Kun aloitin työt tässä lehdessä lähes 15 vuotta sitten, maailma oli vielä aika toisenlainen. Lehden sisältöjä mietittiin pitkälti kahtiajaon kautta. Yhtäällä oli globaali etelä, toisaalla globaali pohjoinen. Maailman Kuvalehden painopiste oli etelän äänen esiin nostamisessa ja sen jutut valittiin lähinnä tällä perusteella. Emme julkaisseet juttuja vaikkapa Japanista tai Yhdysvalloista, koska ne eivät edustaneet niin sanottua globaalia etelää. Rajasimme osan maailmasta ulos.
Jo kymmenisen vuotta sitten havahduimme siihen, että tämä maailmamme on yksi ja ainoa. Että tuo rajaaminen ja kahtiajako on ainakin jossain määrin teennäinen. Maailman kaikki valtiot ja ihmiset elävät jatkuvassa keskinäisriippuvuudessa – ja sen täytyy heijastua myös lehden sivuilla. Rakenteelliset ongelmat ovat kaikkialla samoja, vain niiden mittakaava ja intensiteetti vaihtelevat.
Tätä näkökulman muutosta vasten voimme siis yhtä hyvin julkaista kuvareportaasin New Yorkin katujen kodittomista, Etelä-Afrikan yläluokan snobielämästä, tai suomalaisista eläinten turvakodeista.
Se mikä on säilynyt, on näkökulma. Edelleen tahdomme antaa äänen niille, joiden ääni ei aina mediassa kuulu. Tahdomme näyttää maailman ja sen ihmiset mahdollisimman moninaisena. Mennä kriisijournalismin taakse, kohti ihmisten arkea. Tahdomme osoittaa, että ihmiset kaikkialla ovat enemmän saman- kuin erilaisia. Vain olosuhteet vaihtelevat.
Apuamme tarvitaan yhä – se tarve ei ole kadonnut mihinkään – mutta meidän on asetuttava tästä lähtien enemmän rinnalla kulkijoiksi.
Kehityspolittikassa puhutaan nyt dekolonisaatiosta. Olemme keskellä murrosta, jossa vanhat ja totutut tavat ovat tulleet tiensä päähän. Meidän on luovuttava niistä siirtomaa-ajan maailmaa heijastavista ja toiseuttavista käytännöistä, joissa rikas pohjoinen auttaa köyhää etelää. Apuamme tarvitaan yhä – se tarve ei ole kadonnut mihinkään – mutta meidän on asetuttava tästä lähtien enemmän rinnalla kulkijoiksi.
Muutoksen on tapahduttava ennen kaikkea rakenteissa ja asenteissa. Tämä toivomus on yhä kuuluvampi ja se tulee kehitystyötä tekeviltä ihmisiltä Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta. He haluavat toimijuuden itselleen.
Ajattelen, että tämä on luonnollinen ja toivottu seuraus tähänastisesta: olemme osanneet vahvistaa ja tukea niin sanotun globaalin etelän omaa kehitystä. Nyt valokeila kääntyy meistä pois. Meidän tehtäväksemme jää kuunnella ja tukea. Kun teemme niin, kuulemme selvän viestin: on aika räjäyttää vanhat kuvastot tuusan nuuskaksi.
Maailma ei jakaudu kahtia, jos sitä ei tietoisesti koko ajan jaeta. Meidän rikkautemme ja hyvinvointimme on pitkälti maailman köyhempien alueiden näihin päiviin asti jatkuneen riiston seurausta. Sekin on uskallettava tunnustaa. Riisto on lopetettava. Kaksinaismoralismin aika on ohi.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.