448:lla työssä toimivalla poliisilla oli rikostuomioita murhista raiskauksiin ja pahoinpitelyihin.

Nämä yksilöt olivat työssä poliisivoimissa. 

Montsha ei usko, että poliisiväkivalta Etelä-Afrikassa on lähellä loppuaan. Majola arvioi, että vaikka Khosan tapaus on edennyt hitaasti, oikeus toteutunee myös siksi, että tapaus on herättänyt paljon keskustelua ja saanut julkisuutta. 

Majola painottaa lisäksi, että kansalaisten täytyy jaksaa vaatia lakiuudistuksia ja esimerkiksi itsenäistä tutkimuskomissiota. 
 
Sulkutilan aikaiset väkivaltaisuudet ovatkin saaneet eteläafrikkalaiset barrikadeille; mustien kuolemat ovat nostattaneet mielenosoituksia, jotka poliisi on tukahduttanut jälleen väkivalloin. 

16-vuotiaan Juliuksen kuoleman jälkeiset mielenosoitukset saivat poliisin ampumaan mielenosoittajia kumiluodeilla ja uhkailemaan toimittajia, jotka yrittivät raportoida tapahtuneesta. 

Etelä-Afrikan poliisin SAPS:in Gautengin alueen prikaatinkenraali Mathapelo Peters totesi The South African -lehdelle, että poliisi yritti hallita nopeasti kärjistyvää tilannetta ottamalla kiinni neljä ihmistä julkisen väkivallan vuoksi. 

Poliisin ja armeijan puutteelliset toimet ovat saaneet sekä Etelä-Afrikassa toimivat kansalaisjärjestöt että kansalaiset aktivoitumaan poliisiväkivallan raportoinnissa.

C19-niminen kansalaisjärjestöjen yhteisö pyrkii tuomaan poliisiväkivallan esiin ja on tarjonnut huhtikuusta alkaen alustan, jolla tapauksista voi ilmoittaa. Yli 100 tapausta on rekisteröity, ja niistä 80 prosenttia on köyhiltä alueilta. 

Sivustolla kysytään tapaukseen liittyviä kysymyksiä, minkä lisäksi tapausta vahvistamaan voi liittää valokuva- tai videoaineistoa. Aineistot käydään läpi, ja niiden aitous vahvistetaan. 

Järjestö on myös avannut kuuman linjan, johon voi soittaa, mikäli henkilöllä ei ole pääsyä verkkopalveluihin. 

Socioeconomic Rights Institute -järjestön tutkija Thato Maslangoako totesi Thomson Reuters -järjestön haastattelussa, että köyhät, mustat yhteisöt kärsivät poliisiväkivallasta useammin kuin muut. 

Järjestö julkaisi lausunnon Juliuksen kuoleman jälkeen, jossa painotettiin, että tilanne on edennyt liian pitkälle; turvallisuusviranomaiset Etelä-Afrikan armeijasta eri alueiden poliisiosastoihin ja maan yleisiin, yksityisiin turvallisuusfirmoihin ovat hyväksikäyttäneet sulkutilaa voimakeinojen käytössä.

Noin 76 prosenttia eteläafrikkalaisista määrittelee itsensä mustaan väestöön kuuluviksi. 

Ympäri maailmaa levinnyt Black Lives Matter-liike on saanut laajalti kannatusta myös Etelä-Afrikassa. Syyt liikkeen tukemiselle kumpuavat paitsi eteläafrikkalaisten itsensä kokemasta väkivallasta, myös halusta tukea afroamerikkalaisia taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta – kuten afroamerikkalaiset tukivat 1980-luvulla Etelä-Afrikan mustaa väestöä taistelussa apartheidia vastaan. 

Mustat ihmisoikeusaktivistit, kuten pastori Jesse Jackson ja laulaja Harry Belafonte olivat keskeisessä roolissa apartheidin vastaisessa kampanjoinnissa Yhdysvalloissa. 

Tästä syystä eteläafrikkalaiset ihmisoikeusaktivistit, kuten BLM Solidarity SA:n Thandiwe Ntshinga painottavat, että heidän (afroamerikkalaisten) kärsimys on myös eteläafrikkalaisten kärsimys. 

BLM Solidarity SA haluaa lisätä tietoisuutta paitsi Etelä-Afrikassa vellovasta poliisiväkivallasta, myös erityisesti mustiin naisiin ja marginaaliryhmiin – kuten mustiin homo- ja lesboseksuaaleihin sekä queer-yhteisöön – ja mustiin maahanmuuttajiin kohdistuvasta väkivallasta. 

Muukalaisvihasta kumpuavat hyökkäykset erityisesti nigerialaisia, zimbabwelaisia ja lesotholaisia kohtaan ovat lisääntyneet viime vuosina. 

Etelä-Afrikan hallinto ei kerää tietoa maahanmuuttajiin tai ulkomaalaisiin kohdistuneista hyökkäyksistä, mutta African Centre for Migration & Society (ACMS) -järjestö on koonnut tilastoja aiheesta vuodesta 1994. 

ACMS:n mukaan väkivaltaiset hyökkäykset maahanmuuttajia kohtaan kärjistyivät erityisesti vuosina 2008 ja 2015. Suurin osa niistä tapahtui suurkaupungeissa, kuten Johannesburgissa ja Durbanissa. 

Vuonna 2008 jopa 60 maahanmuuttajaa ja pakolaista kuoli ksenofobisten iskujen vuoksi. Vuonna 2019 tammi–syyskuussa ksenofobisia iskuja oli tehty 68 ja niissä kuolleita oli 18. 

Maahanmuuttajiin kohdistuvia iskuja selitetään usein sillä, että paikalliset kokevat tulijoiden vievän heidän työnsä. Vastaava syy toistuu muukalaisvihaiskuissa ympäri maailman.
 
Maassa, jossa rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on maailman syvimpiä ja jonka historiaa varjostaa apartheidhallinto, rodulliset jännitteet ovat yhä ilmassa. 

Professori O’Malleyn mukaan termi ”black-on-black violence”, eli mustien väkivalta mustia kohtaan, kantaa erityisesti Etelä-Afrikassa rasistista ideologiaa; ajatus juontuu siitä, että mustien välinen väkivalta on jollain tavalla hyväksyttävämpää ja ymmärrettävämpää. Väkivaltaa valkoisten välillä ei määritellä termillä ”white-on-white violence”.

Lisäksi black on black violence -käsite mahdollistaa sen, että maan brutaali historia ja apartheid-hallinto irrotetaan merkityksestään, vaikka tänäkin päivänä poliisien ja turvallisuusviranomaisten väkivalta siviilejä kohtaan noudattaa vuosikymmeniä ja -satoja toteutunutta väkivallan mallia, jossa voimakeinoja käytetään pääasiassa köyhillä ja mustilla alueilla. 

Tämä näkyy niin Etelä-Afrikassa kuin Yhdysvalloissa, jossa sorto mustia kohtaan jatkuu. 

Mutta nyt rodullisiin jännitteisiin kietoutuvat lisäksi jännitteet etnisyydestä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. 
 
Tämä on ilmennyt muun muassa mustan LGBTQ-yhteisön jäseniin kohdistuvissa hyökkäyksissä. Palkittu tanssija, koreografi ja LGBTQ-aktivisti, 28-vuotias Kirvan Fortuin kuoli kesäkuussa, kun 14-vuotias tyttö puukotti tanssijaa Kapkaupungissa. 

Tapausta tutkitaan murhana, jonka motiivina epäillään viharikosta. 

Vuonna 2019 Fortuin isännöi Afrikan ensimmäisen vogue-tanssifestivaalin ja Kapkaupungin ensimmäiset kansainväliset vogue-tanssiaiset. Fortuin on palkittu taidepalkinnolla alkuperäistanssin edistämisestä. 

Vaikka poliisiväkivallan kattava kitkeminen voi olla vielä kaukana, #BlackLivesMatter leviää Etelä-Afrikassa. Heinäkuussa Etelä-Afrikan rugby-liiton puheenjohtaja Jurie Roux ilmoitti, että liitto aikoo selvittää ja puuttua mustien pelaajien kohtaamiin ongelmiin. 

Lähes puoli miljoonaa eteläafrikkalaista pelaa rugbya rekisteröidysti. 

”Mikäli meidän täytyy sopeutua ja muuttua selvittääksemme tämä ongelmanjuurta jaksaen, meidän täytyy tehdä niin. Emme voi välttää epämukavia keskusteluja ja hankalaa totuutta. Ne ovat osa todellisuuttamme”, Roux totesi. 

Vastaavaa avausta Etelä-Afrikan hallitukselta odottavat poliisi- ja armeijaväkivallan uhrien omaiset – ja mahdollisesti koko kansa.