Perinteisessä taloustieteessä luontoa pidetään itsestäänselvyytenä, eivätkä yrityksetkään juuri näe luonnon tuhoamista taloudellisena kysymyksenä. Sen pitää muuttua.

Näin voisi yksinkertaistaa ympäristötaloustietelijä Partha Dasguptan aiemmin tänä vuonna julkaiseman massiivisen raportin, jonka Britannian valtiovarainministeriö häneltä tilasi.

Dasgupta haluaa keikauttaa taloustieteellisen ajattelun uuteen asentoon: luonto ja luonnonvarat pitäisi nähdä arvokkaana varallisuutena. Siinä kun ihmisten kyvyt ovat inhimillistä pääomaa, luonnon resurssit voitaisiin nähdä luonto-pääomana. Se olisi tärkeää, koska tällä hetkellä ihminen käyttää luonnonvaroja reilusti yli luonnon uusiutumiskyvyn. Me siis syömme pääomaamme.

Ympäristötaloustieteen apulaisprofessori Lassi Ahlvik Helsingin yliopistosta on tutustunut Dasguptan raporttiin. Hänestä se voisi johtaa käytännössä esimerkiksi siihen, että luontokato saataisiin paremmin näkyviin yritysten tilinpidossa.

”Ilmastopuolella asia on jo hoidettu niin, että kun yritys joutuu maksamaan päästöistä, se näkyy niiden tilinpäätöksessä. Jos yritys miettii investointia puhtaaseen tuotantoon, se voi muuttua kannattavaksi päästöjen hinnoittelun kautta.”

Luonnon monimuotoisuuden suhteen tällaista mekanismia ei ole laajasti käytössä.
Esimerkkejä kuitenkin on, Ahlvik sanoo. Saksan Hessenin osavaltion rakennuslaissa on määrätty, että luonnolle tuotettu haitta pitää kompensoida jossain toisaalla. Norjassa taas suunnitellaan luontohaittamaksua, joka tilitettäisiin elinympäristöjen ennallistamiseen tai kunnostamiseen. Jos maksu olisi suurempi kuin aiheutettu haitta, luonnontilaa voitaisiin jopa parantaa.

”Tämä ei missään nimessä poista nykyisiä suojelualueita, vaan tulisi niiden päälle”, Ahlvik sanoo.

Ajatus on väärä, jos ajatellaan, että luontokato ratkaistaan luonnonsuojelulailla tai että luontokato on vain ympäristöministeriön asia.

Monimuotoisuutta täytyy myös mitata ja tuoda näkyviin valtioiden tilinpidossa,
koska vain kunnon datan pohjalta valtiot voivat määrätä veroluontoisia maksuja ja muita ohjaavia toimia yrityksille.

Tilastokeskuksen yliaktuaari Johanna Pakarinen sanoo, että Euroopan unionissa ollaan asian kanssa ”aika etulinjassa”, koska EU:lla on ympäristötilinpitoasetus, joka velvoittaa jäsenmaita tuottamaan tilastoja ympäristön tilasta. Standardi tilastointiin on luotu YK:n tasolla, ja dataa alkaa olla.

”Välillä tulee sellainen tunne, että olemassa olevaa dataa ei hyödynnetä niin paljoa kuin voisi, vaan ajatellaan että uudet mittarit ratkaisevat ongelman”, Pakarinen sanoo.

Paraskin mittari auttaa kuitenkin vain seuraamaan luonnon tilaa, muttei paranna sitä.
Sitä varten tarvitaan asiantuntijoita ja poliitikkoja tekemään analyyseja ja ohjaustoimia.

Euroopan unioni julkaisi viime vuonna biodiversiteettistrategian, jossa pyritään yhdistämään luonnonsuojelu ja elinkeinojen turvaaminen.

Ahlvikin mukaan strategiassa on taloustieteilijän silmiin ”ihan hyviä asioita”: komission ajatus edistää sitä, että verot ja hinnoittelu vastaisivat todellisia ympäristökustannuksia, ja strategiassa puhutaan siitä, miten yritykset voivat hyötyä luonnon monimuotoisuudesta.

Paljon riippuu kuitenkin strategian toimeenpanosta: toteutetaanko haittamaksuja esimerkiksi EU:n tasolla yhteisesti, vai jäävätkö ne jokaisen maan harkintaan.

Suomessa on paraikaa käynnissä luonnonsuojelulain uudistus. Se ei kuitenkaan
yksin riitä luontokadon pysäyttämiseksi.

”Ajatus on väärä, jos ajatellaan, että luontokato ratkaistaan luonnonsuojelulailla tai että luontokato on vain ympäristöministeriön asia”, Ahlvik sanoo.

”Se pitäisi olla kaikkien ministeriöiden asia, ja sen pitäisi näkyä maankäyttö- ja rakennuslaissa ja muussakin lainsäädännössä, vähän niin kuin ilmastonmuutoskin.”

Kun näin ei ole, voi hyvin käydä niin, että muut politiikan lohkot lyövät luontoa korville. Dasguptakin huomauttaa, että yritysten ja maatalouden saamat ympäristölle haitalliset tuet ylittävät ympäristönsuojelun tuet moninkertaisesti. Maatalous- ja yritystuista on Suomessakin puhuttu paljon.

”Niiden poistaminen on ollut kuitenkin hankalaa, koska niille on aina ollut joku hyvä syy, eikä ole keksitty, millä ne voisi korvata. Siinäkin on työtä, että saadaan mietittyä tukia uusiksi”, Ahvik sanoo.

Euroopan unioni ja Suomi sen mukana voisivat myös vaikuttaa luontokatoon maailmalla, jos tilastointi olisi kunnossa.

Lassi Ahlvik antaa esimerkin: ympäristöjärjestöt ovat perustaneet Trase-verkkopalvelun, jossa seurataan, mistä Brasilian kunnista esimerkiksi Suomeen on tullut soijaa ja naudanlihaa minäkin vuonna. Kun tietoa vertaa ajantasaisiin satelliittikuviin metsäkadosta, voidaan arvioida suomalaisten syömisen vaikutusta Brasilian metsiin.

”Jos tätä ajatusta vie pidemmälle, Suomi voisi vaikuttaa EU:n kauppasopimuksiin niin, että sopimusten tariffit riippuisivat havaitusta metsäkadosta.”

Pienemmässä mittakaavassa metsäkatoa on jo pystytty estämään paikallisilla kehitysohjelmilla ainakin Brasiliassa, Indonesiassa, Meksikossa ja Ugandassa.

Tällaisten ohjelmien tukeminen kehitysyhteistyöllä voisi olla Ahlvikista järkevää sekä luonnon että talouden näkökulmasta. Metsäkadon vähentäminen nimittäin tuppaa vähentämään myös hiilidioksidipäästöjä.

”Kun päästövähennyksille on jo olemassa hinta – yli 50 euroa per tonni – voidaan ajatella, että päästöjen vähentäminen kehitysavulla toisi myös taloudellisia hyötyjä Suomelle”, Ahlvik sanoo.

”Ympäristötaloudella ja kehityspolitiikalla on selviä yhtymäkohtia.”

Yksi tulevaisuuden kehityskohteista on materiaalivirtojen analyysi: mikä on esimerkiksi tuontitavaroiden jalanjälki luonnonvaroille niissä maissa, joissa ne on valmistettu.

Aivan valmis maailma ei vielä ole siihen, että suomalaisten jalanjälki luonnonvarojen käyttöön näkyisi tarkasti globaalilla tasolla.

Johanna Pakarinen sanoo, että teknologinen kehitys on toki helpottanut tiedonkeruuta, mutta esimerkiksi satelliittikuvat eivät kuitenkaan kerro koko totuutta ekosysteemin tilasta.

”Niistä nähdään paljonko metsää on, mutta ei sitä, mitä siellä on.”

Suomessa ja EU:ssa tilastointi ja tutkimus ovat hänestä hyvällä tolalla, ja asemasta etulinjassa kannattaa pitää kiinni. Tilastokeskus on myös mukana eri hankkeissa, jossa annetaan teknistä apua ja tukea tilastoalalla vähemmän kehittyneille maille.

Pakarisen mukaan yksi tulevaisuuden kehityskohteista on materiaalivirtojen analyysi: mikä on esimerkiksi tuontitavaroiden jalanjälki luonnonvaroille niissä maissa, joissa ne on valmistettu.

”Silloin jalanjälki jakautuisi oikeudenmukaisemmin globaalisti”, hän sanoo.

Jää nähtäväksi, lyökö Dasguptan raportti ja sen ajattelu läpi kansantaloustieteessä laajemmin.

Lassi Ahlvikin mukaan luontokato on kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten markkinat ovat epäonnistuneet ja missä tarvitaan sääntelyä ja politiikkaa.

”Minusta sen voisi hyvin laittaa sinne peruskurssin oppikirjoihin.”