Pariisi on elänyt karanteenissa pian kaksi kuukautta.
Puiden väliin on yön aikana viritetty pyykkinaru ja narulle rivi keltaliivejä, jotka heiluvat tuulessa, kuin muistutuksena siitä, että vielä muutama kuukausi sitten moni asia oli toisin.
Tänään on vappuaamu ja ulkonaliikkumiskiellon 45. päivä. Viimeiset kuusi viikkoa kotoa on saanut poistua lupalapun kera vain kauppaan, apteekkiin, lääkäriin, koiran tarpeille tai lyhyelle lenkille, korkeintaan tunniksi päiväksi ja korkeintaan kilometrin päähän kotoa. Tai töihin, jos etätyöt ovat mahdottomuus.
Etätöitä olen minäkin tehnyt, tai oikeastaan yrittänyt. Kaksi etäkoulua käyvää teiniä ja yhtäkkiä kovin epävarmaksi käynyt elämä ovat syöneet suurimman osa keskittymiskyvystäni. Tänään lähden ensimmäistä kertaa ulos journalistina.
Vappu on Ranskassa kirjaimellisesti työn juhla, ammattiliittojen ja työväestön juhlapäivä, jolloin kaduille kokoontuu kymmeniä tuhansia ihmisiä yhteiseen kulkueeseen.
Mutta tänä aamuna katukuvassa ei tuulessa keinuvien keltaliivien lisäksi ole merkkiäkään perinteisistä vappumarsseista. Kävelen kohti Républiquen eli Tasavallan aukiota, marssijoiden tavanomaista kokoontumispistettä, ja vastaan tulee tasainen virta kaikenikäisiä, enemmän tai vähemmän urheilullisia lenkkeilijöitä.
Kun ulkonaliikkumiskiellosta ilmoitettiin, tuhannet pariisilaiset pakkasivat perheen autoon tai rynnistivät rautatieasemille.
Yli kahden miljoonan asukkaan Pariisi on maailman seitsemänneksi tiheimmin asuttu kaupunki, ja siksi lenkkeily on sallittua vain ennen kello kymmentä aamulla tai iltaseitsemän jälkeen.
Kun ulkonaliikkumiskiellosta ilmoitettiin maanantaina 16. maaliskuuta, tuhannet pariisilaiset pakkasivat perheen autoon tai rynnistivät rautatieasemille.
Teleoperaattoreiden lukujen mukaan 200 000 pariisilaista, eli 11 prosenttia vakituisista asukkaista, poistui kaupungista, kakkosasuntoihin maalle tai merenrannalle. Kun mukaan lasketaan turistit ja muut väliaikaiset asukkaat, väkiluku on vähentynyt yli puolella miljoonalla.
Ydinkeskustan kortteleissa elämä on hiljentynyt olemattomiin, kerrotaan jätehuollosta: siellä päin kaupunkia roskien määrä on vähentynyt yli 70 prosenttia.
Täällä Pariisin pohjois- ja itäpuolella, vähemmän vauraissa kaupunginosissa, harvemmalla on mahdollisuus lähteä evakkoon. Metron ilmastointiluukun lämpimässä ilmavirrassa nukkuva mies on vetänyt muovipressun päälleen sateen suojaksi.
Tähän asti kevät on ollut erityisen aurinkoinen, mutta poikkeustilan seitsemäs viikko on alkanut ukkoskuuroilla. Lihakauppias on avaamassa putiikkiaan, pienen supermarketin myyjä työntää roskiksia ulos.
Elintarvikeliikkeet ovat saaneet luvan olla auki myös karanteenin ajan. Ohi ajavassa bussissa on kaksi matkustajaa, luultavasti matkalla töihin, oli vappu tai ei, korona tai ei.
Kun kahviloiden terassit ovat kiinni, keskiluokka kotona ja turistit poissa, suurkaupungista näkyy kaduilla yhtäkkiä vain ja ainoastaan sen kulissit: roskakuskit, kaupan kassat, pyörälähetit – ihmiset, joiden työ kuuluu niin tiiviisti katukuvaan, ettei heitä enää nähdä.
Ranskan köyhin departementti toimittaa rikkaalle naapurilleen suuren osan pienipalkkaisesta työväestöstä, joka pitää pääkaupungin pystyssä.
Sellaisten ammattien palkoilla ei Pariisissa juuri asuta, vaan töihin kuljetaan ympäröivistä lähiöistä. Niihin epidemia on iskenyt kovimmin.
Esimerkiksi viereisessä Seine Saint-Denis’:n departementissa kuolleisuusluvut ovat kasvaneet maalis-huhtikuussa 130 prosenttia viime vuoteen verrattuna.
Ranskan köyhin departementti toimittaa rikkaalle naapurilleen suuren osan pienipalkkaisesta työväestöstä, joka pitää pääkaupungin pystyssä.
Tasavallan aukio on haamuisen autio.
Pari teini-ikäistä skeittaajatyttöä harjoittelee slaidia betonipenkin reunalla. Yleensä näen täällä vain poikia. Ehkä karanteeni on tuonut joillekin enemmän tilaa harjoitella.
Istun yhdelle penkeistä ja vedän huppua syvemmälle, kostea viima tunkee takin sisälle. Ohi juoksee mies pipo päässä, kerran, toisen ja kolmannenkin kerran, hänen aamulenkkinsä tuntuu kiertävän aukiota.
Kaikki itäpariisilaiset tuntevat Tasavallan aukion. Päivisin siellä vilistää skeittajia, lapsia potkulautoineen, ihmisiä menossa töihin, kotiin ja kauppaan. Aukion alta kulkee viisi metrolinjaa. Iltaisin ja öisin aukio on nuorison hengailupaikka.
Kun marraskuussa 2015 terrori-iskuissa kuoli 130 ihmistä, kaupunkilaiset kokoontuivat tänne suremaan yhdessä.
Vappuaamuna aukion kuuluisi täyttyä pikkuhiljaa marssijoista, täällä pitäisi heilua ammattiliittojen lippuja, ostoskärryihin viritetyistä grilleistä alkaisi nousta käristyvän merguez-makkaran tuoksu.
Nyt paikalla on muutaman ulkoilijan ja koirantaluttajan lisäksi kolme TV-kameraa, jotka kuvaavat tyhjää aukiota, ja pari poliisia, jotka käyvät tarkistamassa toimittajien pressikortit.
Pyörälähetit ovat Über-kuskien tavoin yksityisyrittäjiä eikä heillä ole oikeutta lomautuksiin tai työttömyyskorvauksiin.
Kymmentä vaille kymmenen paikalle kaartaa pillit ulvoen lisää poliiseja, kahdeksan mustamaijan letka.
Aukion liepeillä norkoilee ÜberEatsin pyörälähettejä tilauksia odotellen. Ravintolat menivät kiinni jo kolme päivää ennen ulkonaliikkumiskiellon voimaan astumista, mutta kotiin tilaus onnistuu.
Pyörälähetit ovat Über-kuskien tavoin yksityisyrittäjiä eikä heillä ole oikeutta lomautuksiin tai työttömyyskorvauksiin.
Pariisissa monet heistä ovat paperittomia, jotka tekevät töitä tuttavalta ”vuokratuilla” papereilla. Joutilaana oloon ei ole varaa.
Yhtäkkiä alkaa tapahtua. Aukion eri puolilta lähestyy kymmenkunta ihmistä, pari heistä avaa reppunsa, levittää banderolleja. Yhdessä lukee ”Kapitalismi on virus. Vallankumous on rokote”.
Poliisit juoksevat paikalle, heitä on kaksin verroin maskein varustautuneisiin mielenosoittajiin nähden, tunnelma kiristyy hetkessä, poliisin käskyt poistua kaikuvat kuuroille korville, banderollia revitään pois, yksi miehistä on maassa poliisien selättämänä, vieressä oleva nainen kirkuu: ”Päästäkää hänet irti!”.
Kolmea ihmistä viedään kohti poliisiautoja, TV-kamerat kuvaavat, kännykät kuvaavat, kaikki kuvaavat, ihmiset huutavat: ”Vive le premier mai!” Eläköön vappu!
Metakan keskellä huomaan äskeisen pipopäisen lenkkeilijän. Hän istuu tyynenä puisella penkillä parin metrin päässä poliisiautoista.
”Raskaat ajat eivät kestä pitkään”, hän pohtii senegalilaista sananpartta siteeraten, ja minä vastaan ”inch’Allah”.
Penkille on taiteltu pahvilaatikosta istuinalusta, vieressä on kassi ja kassin päällä siististi viikattu päällystakki. Hän hörppää kahvia kertakäyttömukista, ilmeenkään värähtämättä ympäröivästä mekkalasta huolimatta.
”Tänään on tällaista, vähän vauhdikkaampaa”, hän toteaa, kun huikkaan hyvät huomenet.
Miehen nimi on Soti, hän on muusikko, alunperin kotoisin Senegalista, ja häntä naurattaa, kun vaihdan kielen meille kummallekin tuttuun wolofiin.
”Raskaat ajat eivät kestä pitkään”, hän pohtii senegalilaista sananpartta siteeraten, ja minä vastaan ”inch’Allah”.
Poliisi käskee minut kauemmaksi, Sotia ei käsketä minnekään, kaikille tuntuu olevan selvää, että tämä puinen penkki on hänen kotinsa eikä hän siksi ole rikkomassa mitään sääntöä.
Tavanomainen mielenosoitusreitti kulkee Tasavallan aukiolta vallankumouksesta tunnetun Bastillen aukion kautta Nationin, eli Kansakunnan aukiolle. Ihmismassassa neljän kilometrin matka kestää monta tuntia, nyt kävelen sen tunnissa.
Bastillen aukiolla ei näy merkkiäkään vallankumouksesta. Faubourg Saint Antoinen kauppakadun kenkä- ja vaatekaupat ovat kiinni, kahvilan ikkunasta näkyy sisälle pinottuja terassituoleja, jotka keräävät pölyä.
Aligren toriaukio on tyhjä. Torien sulkeminen oli monelle vähävaraiselle perheelle kova kolhu. Niiltä saa yleensä pian huonoksi meneviä vihanneksia ja hedelmiä erittäin huokeaan hintaan, varsinkin kun saapuu paikalle juuri ennen sulkemista.
Toreilta löytyy usein myös hanttihommia, joista palkka maksetaan käteisellä.
Nationin eli Kansakunnan aukion keskellä oleva pieni puisto on suljettu, niin kuin kaikki muutkin Pariisin puistot. Poikkeustilan alusta asti luonto on teljetty lukittujen aitojen taakse, samoin lasten leikkipuistot.
Kaikki, mikä voisi houkutella ihmisiä ulos, on julistettu pannaan. Pariisissa, jossa asunnot ovat usein pieniä, puistojen sulkeminen tuntuu monista kohtuuttomalta rangaistukselta.
Aukion reunalla päivystää mellakka-asuisia poliiseja. Virkavallan varustus näyttää siltä kuin tulossa olisi isompikin mielenosoitus.
Poliisien ja rosé-viiniä suoraan pullosta siemailevan iäkkäämmän miesporukan lisäksi aukiolla ei norkoile ketään.
Liikennevaloihin on pysäytetty punainen kuplavolkkari lupalappujen tarkastusta varten, kuljettaja ja kolme matkustajaa on komennettu ulos, kaksi nuorta mustaa miestä ja kaksi nuorta mustaa naista.
Yhdeksän poliisia tonkii autoa useaan otteeseen, tarkastaa paperit, avaa tavaratilan, sieltä löytyvän matkalaukun, matkalaukusta löytyvän pussukan, käskee pakkaamaan tavarat takaisin.
Eläkeläispariskunta kaivaa Ikean sinisestä kassista kotitekoisen pahvisen plakaatin, johon on kirjoitettu ”Kaikki maailman karanteenilaiset, yhdistykää!”
Nuorten miesten ja naisten ilmeet eivät värähdäkään. Eleettömät kasvot kertovat, että tilanne on tuttu, tällaista on tapahtunut ennenkin. Jotkut asiat eivät muutu miksikään, oli korona tai ei.
Toisella puolen aukiota eläkeläispariskunta kaivaa Ikean sinisestä kassista kotitekoisen pahvisen plakaatin, johon on kirjoitettu ”Kaikki maailman karanteenilaiset, yhdistykää!” Mies pitää plakaattia käsissään ja harmaahiuksinen nainen kuvaa.
Ohi ajava poliisiauto pysähtyy, sieltä lähestyy kolme poliisia.
”Mitä te oikein luulette tekevänne hyvä rouva, saisinko nähdä kulkulupanne, kiitos. Ette te ole millään päiväkävelyllä tuon plakaattinne kanssa. Mitä jos kaikki tekisivät teidän tavoin?”
Rouva pakkaa plakaattinsa takaisin Ikea-kassiin, kävelemme lyhyen matkan yhdessä. Rouvan nimi on Martine, hän kertoo asuvansa miehensä kanssa aukion vieressä ja käyneensä vappumarsseilla 2-vuotiaasta asti.
”Ensimmäiset mielenosoitukset kuljin isän harteilla”, rouva muistelee. ”Isä oli kommunisti.” Siksi Martine halusi tänäkin vuonna tehdä jotain, edes jotain symbolista. Ensi vuonna ehkä? Silmät ovat apeat.
Kävelen takaisin Tasavallan aukiolle toista reittiä. Boulevard Voltairella kaikki kaupat tuntuvat olevan auki, kaikki ne joilla on siihen lupa: supermarketit, liha- ja kalakaupat, viinikaupat, leipomot.
Liikkeiden edessä on jonoa, sisään päästetään vain muutama asiakas kerrallaan, monilla on kasvomaski. Täällä ei näy poliiseja, kuluttaa saa, ja pitääkin, sanoo hallitus, joka patistelee ihmisiä töihin reilun viikon kuluttua, kun rajoituksia aletaan pikkuhiljaa purkaa.
Nyt hallituksen puolelta rohkaistaan kansalaisia ompelemaan omat kankaiset kasvomaskinsa. Kaupoista ei tahdo enää löytää kuminauhaa.
Pariisissa se saattaa tarkoittaa kaoottista tilannetta: miten täyteen pakatussa ruuhkametrossa voidaan säilyttää turvavälit?
Ratkaisuksi tarjotaan pakollista maskia joukkoliikenteessä, mutta niistä ja muista suojavälineistä on ollut huutava pula koko epidemian ajan, myös sairaaloissa joissa jotkut hoitajat ovat kertoneet pukeutuvansa roskasäkkeihin suojaessujen puuttuessa.
Varastoja ei yksinkertaisesti ollut, koska niitä ei oltu täytetty vuosikausiin, säästösyistä. Nyt hallituksen puolelta rohkaistaan kansalaisia ompelemaan omat kankaiset kasvomaskinsa. Kaupoista ei tahdo enää löytää kuminauhaa, sanovat ompelevat ystävät.
Perillä Tasavallan Aukio on tyhjentynyt. TV-kamerat ovat kadonneet, mellakapoliisi päivystää aukion liepeillä. Pyörälähetit ovat linnoittautuneet suljetun kahvilan katoksen alle. Soti istuu penkillään, keväinen sadekuuro ropisee pahville. ”Etkö lähde tuonne katoksen alle suojaan?” ehdotan, mutta Soti sanoo, että tässä on hyvä, tässä saa olla rauhassa. ”Otatko sandwichin?” tarjoan, se kelpaa Sotille. ”Joku muovinen pressu olisi hyvä, kun sade kastelee”, hän sanoo.
Kotimatkalla ostan pionikimpun. Kukkakaupat ovat saaneet tänään erityisluvan olla auki, koska vappuun kuuluu perinteisesti kielokimppu. Niitä myydään paitsi kukkakauppojen edessä myös siellä täällä kadun kulmissa, metsästä poimittuja kimppuja kolmella eurolla.
Illalla lähden uudelleen ulos ja kävelen viereisen Père Lachaisen hautausmaan ympäri.
Yleensä kävelen sen läpi, sieltä on kauniit näkymät Pariisin ylle ja paljon vehreitä puita. Nyt hautausmaa on kiinni, sinne pääsee vain hautajaisiin, korkeintaan 20 henkilöä kerralla.
Ranskassa virukseen on vappuun mennessä kuollut lähes 25 000 ihmistä.
Portin edessä on iltaisin ruokajakelu, jonka jono venyy pitkin jalkakäytävää, useita kymmeniä metrejä.
Joukossa on kaikenikäisiä, vanha mies sähköpyörätuolissa, isä kahden lapsen kanssa, teinityttö äitinsä apuna, nuoria miehiä.
”Joka ilta tulee uusia kasvoja. Karanteeni on vienyt monilta työt. Ne, jotka ovat pimeästi töissä, ovat nyt jääneet puille paljaille, eikä lapsilla ole enää kouluruokailua”, sanoo vapaaehtoisena toimiva Lamia.
Kuvaan tiivistyy jotain tämän kaupungin olemuksesta: ulkona ahertavien näkymättömien ihmisten armeija, kotona karanteenin loppua odottavien keskiluokan palveluksessa.
Tänä iltana annoksia jaetaan 400. Amatullah-järjestö jakaa myös ruokapaketteja suurissa vaikeuksissa oleville perheille viereisessä Bagnolet’n kaupungissa.
Yleensä paketteja jaetaan 90, karanteenin myötä luku on noussut 120:een, enempään ei ole resursseja, sanoo Lamia.
Puolentoista tunnin jakelun aikana paikalle pyrähtää myös kolme pyörälähettiä hakemaan itselleen annoksen. He pääsevät jonon ohi, kaikki tietävät kuinka kiire heillä on.
Kuvaan tiivistyy jotain tämän kaupungin olemuksesta: ulkona ahertavien näkymättömien ihmisten armeija, kotona karanteenin loppua odottavien keskiluokan palveluksessa.
Kun kävelen kotiin, keltaliivejä ei narulla enää näy.