”On mahdollista, että elämme jo nyt demokratian iltahämärässä; että sivilisaatiomme on parhaillaan ajautumassa tyranniaan tai anarkiaan, niin kuin antiikin filosofit ja Amerikan perustajat aikoinaan pelkäsivät; että uusi kirjurien sukupolvi, epäliberaalien ja autoritaaristen ajatusten kannattajat nousevat valtaan 2000-luvulla kuten edellisellä vuosisadalla; että heidän kaunasta, vihasta tai syvistä messiaanisista unista siinnyt maailmankuvansa voisi voittaa.”

Pulitzer-palkitun tietokirjailijan, journalistin ja London School of Economicsin työelämäprofessorin Anne Applebaumin uusin kirja Demokratian iltahämärä (Siltala, 2020) ei sovi niille, jotka kaipaavat toivoa ja valoa keskelle koronan sulkemaa maailmaa.

Applebaumilla on kuitenkin hyvä syy tummanpuhuvaan maalailuunsa. Demokratialla menee nyt globaalisti katsottuna kehnommin kuin aikoihin.

Maailman johtavien demokratiatutkijoiden verkosto Varieties of Democracy (V-Dem) julkaisee vuosittain raportin demokratian tilasta maailmassa. Vuonna 2020 julkaistun raportin mukaan niin kutsuttu ”autokratisaatio”, maailman muuttuminen yhä itsevaltaisemmaksi, kiihtyy maailmassa.

Samalla vakiintuneetkin demokratiat heikkenevät: sanan- ja lehdistönvapautta rajoitetaan yhä useammassa maassa, oppositiot ajetaan ahtaalle, oikeusjärjestelmien huippupaikoille nimitetään kätyreitä hallinnon hyväveliverkostosta ja täysin vapaat vaalit käyvät yhä harvinaisemmiksi.

V-Demin raportin mukaan vuosi 2019 oli jonkinlainen rajapyykki. Silloin, ensimmäistä kertaa vuoden 2001 jälkeen maailman valtioiden enemmistö oli jonkinasteisia autokratioita – diktatuureja, itsehallintoja, yksipuoluejärjestelmiä. Tällaisiksi raportti luki 92 maata, ja niissä asui 54 prosenttia maailman väestöstä. Vastaavasti liberaaleja demokratioita oli vuonna 2019 maailmassa jäljellä enää 87.

Edes EU:sta käsin on vaikea hymyillä, sillä unionin jäsenenä on ensimmäistä kertaa historiassa epädemokraattinen valtio: Unkari. 

Demokratian heikentymistä on raportoitu käytännössä kaikkialla maailmassa. Kehityssuunta näkyy ja kuuluu esimerkiksi Brasiliassa, Yhdysvalloissa, Turkissa ja Intiassa, joista viimeksi mainittu on lipumassa kokonaan pois demokratioiden joukosta. Latinalainen Amerikka on taantunut demokratiakehityksessään 1990-luvun alkupuolen tasolle, kun taas Itä-Euroopan ja Keski-Aasian maiden demokratioilla menee kehnointen sitten Neuvostoliiton hajoamisen.

Edes EU:sta käsin on vaikea hymyillä, sillä unionin jäsenenä on ensimmäistä kertaa historiassa epädemokraattinen valtio: Unkari. Victor Órbanin Fidesz-puolueen johtama maa on V-Demin luokituksessa nyt diktatuuri. Oikeistopopulistisen Laki ja oikeus -puolueen johtama Puola uhkaa luisua kohti samaa rapakkoa.

Ehkä yllättävin tarkennus tulee tässä: tämä kaikki demokratioiden heikentyminen kirjattiin raportteihin jo ennen koronaviruspandemiaa, Myanmarin sotilasvallankaappausta ja vaikkapa Donald Trumpin tukijoiden väkivaltaista kongressin valtausyritystä loppiaisena 2021.

V-Demin raportin jälkeen suunta onkin ollut vain alaspäin, kuvailee toinen demokratiajärjestö Freedom House. Sen alkuvuodesta 2021 julkaiseman selvityksen mukaan vuonna 2020 demokratia heikkeni edelleen 78 maassa, kun se vahvistui vain 28:ssa.

”Koska tappava pandemia, taloudellinen ja fyysinen epävarmuus ja väkivaltaiset konfliktit repivät maailmaa, demokratian puolustajat kärsivät suuria uusia tappioita taistelussa autoritaarisia vihollisia vastaan kansainvälisen tasapainon siirtyessä kohti tyranniaa”, Freedom House tiivistää tuloksensa.

Demokratiatutkijat sanovatkin nyt, että käynnissä on itsevaltaistumisen kolmas aalto. Ensimmäinen aalloista sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen ja sitä välittömästi edeltävään aikaan, vuosille 1926–1942. Toinen aalto taas nähtiin kylmän sodan vuosina 1960–1975, jolloin esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa tapahtui sotilasvallankaappauksia ja maailmassa leijui vakava ydinsodan uhka.

Pitäisikö siis alkaa tosissaan pelätä?

Murenemista. Hiljaista hivuttamista, katseilta suojissa tapahtuvaa rapautumista.

Tällaista on demokratian heikkeneminen tällä hetkellä Åbo Akademin akatemiatutkijan Inga Saikkosen mukaan. Ja juuri tämä salakavaluus on syy siihen, miksi nyt käynnissä olevasta kolmannesta itsevaltaistumisaallosta pitäisi todella olla huolissaan.

”Kun tapahtuu sotilasvallankaappaus, sen huomaa. Pelottavaa nykyisissä trendeissä on se, että ne ovat kumulatiivisia ja yksittäiset tapahtumat saattavat olla aika huomaamattomia”, hän sanoo.

Ja kuten esimerkiksi Unkarissa nähdään, kun kumulatiivinen kehitys on tapahtunut, sitä on jälkikäteen vaikea vastustaa demokraattisin keinoin, Saikkonen perustelee.

Historiallisesti katsoen tosin iso kuva on hänen mukaansa edelleen hyvä. Minään aikaisempana historiallisena aikakautena ei pallomme päällä ole ollut näin paljon kansanvaltaisia järjestelmiä.

Demokratian huippukausi nähtiinkin suhteellisen hiljattain. Kun Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota päättyi 1980-90-lukujen taitteessa, tärkein vaihtoehtoinen järjestelmätyyppi –kommunismi – lakkasi olemasta merkittävä haastaja länsimaiselle liberaalidemokratialle. Monet yksipuoluejärjestelmätkin tekivät demokraattisia uudistuksia ja alkoivat lisätä kansalaisoikeuksia.

Kansanvallan iloa kesti kuitenkin vain lyhyen aikaa. Joidenkin tutkijoiden mukaan käänne huonompaan alkoi jo 1990-luvun puolivälin kieppeillä. Viime vuosina huolestuttavia muutoksia on näkynyt myös kaikkein vakiintuneimmissa demokratioissa, kuten Brexitin riepottelemassa Iso-Britanniassa ja jopa demokratian lippulaivavaltiossa Yhdysvalloissa. Nämä kehityskulut ovat yllättäneet jopa asiaan vihkiytyneet tutkijat, sillä pitkäikäisissä demokratioissa järjestelmää on ollut tapana pitää liian vakaana horjutettavaksi.

”Siksi Yhdysvaltojen tapahtumat ovat olleet järkyttäviä kaikille ja erityisesti demokratiatutkijoille – ei olisi ikinä voitu kuvitella, että demokraattisten vaalien tulosta voitaisiin väkivaltaisella kapinalla yrittää horjuttaa. Se on ollut täysin käsittämätön skenaario ennen näitä tapahtumia”, Saikkonen sanoo.

Kuten onneksi nyt jo tiedetään, Yhdysvaltain vaalien tulos jäi Trumpin ja hänen kannattajiensa vastusteluista huolimatta voimaan ja Joe Bidenin hallinto on päässyt jo kuukausien ajan valamaan uskoa demokratian uuteen nousuun.

Jos Trump olisi päässyt tavalla tai toisella uudelle kaudelle, tilanne olisi tietysti ollut paljon huolestuttavampi.

”Kuten on nähty esimerkiksi Unkarissa, autokratisaatio ei tapahdu yhden vaalikauden aikana. Mutta jos samat hallitsijat pysyvät vallassa, tapahtuu pieniä, suurelle yleisölle mahdollisesti huomaamattomia muutoksia, jotka sitten tukevat valtaapitävien asemaa ja johtavat usean vaalikauden aikana vallan keskittymiseen”, Saikkonen sanoo.

Demokratian kiistaton vahvuus on tietysti se, että se antaa kansalle mahdollisuuden hallita itse itseään.

Yrityksen puutteesta ei Trumpia voi kuitenkaan syyttää. Yhden nelivuotisen kautensa aikana Trump vaihtoi hallintonsa virkamiehet moneen kertaan, nimitti perheenjäseniään tärkeisiin virkoihin, nimitti ennätysmäärän tuomareita, kylvi twiiteillaan yleistä vastakkainasettelua sekä epäluottamusta tutkijoita ja toimittajia kohtaan. Puhumattakaan siitä, että hän tapasi kaveerata näyttävästi diktaattorien kanssa.

Ehtaa kolmannen aallon meininkiä siis, maailman johtavassa demokratiassa.

Demokratiatutkijoiden mukaan itsevaltaistumisen kukoistusta selittää oikeastaan kaksi suurta ongelmaa – kansalaisten tyytymättömyys demokratiaan ja polarisaatiokehitys. Ne molemmat näkyvät selvästi Yhdysvalloissa, mutta myös muualla.

Tyytymättömyyttä luo ennen kaikkea se, että demokraattinen järjestelmä epäonnistuu kansalaisten toiveisiin vastaamisessa, sanoo Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo Finland -järjestön Demokratiatuki- ja dialogiasiantuntija Jussi Kanner.

Esimerkiksi monen maan epädemokraattisen liikehdinnän taustalla vaikuttaa taloudellisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvu.

”Erityisesti angloamerikkalaisissa maissa, joissa on vahvoja sosioekonomisia eroja, osa äänestäjistä kokee, että he eivät ole päässeet mukaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Globalisaatio ja tiettyjen teollisuusalojen näivettyminen voivat luoda kuvaa siitä, että minun intresseistäni ei enää välitetä”, Kanner sanoo.

Arabikevään myötä demokratisoitunut Tunisia on Kannerin mukaan myös hyvä esimerkki demokratian vaikeuksista.

”Maa on demokratisoitunut, ja kansalaiset ovat olleet tähän tyytyväisiä. Mutta kun järjestelmä ei pysty riittävän nopeasti tarjoamaan työpaikkoja ja talouskasvua, eli asioita, joita kansalaiset toivovat, usko alkaa rapautua”, Kanner sanoo.

Demokratian kiistaton vahvuus on tietysti se, että se antaa kansalle mahdollisuuden hallita itse itseään. Periaatteessa kuka vain voi nousta johtopaikoille – kaupan kassoista voi tulla kansan suosiota nauttivia pääministereitä.

Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos yksi pitäisi nimetä, kansanvallan kenties suurin heikkous on se, että se on sekä kansalaisten että päättäjien kannalta hyvin vaativa järjestelmä. Esimerkiksi isojen yhteiskunnallisten muutosten läpivieminen on hidasta ja monimutkaista,
kun kaikenlaiset intressit pitää sovittaa yhteen. Kansalaisilla pitäisi myös olla paljon tietoa ja ymmärrystä, jotta he pystyisivät arvioimaan kriittisesti poliitikkojen toimia.

Kokemus siitä, ettei asioihin pysty oikeasti vaikuttamaan on näistä syistä myös tärkeä selittävä tekijä kipuilujen taustalla. Kansalaisen on ehkä vaikea löytää omaa arvomaailmaansa lähellä olevaa puoluetta. Osa puolestaan kokee, ettei äänestyskäyttäytymisellä ole hirveästi vaikutusta politiikan tuloksiin.

Kun asioiden hoito tökkii, alkaa syntyä epäluottamusta. Ensin sitä syntyy niitä yksilöitä kohtaan, jotka ovat kulloinkin vaaleilla valittu hallitsemaan.

”Mutta kun nähdään riittävän usein se, että johtajat vaihtuvat, mutta tilanne ei muutu, koko usko järjestelmään lähtee murenemaan. Ja sitten syntyy tilaa liikkeille, jotka lähtevät haastamaan koko vallitsevaa järjestelmää”, Inga Saikkonen sanoo.

Muutosta hitaaseen ja hankalaan systeemin on tietysti helpompi luvata sellaisen henkilön, joka ei ole valmiiksi ryvettynyt politiikassa.

Siksi monen tämän päivän populististen liikkeen lupaus kuuluu suunnilleen näin: me tulemme ulkopuolelta, haastamme pahat eliitit ja olemme kansan puolella. Samankaltaisella viestillä nousi valtaan aikanaan myös Donald Trump.

Nykypopulistien keinovalikoimaan puolestaan kuuluvat ainakin poliittisten vastustajien mustamaalaaminen, viholliskuvien luominen ja poliittisen vastakkainasettelun lietsominen. Yhdysvaltojen politiikkaa seuraavalle tämä on ilmeistä, mutta sama on arkipäivää myös monen Euroopan maan poliittisessa julkisuudessa tällä hetkellä.

Näin toimiessaan autoritaariset tai populistiset liikkeet nakertavat koko demokratian uskottavuutta, sanoo Inga Saikkonen. Hänen mukaansa viimeisimmät tutkimukset viittaavat siihen, että jos yhteiskunta on hyvin jakautunut, ehdokkaan sitoutuminen demokraattisiin normeihin ei välttämättä ole enää lainkaan yhtä tärkeä valintakriteeri kuin muut lupaukset tai puoluekanta.

”Trumpin kannattajat kongressitalolla olivat varmasti hylänneet kaikki demokraattiset normit.”

Vallankaappausyritykset demokratioissa ovat toki oma harvinainen lukunsa, mutta vaaratonta mölinää ei ole myöskään vastakkainasettelua lietsova puhe. Päinvastoin.

”Kun olet pitkän aikaa retorisesti hyökännyt toista puoluetta vastaan ja luonut heistä viholliskuvamaisen karikatyyrin, siinä on tosi vaikea enää tehdä lainsäädännöllistä yhteistyötä ja kompromisseja tämän vastapuolen kanssa.”

Houkuttelevia vaihtoehtoja hitaille ja tylsille demokratioille on myös jälleen suhteellisen helppo nähdä.

Poliittisten kompromissien puute taas rapauttaa koko demokratiaa, koska silloin ei saada asioita edistettyä. Tämä on nähty Yhdysvalloissa hyvin selkeästi.

”Siellä yli puoluerajojen ei saada mitään tehtyä. Poliittisia uudistuksia tai lainsäädäntöä ei saada läpi, sillä tietyt poliitikot eivät suostu tekemään yhteistyötä yli puoluerajojen. Tai tällä hetkellä hyvin suuri osa poliitikoista.”

Ja kun mitään ei saada tehtyä, äänestäjät turhautuvat ja soppa on valmis. Sitten tulee Trumpin tapaisia populistipoliitikkoja, jotka lupaavat, että minä pystyn saamaan järjestelmään toimintaa, kun poliitikot vaan puhuvat.

”Yleinen poliittinen toimimattomuus luo otollisen maaperän populistipoliitikoille”, Saikkonen sanoo.

Mutta miksi autoritaariset johtajat vetoavat kansaan? Millaisia ratkaisuja kansalaisten tarpeisiin he tarjoavat?

”Sehän se tässä ikävää onkin, että harvoin he suoraan tarjoavat ongelmiin ratkaisuja”, sanoo Jussi Kanner.

Hänen mukaansa ratkaisuna työttömyyteen ei esimerkiksi tarjota työllisyyttä tukevaa politiikkaa.

”Valitettavan usein tuntuu, että vastaus on se, että lähdetään syyttämään erilaisia ihmisryhmiä ja luomaan vastakkainasettelua kansan ja päättävän eliitin välillä. Populistisissa ja nationalistisissa liikkeissä tupataan lisäksi samalla siirtää syytä tavalla tai toisella vähemmistöjen suuntaan.”

Kurjuuden keskellä kaipaamme siis syntipukkeja. Näitä autoritaariset johtajat meille lupaavat, kunhan ensin pääsevät valtaan. Mutta lupaavat he myös nopeutta, tehokkuutta ja talouskasvua.

Näitä lupauksia on houkuttelevaa uskoa, kun demokratioissa päätökset venyvät ja vanuvat ja siirtyilevät hallituksilta toisille.

Houkuttelevia vaihtoehtoja hitaille ja tylsille demokratioille on myös jälleen suhteellisen helppo nähdä. Vuonna 2021 jokainen järjestelmän muuttamisesta haaveileva tietää kääntää katseensa kohti Kiinaa.

Autoritaarinen jättivaltio on vakiinnuttamassa asemansa maailman johtavana talousmahtina. Samalla kun se rakentaa ja investoi, se tarjoaa etenkin kehittyvissä maissa yhteiskunnallista järjestelmäänsä vaihtoehtona demokratialle.

Talouden kannalta vaikkapa Kiinan kasvava vaikutusvalta Afrikassa saattaa olla jopa hyvä asia. Globaalin demokratian kannalta se on kuitenkin huonompi juttu.

”Kiina vahtii omia intressejään. Sen edun mukaista on, että maailmassa on enemmän
poliittisia järjestelmiä, jotka eivät koe sitä uhkaavana tai vääränlaisena. Kiina pystyy omalla vaikutusvallallaan tukemaan hallintoja, jotka eivät ole demokraattisia ja jotka polkevat ihmisoikeuksia – ja tämä on suoraan ihmisten vapaudesta pois”, Jussi Kanner sanoo.

Lisäksi riski siihen, että politiikka menee täysin metsään, on aina diktatuureissa suurempi kuin parlamentarismissa.

Kiinan järjestelmän vahvuutena puhutaan usein myös tehokkuudesta. Maassa ei ole esimerkiksi koronatoimia hidastavaa demokraattista perustuslakia. On vaikea myöskään kuvitella, että Kiinassa työstettäisiin vaikkapa sote-uudistusta lähemmäs 10 vuotta. Niin halutessaan Kiina saattaisi ehkä myös hyvin nopeasti kääntää ilmastopäästöjensä kurssit laskuun.

Ehkä autokratiat viehättävätkin juuri nyt, koska käynnissä on monia valtaisia ja viheliäisiä kriisejä.

”Pandemian aikana on käyty keskustelua, ovatko autoritaariset valtiot vahvoilla, koska ne ovat tottuneempia rajoittamaan kansalaisten liikkumista ja vapauksia. Mutta en lähtisi tässä hirveästi asettamaan mitään plussamerkkiä autoritaarisuuden puolelle”, Jussi Kanner sanoo ja naurahtaa.

Niin ei tekisi myöskään Inga Saikkonen. Hänen mukaansa koko käsitys yksipuoluejärjestelmien tehokkuudesta on täysi myytti.

”Jos katsotaan vaikka Neuvostoliiton historiaa, niin kyllä autoritaarisetkin järjestelmät ovat erittäin toimimattomia. Niissäkin otetaan eri intressiryhmien edut huomioon, sitä ei vain näy ulospäin”, Saikkonen sanoo.

Edes korona-aika ei osoita päinvastaista. Pitkällä aikavälillä tehokkuutta myös kriiseissä lisää se, että hallitus ja järjestelmä nauttivat kansalaisten luottamusta.

”Jos pidät järjestelmää täysin oikeutuksettomana, sinulla ei ole kansalaisena motivaatiota toimia järjestelmän antamien ohjeiden mukaan. Hallinnon epälegitiimiys on autokratioissa yleisesti ongelma, mutta myös Yhdysvalloissa koronatoimien politisointi johti ongelmiin.”

Lisäksi riski siihen, että politiikka menee täysin metsään, on aina diktatuureissa suurempi kuin parlamentarismissa. Jos vaikkapa hallinto valitsee huonon koronalinjan, seurauksena voi olla turhia kuolemia, joista ei kuitenkaan voi valittaa minnekään.

”Jos on huono johtaja, huonoilla päätöksiä voi olla erittäin ikäviä vaikutuksia kansalaisiin, mutta kansalaiset eivät voi vaihtaa johtajiaan”, sanoo Saikkonen.

Kun eri järjestelmien pisteitä lasketaan, on Saikkosen mukaan hyvä muistaa sekin, että usein yksinvaltaiset järjestelmät ovat korruptoituneita. Valtion omaisuuden jakaminen on tapa pitää eri intressiryhmät tyytyväisenä.

”On vaikea kuvitella yksipuoluejärjestelmää, joka toimisi kansalaisten eduksi.”

Millaiseen tulevaisuuteen tutkijat kehottaisivat meitä sitten varautumaan?
Onko sivilisaatiomme ajautumassa parhaillaan tyranniaan tai anarkiaan, kuten Applebaum varoitti? Tapailemmeko hiljaa hämärässä samoja askelmerkkejä, jotka johtivat toiseen maailmansotaan noin vuosisata sitten?

Riippuu siitä, minne päin maailmaa halutaan katsoa, sanoo Jussi Kanner.

”Kun siirtymää tapahtuu autoritaarisuuden suuntaan, samanlaisia keikauksia on tullut. Unkarissa tilanne on järkyttävä, samoin Puolassa. Mutta en ehkä näe, että laajemmin vielä siinä pisteessä ollaan.”

Myöskään Inga Saikkonen ei pidä vääjäämättömänä sitä, että nykyinen kehityssuunta jatkuisi myös tulevaisuudessa.

”Noita skenaarioita väläyteltiin myös edellisen finanssikriisin aikana. En ehkä ihan usko näin pahaan kriisiin. En näe, että Euroopassa Hitlerin Saksan tyyppisiä kehityskulkuja pääsee käymään. Silloin puoluejärjestelmä oli heikko ja sosioekonominen kriisi voimakas. Oli hyvin paljon tekijöitä, joita puuttuu nyt.”

Yhdysvaltain tapahtumat näyttivät kuitenkin kaikille, että vakiintuneetkin demokratiat ovat haavoittuvaisia.

”Mutta yleisesti olisin sitä mieltä, että vakiintuneissa demokratioissa useimpien kansalaisten kiinnittyminen demokraattisiin instituutioihin on kumminkin niin vahvaa, että vaikka osa kansasta voisi mahdollisesti äänestää epädemokraattisia poliitikkoja, suurin osa ei voisi”, Saikkonen sanoo.

Syytä huoleen on silti ja tilanne tulee ottaa vakavasti, sanoo Jussi Kanner.

”Demokratia ei ole järjestelmä, joka on kerralla valmis ja rullaa maaliin. Sen sijaan se on järjestelmä, joka vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja jota pitää kehittää ajassa.”

Esimerkiksi digitalisaation ja sosiaalisen median myötä on syntynyt aivan uudet areenat politiikan tekemiselle – ja näiden tuomiin haasteisiin demokratian on vastattava, mikäli se mielii kukoistaa myös jatkossa.

Huolissaan pitää olla myös siksi, että avoimesti autoritaarisen johtajan valinta vaaleilla ei oikeasti ole läheskään ainoa tie demokratian rapautumiseen. Usein johtajat ja puolueet pönkittävät asemaansa vähän kerrallaan ja saavat tähän tukea ulkopuolelta.

”Muutos ei aina todellakaan ole lähtöisin kansalaisista, jotka kaipaisivat vahvoja johtajia”, Kanner sanoo.

Vahtikoiria siis tarvitaan. Kaikkia sellaisia, jotka raportoivat uhkaavista kehityskuluista ja vaativat päättäjiä vastuuseen.

Onneksi niitä löytyykin. Nimittäin autokratisaation kolmas aalto ei ole ainoa iso yhteiskunnallinen trendi viime vuosina. Toisena pitää mainita ainakin se, että nuorten joukkoprotestit kasvavat ympäri maailmaa.

Esimerkiksi Valko-Venäjällä tavalliset kansalaiset ovat lähteneet kaduille kyseenalaistamaan pitkäikäistä diktatuuriaan. Nämä liikkeet maalaavat taivaanrantaan aavistuksen uuden aamunkoiton valoa.

Aivan kuten demokratia ei kaadu yhteen vaalikauteen, nopeat muutokset diktatuureissa eivät ole kovin tavallisia. Pitkällä aikavälillä on silti lupa olla toiveikas, sanoo Inga Saikkonen.

”Joukkovoima on autoritaaristen järjestelmien pahin painajainen.”