Siihen nähden, että pidämme itseämme koulutettuina, tiedämme kovin vähän perusasioista kuten siitä, kuka ompeli lempipaitamme ja millaiseen globaalitalouden prosessiin osallistumme kiinnittämällä rintsikoiden hakaset. Ehkä ajatus on, että tarina on tuttu: tehty hikipajassa, liian pienellä palkalla, liian pitkinä päivinä, liian suuria määriä vettä vievästä puuvillasta.

Tuomio: liian pikaa ja liian halpaa. Mutta onko tämä tarina? Eikö tämä ole pikemminkin raami, joka hukuttaa ihan kokonaan tarinan, eli ihmisen.

Toimittaja Heikki Aittokoski selvittää kirjassaan Narrien laiva Seppälasta ostamasta T-paidan alkuperää. Matka vie Bangladeshin Dhakaan. Tätä tapahtuu: toimittaja tai dokumentaristi tutkii, mistä farkut, paidat, loputtomat vaatevuoret tulevat. Dokumentaation äärellä on helppo sanoa, että järjetöntä. Vaatteiden pitäisi maksaa enemmän, niitä pitäisi olla vähemmän.

Bangladeshissa Aittokoski tapaa ompelija Khadizan ja hänen perheensä. He elävät 15 neliön asunnossa, heitä on seitsemän. He ovat mieluummin täällä kuin maalla. Bangladeshissa vaatetehtaiden palot ovat yleisiä. Pahimmassa Rana Plazan tuhossa kuoli yli 1100 ihmistä.

Aittokoski kirjoittaa: ”Moni suomalainenkin tuntui pitävän ratkaisuna Bangladeshissa tehtyjen vaatteiden boikotointia. Olin ja olen eri mieltä.” Hän ajattelee Khadizaa ja perhettä, joiden vaihtoehdot ja tulevaisuuden mahdollisuudet hän tuntee.

Sijoittajan peruskysymys ei ole haluatko rikastua, vaan: haluatko olla osa ongelmaa vai osa ratkaisua?

Vaateteollisuuteen liittyy muitakin ongelmia, kuten valtavat ilmastopäästöt. Kannamme päällämme paitsi riistoa, myös tuhoa. Jos lopetamme, tarinaan tulee muutos: Khadiza ja perhe jäävät ilman työtä.

Tähän kun vertaa, turve on helppo tapaus.

Kuuntelin kiertotaloutta tuntevaa tutkijaa. Hän sanoi, että pitäisi luopua kokonaan sanasta jäte. Jos kaikki kiertäisi, jätettä ei olisi. Voitaisiin valmistaa mekkoja, kenkiä, laukkuja, huiveja, sareja, liivejä, paituleita ja trenssejä, kunhan materiaali on kierrätettyä – ja tekijöille maksetaan kunnolla – ja käytettyjä vaatteita ei roudata kolmansiin maihin – ja vaateteollisuuden ympäristömyrkyt ja päästöt nollataan – ja Khadizalla on työ.

Tämä voisi olla kaunis tarina, mutta se vaatisi ihan valtavan muutoksen, jonka hintaa ei saa maksattaa niillä, joiden tarinan unohdamme, kun tyydymme toteamaan, että on hikipajoja ja itsekin käyn paljon kirppareilla.

Suomessa on riemuittu tänä kesänä siitä, kun ilmastotoimia vaativa sijoittajaryhmä ajoi Kaisa Hietalan öljyjätti Exxon Mobilin hallitukseen. Vaateteollisuuden edessäkään ei riitä pelkkä hippeily. Muutosta pitää tehdä siellä missä valta eli raha on. Sijoittajan peruskysymys ei ole haluatko rikastua, vaan: haluatko olla osa ongelmaa vai osa ratkaisua?

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja yrittäjä.