Kartalla se on osa Suomea, mutta oikeastaan elämää eletään rajan molemmin puolin, Suomessa ja Norjassa. Rajaa ei ikään kuin ole olemassa, tai ainakaan sillä ei ole väliä. Jos alueen alkuperäisiltä asukkailta kysyy, eivät he useinkaan koe elävänsä Suomessa vaan Saamenmaalla, tarkemmin Kolttainmaalla, joka ulottuu Kuolan niemimaalta Suomi-neidon vasemman korvan taakse.
Kylän nimi on Näätämö. Täällä asuvat koltat, ortodoksinuskoiset saamelaiset. Kylää halkoo tie, ja sen molemmin reunoin on ripoteltu kourallinen taloja. Asukkaita kylässä on noin neljäkymmentä. Porot ovat aitauksessa supermarketin vieressä. Kiitos Norjan puolelta tulevien asiakkaiden, kylässä on supermarket. Itseasiassa kaksi.
Talojen jälkeen sitten: pelkkää erämaata. Toisella puolella aukeaa Kaldoaivi, Euroopan suurin erämaa-alue, ja toisella rujoista kivikoistaan tunnettu Vätsäri.
Kerran laskin, että aurinko ei nousisi vielä ainakaan kuukauteen.
Puolen vuoden ajan asuin tässä kylässä. Revontulia, Lapin ruskaa ja kaamoksen pimeyttä – sitä kaikkea toki oli. Mutta kiinnostavinta Helsingin kasvatille oli se, miten ihmiset elivät elämäänsä täällä, missä lähimpään kaupunkiin on matkaa 300 kilometriä. Se ei ole matka eikä mikään, kuulin useammankin näätämöläisen sanovan. Lähin kaupunki ei suinkaan ole Rovaniemi, jonne on lähes 500 kilometrin matka, vaan Venäjän Murmansk.
Mitä noiden puolen vuoden aikana sitten tapahtui? Ei yhtään mitään. Leimuava ruska käpertyi talveksi, lumipeite hautasi maan alleen ja kyläläiset kaivoivat lumikelkat esiin. Kerran laskin, että
aurinko ei nousisi vielä ainakaan kuukauteen. Sen jälkeen en laskenut enää. Kelloa tuli muutenkin katsottua vain harvoin.
Yksi tapahtuma viikossa oli: saunailta. Kaldoaivin erämaa alkoi heti saunan ikkunan takaa.