Nälkä sai lestijärveläisen Maija Mattilan lähtemään Keski-Pohjanmaalta Amerikkaan vuonna 1891. Se oli elämän nälkää, mutta myös konkreettista, sisuskaluja korventavaa nälkää.
Edellisen vuosikymmenen niukkuus oli ajanut 13 hengen perheen lapset kerjuulle. Vanhin tytär Maija teki muun muassa piian töitä Keski-Pohjanmaalla, kun hän kuuli, että palvelijan työtä olisi tarjolla myös Amerikassa. Hän lähti perheestänsä ensimmäisenä Atlantin yli etsimään parempaa elintasoa.
”Maija oli luonteeltaan rohkea, mutta toisaalta myös harkitseva ja rauhallinen. Hän ei turhia hötkyillyt”, Maijan Toholammilla asuva lapsenlapsi Anna-Maija Kujala kertoo.
Gardnerin pikkukaupunkiin Massachucettsiin asettunut Maija Mattila työskenteli kotiapulaisena. Hän oli myös keittäjänä suomalaisia työmiehiä asuttavassa täyshoitolassa eli ”poortitalossa”.
Amerikassa palvelijan työ oli paikallisin standardein pienipalkkaista ja raskasta eikä se houkutellut 1900-luvulla syntyperäisiä pohjoisamerikkalaisia tai muistakaan etnisistä ryhmistä tulleita siirtolaisia. Palkka oli kuitenkin hyvä verrattuna moniin muihin siirtolaisten ammatteihin, saati naisten palkkoihin Suomessa.
Maija Mattila meni naimisiin Amerikassa jo hänelle Suomesta tutun kaivoksella
työskentelevän Sakri Jokelan kanssa.
”Aika Amerikassa oli merkittävää Maijalle ja Sakrille. Maatalouden kehitys oli siellä pidemmällä. He olivat mukana yhdistystoiminnassa ja ajatus osuustoiminnasta tarttui mukaan myös Amerikan vuosilta”, Anna-Maija Kujala kertoo.
Kujala uskoo, että Maija olisi halunnut jäädä Amerikkaan, minne asettuivat myös useat hänen sisaruksistaan.
”Sakri-puolison koti-ikävä sai heidät palaamaan pysyvästi Suomeen. Maijan rohkeutta ja halua päästä asumaan Amerikkaan osoitti se, että hän matkusti sinne peräti kolme kertaa, välillä käyden Toholammilla. Lapset olivat mukana matkoilla.”
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian yliopistonlehtori ja musiikin historian tutkija Saijaleena Rantanen on kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka siirtolaisuutta onkin tutkittu Suomessa paljon, on siirtolaisnaisten vaiheista ja toiminnasta Pohjois-Amerikassa tietoa verrattain vähän.
Monet Amerikkaan lähteneet naissiirtolaiset lähtivät miestensä mukana. Etenkin 1890-luvulla ja sen jälkeen lähteneiden joukossa oli kuitenkin myös useita 16–24 -vuotiaita naimattomia naisia, jotka matkustivat työn perässä Atlantin toiselle puolelle.
Rantanen on tarkastellut siirtolaisiksi lähteneiden suomalaisten työläisnaisten historiaa heidän kirjoittamiensa laulujen ja heistä kirjoitettujen laulujen välityksellä. Pienten tarinoiden ja sirpaleisten tietojen avulla rakentuu kuva arjesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä, jossa yhdistyvät siirtolaiskokemus, etnisyys ja sukupuoli.
”Pohjois-Amerikka tarjosi nuorille suomalaisnaisille mahdollisuuden erilaiseen taloudelliseen ja sosiaaliseen vapauteen kuin mitä Suomessa olisi voinut saavuttaa”, Rantanen kertoo.
Moni löysi paikkansa ja sai maistaa itsenäistä, taloudellisesti riippumatonta elämää. Ongelmiakin paratiisissa kuitenkin oli.
”Suomalaistaustaisia naisia päätyi myös prostituoiduiksi. On kuitenkin mielenkiintoista, että Varpu Lindströmin tutkimusten mukaan esimerkiksi Kanadassa suomalaistaustaiset prostituoidut saattoivat olla verrattain korkeasti koulutettuja, hyvin palkattuja ja puettuja aikuisia, noin kolmekymppisiä naisia eikä esimerkiksi yhteiskunnan hylkäämiä nuoria”, Rantanen huomauttaa.
Jotkut siirtolaisnaiset olivat paikasta toiseen liikkuvia kodittomia kulkureita, ”hoboja”, toiset taas ”housumaijoja”.
Naiset lähtivät Amerikkaan piioiksi kaupunkeihin ja miestensä matkassa asuttamaan maata. Muutamat siirtolaisnaiset olivat paikasta toiseen liikkuvia kodittomia kulkureita, ”hoboja” ja toiset taas ”housumaijoja”.
”Marys in the pants” -nimityksellä kutsuttiin esimerkiksi Michiganin ja Washingtonin alueilla itsenäisesti eläneitä naisia, jotka hankkivat elantonsa metsästämällä ja kalastamalla.
”Suomalaiset viettivät usein aikaa omissa yhteisöissään niin maaseudulla kuin kaupungeissakin. Naisille oli tyypillistä jäädä asumaan kaupunkeihin”, Saijaleena Rantanen kuvailee.
Myös miesten surkeat, monia henkiä vaatineet, työolot kaivoksissa työnsivät naisia osaltaan radikaalinkin työväenliikkeen pariin.
”Naiset perustivat omia seurojaan ja he vaikuttivat kulttuuritoiminnassa”, Rantanen sanoo.
Sue Gerlach vastaa videopuheluun kotoaan Wisconsissa. Muutaman sadan mailin päässä Etelä-Dakotassa on hänen isovanhempiensa talo, jonka hänen isoisoisänsä, Kalajoelta lähtöisin olevien suomalaisten siirtolaisten poika John Peterson on rakentanut. Teollistuneessa Yhdysvalloissa oli hedelmällistä viljelysmaata 1800-luvun lopulla yllin kyllin, mutta ei riittävästi työvoimaa asuttamaan maata.
”Isoisoisä tuli tänne Kalajoelta ja hänen tulevan vaimonsa piti tulla perässä. Puoliso kuitenkin kuoli Suomessa, joten hänen siskonsa, minun isoisoäitini Gustaava, päätti ottaa paikan vastaan”, Sue Gerlach kuvailee huvittuneena sisukasta isoisoäitiään. Siitä huolimatta, että Amerikka oli ensin naiselle pettymys – puuton preeria eikä kultaa ollutkaan kaikkialla – hän jäi alueelle asuttamaan maata.
Gerlachin isotäti, Jyyni Kriksman, lähetti siskopuolelleen Tyyne Oosille laivalippurahat. Sisar saapui Bostoniin laivalla vuonna 1913, 18-vuotissyntymäpäivänään. Jyyni asui lähellä Frederickin kaupunkia Etelä-Dakotassa.
Ei mennyt aikaakaan, kun Tyyne rakastui toisen polven siirtolaiseen Johniin.
”Isoäitini Tyyne ja isoisäni John olivat arvostettuja ja aktiivisia jäseniä yhteisössämme”, Gerlach sanoo.
Tyyne esimerkiksi osallistui aktiivisesti kirkon Ladies Aid -toimintaan sekä kulttuuritoimintaan. 1900-luvun alkupuolen siirtolaisyhteisöissä vähäinen vapaa-aika vietettiin usein haaleilla.
Haalit olivat suomalaissiirtolaisten kulttuuritoiminnan keskuksia. Suomen kielen taito säilyi vielä Tyynen ja Johnin sukupolven ja heidän jälkeläistensä parissa, mutta katosi sitten vähitellen suvun amerikkalaistuessa.
Kielen oppiminen ja yhdistystoimintaan osallistuminen saattoivat myös olla niitä tekijöitä, jotka auttoivat naisia integroitumaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan miehiä paremmin. Myös Tyynen kerrotaan menneen kouluun Fittsburgissa oppiakseen kunnolla englannin kielen. Opintonsa ja elämisensä hän rahoitti työskentelemällä muun muassa kodinhoitajana.
Vaikka naisia lähtikin Atlantin yli miehiä vähemmän, miehet palasivat naisia useammin takaisin Suomeen ja siitä johtuen Amerikkaan jääneiden siirtolaisten sukupuolten välinen määrällinen epätasapaino ei ollut lopulta kovin suuri.
”Vaikka elämä ei heti Amerikassa ollutkaan helppoa, Tyyne ei koskaan harkinnut palaavansa takaisin Suomeen. Ei sen jälkeen, kun hän oli rakastunut isoisääni Johniin”, Sue Gerlach kertoo.
