Elettiin tammikuuta 2017. Dokumentaristit Jenni Kivistö ja Jussi Rastas olivat jättäneet taakseen viileän Bogotán ja siirtyneet trooppiseen Tumacoon.
Takana oli kaksi lentoa, taksi-, vene- ja mopoajelu.
Sissit olivat maalanneet suuren autotien ylittävän lakanan, jossa luki: “Bienvenidos a la zona de paz!” – Tervetuloa rauhan alueelle.
Viesti oli elokuvantekijöille helpotus.
Kolumbia oli molemmille entuudestaan tuttu. Samoin sen väkivaltainen lähihistoria.
Perillä pariskunta heitti rinkat maahan. Paita liimautui ihoon.
Aidan vieressä notkui pari sissiä aseineen. He kysyivät, maistuisiko tulijoille kylmä olut. Mikä ettei!
”Nyt ne sanoi, että tehkää vaan se teidän elokuva.”
Kivistö ja Rastas olivat saaneet luvan kuvata sissejä muutamien päivien ajan. Heille järjestyi yöpaikka noin 500 metrin päässä leiristä siviilien talossa.
Dokumentaristit nousivat ensimmäisinä päivinä aamuneljältä kuvaamaan ja palasivat iltakahdeksalta majapaikkaan. Kuvausrytmi seurasi sissien aikataulua.
Ensimmäisinä päivinä heidän liikkeitään seurasi nuori poika. Vähitellen luottamus sissien välillä syntyi ja dokumentaristit saivat luvan jäädä leiriin pidemmäksi aikaa.
”Jos olisimme olleet kolumbialaisia, meihin olisi todennäköisesti suhtauduttu eri tavoin”, toteaa Kivistö.
”Nyt ne sanoi, että tehkää vaan se teidän elokuva”, jatkaa Rastas.
Kivistölle kolumbialaisten asenne konfliktiin alkoi hahmottua jo vuonna 2005. Silloin hän matkusti ensimmäisen kerran Kolumbiaan.
Takana olivat opinnot tamperelaisessa kuvataidelukiossa. Niitä seurasi työ Pasilassa puhelinpalvelupisteessä.
Kontrasti inspiroiviin opintoihin ja monotoniseen toimistotyöhön oli ahdistava.
Sitten ystävä lähetti sähköpostiviestin. Siinä kansainvälinen järjestö ICYE etsi vapaaehtoistyöntekijää Hondurasiin tai Kolumbiaan.
Kumpikaan maa ei sanonut 19-vuotiaalle Kivistölle mitään. Hän valitsi intuitiivisesti Kolumbian ja päätyi työskentelemään Bogotán köyhien asuinalueiden lasten ja nuorten kanssa.
”Mut peloteltiin ennen sitä kuoliaaksi”, hän sanoo. ”Pian mulle aukesi se, että sotaa käyvässä maassa on kaupunkeja, joissa ei ole lainkaan taisteluja. Että se konflikti ei ole koko ajan läsnä.”
Myöhemmin Kivistö palasi bogotálaiseen elokuvakouluun opiskelemaan fiktioelokuvan tekemistä. Hän valmistui sieltä kandiksi vuonna 2013.
Nyt Kivistöllä on kaksi maata. ”Vaikka olen täysin suomalainen, koen että mun sydän on puoliksi suomalainen ja puoliksi kolumbialainen.” Tätä sivuaa myös Kivistön edellinen elokuva Maa sisälläni.
”Me ajateltiin, että rauhasta voisi saada jotain universaalia ja runollista.”
Mutta miten Kivistö ja Rastas pääsivät tammikuussa 2017 sissileirille?
Dokumentaristit olivat Kolumbiassa lomalla. Takana oli pitkä työrupeama Suomessa ja mielessä välkkyivät Karibian turkoosit rannat.
Maa oli myös Rastaalle entuudestaan tuttu. Hän oli vuonna 2005 työharjoittelussa Perussa ja kulki paluumatkalla Kolumbian halki.
Joulukuussa 2016 pariskunnan loma alkoi Bogotásta. Katukuvaan oli ilmaantunut rauhankyyhkyillä koristeltuja maalauksia.
Toivo yli 50 vuotta kestäneen konfliktin päättymisestä väreili ilmassa.
Se sai myös poptähti Juanesin laulamaan yhdessä muiden artistien kanssa – Caminemos por la paz! Kävellään rauhan puolesta!
Kivistö meni loman alussa kahville vanhan ystävänsä kanssa. Tämä ehdotti että pariskunta tekisi dokumenttielokuvan rauhasta. Tehkää se! Voin etsiä teille kontakteja, hän sanoi.
Pian ystävä lähetti viestin. Tie Tumacon hallinnolliselle alueelle FARC-sissien luo oli auki.
”Se oli niin ainutlaatuinen ovi, että meidän oli pakko jättää lomailu ja astua sisään”, sanoo Kivistö. ”Me ajateltiin, että rauhasta voisi saada jotain universaalia ja runollista”, jatkaa Rastas.
Samalla molemmat ymmärsivät aiheen arkaluontoisuuden. Sissien kuvaaminen olisi poliittista, siitäkin huolimatta, että elokuvantekijät olivat puolueettomia.
Tunnelma sissileirissä ja sitä ympäröivällä konfliktialueella oli leppoisa. Se yllätti dokumentaristit. ”Olin varma, että me tavataan jotain korstoja”, sanoo Rastas.
Ihmisillä oli rankkoja sotakokemuksia, mutta kaikki suhtautuivat tulijoihin lämpimästi.
Heille tarjoiltiin päivittäin ruokaa, vettä ja kahvia. Ihmiset vitsailivat ja tulivat uteliaasti juttelemaan.
Vaikutti siltä, että sisseillä oli tarve näyttää kansainväliselle yhteisölle, että heistä oli rauhaan.
FARC oli kirjoittanut muutamaa kuukautta aiemmin rauhansopimuksen Kolumbian hallituksen kanssa.
Molemmat osapuolet olivat syyllistyneet ihmisyyttä loukkaaviin tekoihin. Nyt toivo suunnattiin aseettomaan tulevaisuuteen.
Vaikka kyseessä oli rauhanaika, leirissä vallitsi armeijan hierarkia.
Sissit järjestäytyivät aamuviideltä muodostelmaan tehtävien jakoon. Naiset ja miehet tekivät samoja töitä. Vartioivat, laittoivat ruokaa, opiskelivat politiikkaa ja hoitivat lapsia.
Vauvoja oli leirillä paljon. Haave rauhasta oli saanut aikaan baby-boomin.
Sunnuntaisin pelattiin muun muassa jalkapalloa, shakkia, lentopalloa ja biljardia.
Välillä dokumentaristit joutuivat muistuttelemaan itseään siitä, että sissit olivat syyllistyneet ihmisyyttä loukkaaviin tekoihin. Pari vuotta aiemmin nämä olisivat voineet kidnapata heidät.
Tehtävät jaettiin aamuviideltä.
Kolmantena kuvauspäivänä sissit siirtyivät rauhansopimuksen mukaisesti kokoontumisleirille. Hallitus oli luvannut järjestää heille talot lähelle La Varianten kylää.
Perillä heitä odotti kuitenkin vain tyhjä mutainen kenttä.
Sissit perääntyivät Río Mira -joen rantaan. Ja alkoivat rakentaa omaa kokoontumisleiriä, johon he jäivät odottamaan rauhanehtojen toteutumista.
Täällä vallitsi sama hierarkia kuin alkuperäisellä leirillä. Tehtävät jaettiin aamuviideltä. Nyt niihin kuului myös turismin toivossa teiden koristelua.
Yhtenä päivänä lähellä sijainnut ränsistynyt hautausmaa oli muuttunut hehkuvan valkoiseksi ja toisena päivänä sissit kaatoivat metsää sokeriruokoistutuksia varten.
”Se tehokkuus ja se nopeus, millä se tapahtui oli aikamoinen näky.”, kertoo Rastas. ”Sitä on vaikea sanoin kuvata, miltä näyttää, kun sata sissiä kaataa sun edestä metsän.”
Sissien päiväohjelmaan kuului myös television katsomista. Sen myötä heidän kanssaan oli helppoa jutella esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Meksikon välille suunnitteilla olleesta muurista.
Yöllä voi nauttia ainutlaatuisesta konsertista, jonka solisteja ovat hyönteiset, sammakot ja linnut.
Kolumbian luonto on ihmeellinen. Päivällä se tarjoaa ainekset kymmeniin erivärisiin hedelmämehuihin. Yöllä voi nauttia ainutlaatuisesta konsertista, jonka solisteja ovat hyönteiset, sammakot ja linnut.
Tumacossa useat kodit ovat vesijohto- ja sähköverkostojen ulottumattomissa. Tiet ovat liejua. Moni ei osaa lukea.
Neljäkymmentä prosenttia tumacolaisista elää köyhyydessä.
Valtaosa Kivistön ja Rastaan kohtaamista sisseistä oli myös köyhistä oloista. Yksi heistä oli lähtenyt sissiliikkeeseen 10-vuotiaana, koska ei halunnut olla taakka äidilleen.
Mukana oli myös niitä, joille sissiliike edusti kostoa ja niitä, jotka olivat valinneet FARCin vasemmistolaisen ideologian akateemisten opintojensa jälkeen.
Kuukauden kuluttua dokumentaristit palasivat Bogotáan. Siellä oli oikeiston suuri mielenosoitus. Sisseille oli luvattu rauhansopimuksessa pääsy kongressiin. Se suututti oikeistoa.
Puolet kansasta oli vastustanut rauhansopimusta. Ilmassa oli kysymys: Mitä kaikkea voisi lopulta antaa anteeksi?
Tämä sai dokumentaristit hylkäämään poeettisen pohdiskelun ja kulkemaan kohti seurantadokumenttia.
Tekijät alkoivat kerätä aiheesta kattavasti uutisia ja materiaalia. Samalla he alkoivat syventyä moraalisiin kysymyksiin. Tavoitteeksi nousi sodan molempia osapuolia seuraavan elokuvan tekeminen.
Muu tuntui elitistiseltä. Ihmisillä oli tarve kertoa tarinansa ja dokumentaristeilla välineet siihen.
Kivistö ja Rastas palasivat kevään 2017 aikana kolmesti Tumacoon kuuntelemaan sissien ajatuksia.
Bogotássa he keskittyivät vastapuolen kuvaamiseen.
Kaiken kaikkiaan edessä oli puolentoista vuoden kuvausrupeama, jonka keskeyttivät vain Eurooppaan suuntautuneet markkinointitapahtumat.
Tilanne Kolumbiassa muuttui prosessin aikana radikaalisti.
Lokakuussa 2017 huumepoliisi tappoi Tumacossa Kivistön ja Rastaan dokumentoimia maanviljelijöitä. ”Olihan se hurjaa, miten just ne meidän kuvaamat tapettiin,” kysyy Rastas.
Ihmiset alkoivat pelätä omiensa puolesta. Vaarassa olivat myös yhteisöjohtajat ja ihmisoikeusaktivistit. Heitä oli tapettu vuoden mittaan jo kymmeniä.
Elokuvantekijät kävivät viimeisen kerran sissien kokoontumisleirillä helmikuussa 2018. Siellä ei ollut enää ketään.
Kuvaukset jatkuivat kuitenkin vielä Bogotássa. Siellä he saivat tiedon siitä, että osa sisseistä oli tarttunut uudelleen aseisiin.
WhatsAppiin tuli valokuvia myös tuttujen sissien ruumisarkuista. Se tuntui epätodelliselta.
Elokuvan alkumetreillä rauhan eetos oli niin voimakkaasti läsnä, että tämä mahdollisuus ei ollut käynyt tekijöiden mielessä.
”Välillä tuntui, että konfliktissa kuolleet ohjailivat tilanteita.”
Kivistö ja Rastas alkoivat leikata elokuvaa heinäkuussa 2018. Leikkauspöydän ääressä tärkeimmäksi elementiksi muodostui oikeaan painotuksen löytäminen eli se, että sodan eri osapuolet saisivat tasapuolisesti äänensä kuuluviin.
”Materiaalia oli helppo saada molemmilta tahoilta”, sanoo Kivistö. Ihmisten avoimuus yllätti. ”Välillä tuntui, että konfliktissa kuolleet ohjailivat tilanteita. Ei siihen löydy selitystä”, jatkaa Rastas.
Sitten tekijät tarkentavat, että kyse ei ole oman työn tai kenttätuottajan vähättelystä. Ihmisten innostus olla mukana vain tuntui odottamattomalta.
Kivistö ja Rastas toteavat osuneensa paikalle elokuvan kannalta juuri oikeaan aikaan.
Myöhemmin vastaavan elokuvan tekeminen ei enää olisi ollut mahdollista.
Tumaco ei ole entisensä. Ainutlaatuinen ovi sulkeutui.
Silti elokuvassa on myös valoa. Osa kuitenkin luopui aseista.
Colombia In My Arms TV1:ssä torstaina 14.5.2020 klo 19.00 – 20.30, uusinta sunnuntaina 17.5. klo 11.45. Areenassa.
Colombia in My Arms palkittiin parhaana pohjoismaisena dokumenttielokuvana Göteborgin elokuvafestivaaleilla helmikuussa 2020.
