Monet arvovaltaiset tahot ovat viime aikoina peräänkuuluttaneet asiallisempaa keskustelukulttuuria suomalaisessa julkisuudessa. Muun muassa presidentti Sauli Niinistö (5.2.) ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajat (6.2.) ottivat kantaa aiheeseen. HS kehotti opettelemaan ”eri näkökulmaa edustavan mielipiteiden kunnioittamista”.
Mutta mikä on tämä ”julkisuus”, jossa pitäisi keskustella paremmin?
Yhteiskuntateoreetikko Michael Warnerin mukaan julkisuuksia on useita, ja niissä on omat sääntönsä. Esimerkiksi sinä ja minä, tämän tekstin lukija ja kirjoittaja, olemme osa Maailman Kuvalehti tai AntroBlogi-nimistä julkisuutta.
Julkisuuksissa kuvitellaan usein olevan debattia, eli vilpitöntä keskustelua. Käytännössä julkisuuksien voima perustuu kuitenkin ennen kaikkea ihmisten luovuudelle, esimerkiksi tyyli- tai tilannetajulle.
Joissain julkisuuksissa tämä luovuuden merkitys ymmärretään paremmin kuin vaikkapa Hesarin pääkirjoituksissa. Silloin voi teeskennellä käyvänsä debattia, vaikka todellisuudessa käyttää kaikkia viestinnän keinoja, vilpittömiä ja vilpillisiä, vakuuttaakseen lukijan mielipiteestään. Tällaista julkisuutta voisi kutsua valeuutisten hengessä valejulkisuudeksi.
Mainitsen esimerkkinä yhden vaikutuskeinon. Kirjallisuustieteilijä Mihail Bahtin käytti käsitettä ”kaksiääninen ilmaus” luonnehtimaan tekstiä ja puhetta, jonka tuottaja on erityisen tietoinen tavoista, joilla sitä tullaan tulkitsemaan.
Kun perussuomalainen poliitikko kirjoittaa ministeri Li Anderssonin paskapuhe-sanan käytöstä, että ”Li puhui vihapuhetta – sitä ei voi kukaan kieltää”, hän ei halua väitellä aiheesta. Hän käyttää kielen ominaisuuksia hyväksi, saadakseen tekstinsä leviämään mahdollisimman laajasti eri julkisuuksissa.
Ironisten, kaksiäänisten ilmaisujen siteeraaminen julkisuuksissa, joissa arvostetaan vilpitöntä keskustelua, ei ratkaise mitään.
Millaisia tulkintoja edellä mainittu vihapuhesyytös voi saada? Se riippuu siitä, millaisissa julkisuuksissa se leviää.
Valejulkisuuden lukijat voivat hymähdellä tyytyväisenä lukiessaan tekstiä. He arvostavat sen ironista tyyliä, tai vähintäänkin vihapuheen käsitteen luovaa käyttöä. Laajempi ja asiallisempi julkisuus puolestaan yrittää löytää tekstille vilpittömän tulkinnan, samalla laajentaen keskustelun leviämistä.
Taitavat poliitikot ovat aina ymmärtäneet, miten kielellä voi manipuloida erilaisia yleisöjä. Uutta on kasvava määrä julkisuuksia, joilla kaikilla on oma keskustelun leviämisen logiikkansa, ja omanlaisensa suhde edellä mainittuun debatin ja luovan kielenkäytön väliseen suhteeseen.
Esimerkiksi 4chan, Anonymous-liikkeen kasvualustana toiminut kuvafoorumi, tai edesmennyt MV-lehti ovat valejulkisuuksia, jotka juhlistavat kaksiäänisyyttään. Mitään niissä tuotettua tekstiä ei pidä tulkita kirjaimellisesti, vaan kaikki on lähtökohtaisesti, no, paskapuhetta.
Mitä vilpittömän keskustelun puolestapuhujat sitten voivat tehdä? Ironisten, kaksiäänisten ilmaisujen siteeraaminen julkisuuksissa, joissa arvostetaan vilpitöntä keskustelua, ei ratkaise mitään. Se ainoastaan sekoittaa keskustelua ja voimistaa valejulkisuuksien levinneisyyttä.
Tämä ymmärrettiin jo internetin alkuhämärissä, jolloin keskustelun perusperiaate oli “älä ruoki trollia”. Kauniimman keskustelun perään haikailun sijasta tarvitaan kykyä tunnistaa, milloin teksti on tehty ärsyttämään.