Nelonen media ilmoitti, että vuodenvaihteen jälkeen Radio Aalto -kanavan tilalle tulee uusi Me Naiset -radiokanava.

Me Naisten päätoimittajan mukaan brändi on nyt ”moninaisempi kuin koskaan”, kun suositun aikakauslehden lisäksi myös radioon saadaan ”suoraa ja rohkeaa puhetta naisten kesken”.

Moni kuitenkin pettyi konsernin käsitykseen ”moninaisuudesta”, kun uuden radiokanavan juontajiksi valittiin pelkästään hoikkia ja kauneusihanteiden mukaisia, valkoisia cis-heteronaisia.

Sekä Me Naiset, että jotkut sosiaalisen median vaikuttajat vastasivat kritiikkiin toteamalla, ettei ulkonäön perusteella voi tehdä johtopäätöksiä juontajien moniäänisyydestä.

Muiden muassa bloggaaja Karoliina Pentikäisen mukaan juontajakaartin kritisoiminen sortui syrjintään ja jopa kiusaamiseen.

Valkoiset kyyneleet ovat vallan väline, jolla osoitetaan, ettei rasismista keskustelu hyvää tarkoittavan valkoisen toimijan kanssa ole suvaittavaa.

Sosiologi Robin DiAngelo puhuu kirjassaan White Fragility siitä, miten valkoisten ihmisten on vaikea hyväksyä, että heidän etuoikeuksiansa haastetaan.

Hänen mukaansa valkoiset ihmiset eivät ole joutuneet kehittämään ”rodullista sietokykyä” kestääkseen epämiellyttäviä vaaleaan ihonväriin tai muihin etuoikeuksiin liittyviä keskusteluita.

Tällöin kritiikki voi tuntua kohtuuttoman yksilöidyltä, vaikka kritiikin tarkoitus olisikin tukea positiivista yhteiskunnallista muutosta. 

DiAngelon mukaan varsinkin progressiivisiksi identifioituvien valkoisten toimijoiden kanssa on usein vaikea keskustella syrjinnästä, sillä heidän on vaikea havaita arkipäivän syrjintää omassa toiminnassaan.

Myös kirjailija ja mediatutkija Ruby Hamad on puhunut valkoisten naisten ”strategisista kyyneleistä” kritiikin edessä.

Hänen mukaansa valkoiset kyyneleet ovat vallan väline, jolla osoitetaan, ettei rasismista keskustelu hyvää tarkoittavan valkoisen toimijan kanssa ole suvaittavaa.

Uudelleenbrändäys “moninaisemmaksi kuin koskaan” olisi oiva tilaisuus päivittää demografiaa vastaamaan suomalaisten naisten todellista moninaisuutta.

Me Naiset vastasi Instagramissa kritiikkiin todeten pitävänsä ikävänä sitä, että huomio kiinnittyy syrjivästi juontajien ulkonäköön. Täten suuri mediavaikuttaja näennäisesti käänsi valta-asetelman niin, että valkoinen heteronainen onkin strategisine kyyneleineen syrjinnän kohteena.

On kuitenkin yhteiskunnallisesti tärkeää tarkastella Suomen suurimman mediakonsernin valtaa määrittää, ketkä suomalaista naiseutta edustavat.

Me Naiset on toki historiallisesti valkoisille, ajatusmaailmaltaan suhteellisen konservatiivisille ja keskiluokkaisille cis-heteronaisille suunnattu lehti.

Sen uudelleenbrändäys “moninaisemmaksi kuin koskaan” olisi kuitenkin oiva tilaisuus päivittää demografiaa vastaamaan suomalaisten naisten todellista moninaisuutta.

Me Naiset ja monet sen seuraajista luultavasti aidosti kokevat nykyisen juontajakaartin edustavan moniäänistä suomalaista naiseutta.

Nelonen mediakaan tuskin tietoisesti pyrki syrjimään ei-valkoisia, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tai perinteisten kauneusihanteiden ulkopuolella olevia suomalaisnaisia.

Valinta kuitenkin heijastaa laajempia yhteiskunnallisia valtarakenteita, jotka määrittävät, minkälainen on suomalaisen naiseuden moninaisuuden skaala.

Mediarepresentaatiolla on tällaisissa määritelmissä suuri yhteiskunnallinen valta ja vastuu.

Lukemista

• Robin DiAngelo (2018). White Fragility: Why it’s so hard for white people to talk about racism
• Ruby Hamad (2020). White tears / Brown scars: How White Feminism Betrays Women of Colour.
• Layla F. Saad (2020). Me and White Supremacy: Combat Racism, Change the World, and Become a Good Ancestor