Lopulta Aino, 32, ei päässyt enää sängystä ylös.
”En ollut nukkunut pitkään aikaan, kroppani oli rikki, en kyennyt tekemään päätöksiä. Itkin päivittäin salaa töissä. Yritin selvitä siinä olotilassa, mutta läheiseni huomasivat, että jotain oli vialla.”
Se oli intohimotyö kulttuurialan johtotehtävissä: arvojen mukainen tehtävä, jossa sai edistää itselleen merkityksellisiä asioita. Työ ajoi Ainon loppuun.
”Ehdin oireilla lähes kaksi vuotta, olin vakavasti sairas. Vaikeinta hyväksyä oli se, että työstä lähti kaikki merkitys. Elämästäni katosi ilo.”
Ainon viimeinen oljenkorsi oli ottaa yhteyttä työterveyteen. Siellä oli lääkäri, joka ymmärsi heti tilanteen. Terapia alkoi.
”Pian huomasin, ettei pelkkä hoitosuhde riitä. Minun piti tehdä isoja ratkaisuja elämässäni.”
Tilanteen vakavuudesta huolimatta Aino oli sairaslomalla vain muutaman viikon – omasta tahdostaan.
”Osa sairauttani oli se, että oli vaikea myöntää omaa sairastumistaan. Sairasloma oli asia, joka näkyi ulospäin ja osoitti, että olen menettänyt työkykyni. Se tuntui tosi kovalta.”
Sairasloman jälkeen Aino sinnitteli työssä vielä puoli vuotta. Hän tunsi häpeää ja pettymystä itseään kohtaan. Itsetunto oli saanut kovan kolauksen.
”Mitään järkeä siinä touhussa ei enää ollut. Ainoa tavoitteeni oli selvitä päivä kerrallaan ilman sairaslomaa.”
Lopulta Aino jättäytyi opintovapaalle, jolla hän yhä on. Kasvatustieteiden rinnalla hän opiskelee kädentaitoihin liittyvää alaa – tarkemmin hän ei siitä halua kertoa, jotta henkilöllisyys pysyisi salassa. Siksi myös Ainon nimi on tässä jutussa muutettu.
Aino ei vieläkään koe toipuneensa täysin, mutta tuntee silti olevansa jo kuin toinen ihminen.
”Tämä on kuin välivuosi. Saan vetää henkeä ja miettiä asioita uudestaan. Tuntuu, että olen saanut elämäni takaisin. Näen taas vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.”
Eniten Ainoa surettaa työkyvyn menetys. Vielä on epäselvää, onko tila pysyvä.
”Juuri nyt samaan työhön palaaminen tuntuu mahdottomalta. En kuitenkaan halua tehdä päätöstä sairastumisesta käsin.”
Työuupumuksen kaava on Työterveyslaitoksen tutkijan Jari Hakasen mukaan varsin yksinkertainen.
”Työuupumuksen taustalla on jatkuva pitkäaikainen tunne siitä, ettei selviä työtaakastaan. Kaikkea on liikaa liian kauan.”
Työuupumus on krooninen uupumustila, johon liittyy usein tiedollisen hallinnan häiriöitä: keskittyminen ei enää onnistu, tulee muistihäiriöitä ja tunnehallinta takkuaa; ihminen saa esimerkiksi äkillisiä raivokohtauksia. Työn ilo katoaa ja kielteisten työasenteiden kehittyminen alkaa.
”Kyynistyminen on eräänlainen huonosti toimiva selviytymismekanismi”, Hakanen kuvaa.
Myös Ainon tapauksessa työuupumukseen johti työn kohtuuton määrä, samoin epärealistiset tavoitteet. Kummatkin ovat Ainon mukaan tyypillisiä kulttuurialalla.
”Itselläni oli siitä nurinkurinen tilanne, että koin tilanteeni olevan paras mahdollinen, mitä se tällä alalla voi olla. Tajusin, ettei näköaloja ole. Minulla esimerkiksi oli työterveyshuolto, joka on täyttä utopiaa isolle osalle kulttuurialan työntekijöistä.”
Paine oli jatkuvasti kova. Rahoittajapuolelta tuli vaatimuksia: kansainvälistymisestä, kestävän kehityksen edistämisestä. Yrityslogiikka painoi niskaan. Vaatimuksena oli rahoituksen ja volyymien jatkuva kasvu ilman, että resursseja olisi saatu mistään lisää.
”Koko homma alkoi tuntua järjettömältä, samoin se, että olin itse mukana mahdollistamassa sitä järjettömyyttä”, Aino sanoo.
Tämä ristiriita vei työltä lopulta pohjan.
Ikinä ei pitäisi ajatella, että kaikkihan nyt joskus uupuvat. Jos kuka tahansa uupuu, se on vahva näyttö työn epäkohdista ja puuttuvista resursseista.
Aino vierastaa ajatusta siitä, että uupuminen olisi ollut hänestä itsestään kiinni.
”Tiedän, että minulla on suorituskeskeisyyteen liittyviä persoonallisuuspiirteitä, mutta se ei voi olla koko totuus. Jokainen ei uupuisi tässä työssä, mutta niin moni uupuu, ettei se voi olla yksilön vastuulla”, Aino sanoo.
Hakasen mukaan työuupumus johtuu aina nimenomaan työstä.
”Yksityiselämässä tapahtuneet asiat voivat katkaista kamelin selän ja persoonallisuustekijät voivat olla jossain määrin suojaavia tai altistavia tekijöitä, mutta työuupumuksen ydin on aina työpaikalla.”
Työuupumusta ei Hakalan mukaan tulisi koskaan normalisoida.
”Ikinä ei pitäisi ajatella, että kaikkihan nyt joskus uupuvat. Jos kuka tahansa uupuu, se on vahva näyttö työn epäkohdista ja puuttuvista resursseista. Se on kova pala koko työyhteisölle.”
Työuupumus ei ole virallinen diagnoosi. Yleensä diagnoosiksi annetaan masennus tai ahdistuneisuushäiriö – tai molemmat. Näin oli myös Ainon tapauksessa.
”Moni työuupunut kokee epäreiluksi, että saa masennus- tai ahdistusdiagnoosin. Se kääntää huomion yksilöön, ei työpaikan ongelmiin”, Hakanen sanoo.
Työelämä kuormittaa aiempaa enemmän ja yhä useampi kokee työnsä henkisesti raskaaksi, selviää tuoreesta Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometristä.
Eläketurvakeskuksen mukaan mielenterveyden syyt ovat nykyisin merkittävin peruste työkyvyttömyyseläkkeille. Mielenterveyden häiriöistä johtuva työkyvyttömyys on lisääntynyt etenkin nuorten aikuisten kohdalla, peräti 30 prosenttia vuodesta 2005 vuoteen 2015.
Toisaalta suoraa tutkimusnäyttöä työuupumuksen lisääntymisestä ei ole, Hakanen huomauttaa.
”Yleinen käsitys on, että työuupumus olisi merkittävästi lisääntynyt Suomessa, mutta tutkimukset eivät tue väitettä. Eniten uupumusta oli lamavuosien jälkeen, ja viimeisimmässä tutkimuksessa alkaa näkyä myös koronan vaikutus.”
Toisaalta taas työuupumuksen todentaminen on vaikeaa. On lukemattomia tapauksia, joista ei jää merkintää rekisteriin. Pätkätyöt ovat yleistyneet, ja monen tähtäimessä on vain selvitä pätkän loppuun.
”Ei ole tietoa, kuinka moni oikeasti uupuu niin että menettää työkykynsä. Tapauksia ei diagnosoida luotettavalla tasolla”, Hakanen sanoo.
Mielenterveyden muissa indikaattoreissa oireilun lisääntyminen sen sijaan näkyy.
”Mielenterveyden haasteet ovat isoja ajassamme, sitä ei pidä väheksyä. Avuntarpeen lisääntyminen kertoo kuitenkin myös siitä, että nykyisin tunnistetaan huolia ja oireita paremmin. Ilmiöön on herätty ja siitä puhutaan, ja silloin on myös matalampi kynnys hakea apua.”
Kun ihminen uupuu, muuttuuko työpaikalla mikään? Aino epäilee, että useinkaan ei.
”Aina on nuoria ja innokkaita tulossa, kun toiset palavat loppuun. Pahimpia ovat into-
himoammatit: romantisoitu kuva alasta antaa paljon anteeksi. Silloin helposti katsoo huonossa jamassa olevia asioita pidempään kuin jossain muualla katsoisi.”
Hakasen mukaan Suomessa suhtaudutaan pääosin vakavasti työuupumukseen, mutta se ei aina johda muutoksiin.
”Työpaikat voivat olla kädettömiä ilmiön edessä. Ajan henki on, että kaikilla on kiire. Kun kaikki pinnistelevät ja yrittävät selvitä, on vaikea hahmottaa, missä menee raja.”
Hakanen haluaa myös muistuttaa, että Suomessa tehdään jo paljon asian eteen moniin muihin maihin verrattuna. Ennaltaehkäisyyn pitäisi silti panostaa enemmän.
”Työntekijän uupumuksen ei pitäisi koskaan tulla yllätyksenä. Työuupumuksen merkit näkyvät ihmisessä matkan varrella, ja ne täytyisi osata tunnistaa ajoissa.”
Moni työuupunut kokee jääneensä asian kanssa yksin, Hakanen sanoo. Organisaatioita on ohennettu ja lähiesihenkilöitä vähennetty. Itseohjautuvuus on tämän päivän trendisana, ja sillä on huonotkin puolensa.
”Itsensä johtamisen kulttuuri helposti aiheuttaa sen, että ihmiset jäävät yksin vastuuseen omasta työhyvinvoinnistaan.”
Etätyö on lisännyt ilmiötä. Tutkimuksissa näkyy, että etätyötä tekevät yksinasujat ovat alkaneet voida huonommin, samoin nuoret.
”Yhteiset Teamsit eivät ole sellaisia tilanteita, missä työntekijä kertoisi, ettei voi hyvin”, Hakanen sanoo.
Ongelmien yleisyyteen nähden työpaikoilla puhutaan mielenterveydestä edelleen vähän.
Aino olisi halunnut puhua tilanteestaan töissä ja olla avoin, mutta sai pian huomata, ettei pystynytkään siihen omin voimin. Työnantaja ei tullut vastaan.
”En oikeasti ollut työkunnossa silloin kun palasin töihin, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Se olisi helpottanut, jos työnantaja olisi kysynyt ihan vaan mitä kuuluu. Jo valmiiksi uupuneelle on liian iso kynnys ottaa mielenterveysasioita itse puheeksi.”
Nyt joku muu tekee samaa pestiä, ja Aino kokee syyllisyyttä siitä, ettei varoittanut uutta työntekijää.
”Tuntuu pahalta, etten pystynyt jättämään jälkeeni parempaa paikkaa ja puhumaan rehellisemmin omasta tilanteestani. En kuitenkaan voi kantaa vastuuta siitä. Olin liian uupunut ja sairas.”
Toisaalta Aino ei myöskään koe, että ongelma oli ollut niinkään työpaikassa itsessään. Se oli koko alassa – ehkä koko työelämässä.
Ihmiselle määrätään lisää lääkkeitä, jotta hän voi jatkaa suorittavassa elämänrytmissä.
Tuore Nuorten hyvä elämä -tutkimushanke paljastaa, että 53 prosenttia suomalaisista nuorista kantaa huolta jaksamisestaan ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Kolmannes pelkää työelämän olevan liian raskasta.
Se ei ole ihme, sillä uupumus on yleistynyt kouluissa. Lukiolaisista joka kolmas kokee
hukkuvansa koulutyöhön. Koulu-uupumus on nykyään ilmiö siinä missä työuupumuskin, ja sen lisääntymistä on selitetty työelämän vaatimusten valumisella koulumaailmaan.
”Jos halutaan pitkiä työuria, se ei tapahdu niin, että nuoren pitää jo murrosiässä päättää oppiaineet ja ammatinvalinnat. Miten se edes voisi olla mahdollista tässä yhä monimutkaisemmassa maailmassa?” Hakanen kysyy.
Hakasen mukaan nuorten työelämään astumisesta pitäisi tehdä mahdollisimman hyvä kokemus. Se ei tapahdu nuoria kyykyttämällä, kuten Espresso Housen ja Hesburgerin kohuissa on tullut ilmi.
Samalla Hakanen toivoo, että ongelmapuheen rinnalla puhuttaisiin enemmän siitä, miten työelämä voisi olla hyvää.
”Työ on keskimäärin ihmisten mielenterveyttä kannatteleva ja jopa edistävä tekijä. Täytyisi muistaa, että työelämä ei ole vain minäprojekti, vaan olemme olemassa myös toisiamme varten.”
Hakanen kääntäisi katseen myös johtamiseen: Kuka oikeasti sopii johtajaksi?
”Mikä on suurempaa resurssien tuhlaamista kuin pomo, joka tuhoaa alaistensa työkyvyn? Täytyisi katsoa, ketkä ovat oikeasti ihmisten palvelijoita, ja puuttua huonoon johtamiseen.”
Samalla työtä pitäisi yksinkertaisesti vähentää. Monella työpaikalla se ei tunnu onnistuvan millään.
”Aivan vähän käydään keskustelua siitä, miten työn loputtomuuteen voitaisiin puuttua. Tilanne ei voi olla sen varassa, että ihmisen itse täytyy jatkuvasti sanoa ei.”
Samalla tutkimus kertoo myös laajemmasta ilmiöstä: nuoret kokevat, että maailmaa rakennetaan vanhempien sukupolvien ehdoilla. Nämä ehdot ovat ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jossa nuoret itse elävät.
”Tuntuu todella huolestuttavalta, että olen reilu kolmekymppinen ja ollut jo väliaikaisesti työkyvytön. Miten on mahdollista, että elämme maailmassa, jossa se on niin tavallista?” Aino kysyy.
Juuri nyt hän kokee voimattomuutta ilmiön edessä.
”Varmasti toivonpilkahduksia näkyy sitten, kun pääsen sairastumisesta eteenpäin. Juuri nyt on aika toivoton olo ekokriisin ja maailmantuhon edessä. Ei ole ihme, että on välillä vaikea nähdä eteenpäin, kun erittelee tätä todellisuutta, jossa elämme.”
Ainon toiveet ovat yksinkertaisia: Vähemmän. Hitaammin. Kohtuullisesti.
Samanlaisia toiveita on myös kyselyyn vastanneilla nuorilla.
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon yhteydessä puhutaan käännekohdasta: rajasta, jonka ylittämisellä on peruuttamattomia vaikutuksia. Kasvava pelko loppuun palamisesta kertoo siitä, että myös ihmismielellä on rajansa. Nämä rajat eivät ole toisistaan erillisiä, sanoo väitöskirjatutkija Venla Okkonen.
Okkonen tutkii työhyvinvointia ja toimii ilmastoliike Elokapinassa. Hänen ajattelussaan työuupumus ja ilmastokriisi linkittyvät yhteen.
”Missä määrin se, että riistämme luontoa, on osa sitä samaa, että yhteiskunta riistää ihmisten jaksamista ja mielenterveyttä? Samalla tavalla me ihmisetkin olemme osa luontoa ja tätä järjestelmää, joka on aiheuttanut ilmastokriisin. Kapitalistinen järjestelmä ei tunnista elollisten asioiden oikeita resursseja ja mahdollisuuksia uusiutua.”
Kuten ilmaston ja ympäristön tila, myös mielenterveys on yksi osoitin yhteiskunnan kestävyydestä, Okkonen sanoo. Mielenterveydestä ylipäänsä on viime vuosina tullut median keskeisiä puheenaiheita. Puhe työuupumuksesta on kuitenkin yhä yksilökeskeistä.
”Kaikilla ei ole mahdollisuutta noudattaa median tarjoamia ratkaisuja. Jos sairaanhoitajalle sanoo, että ala vaan kuunnella itseäsi, se ei välttämättä ole realistisin tapa lisätä työhyvinvointia.”
Samalla kun järjestelmä vaatii jatkuvaa kasvua, jää yksilön omille harteille opetella selviytymään vaatimusten ristipaineessa. Yhä useampi hakee siihen apua terapiasta. Professori Kristiina Brunila on puhunut terapeuttisesta vallasta.
Terapeuttinen valta kääntää katseen pois yhteiskunnan ongelmista ja esittää, että on yksilön tehtävä muokata itsensä paremmin yhteiskuntaan sopivaksi.
Entä jos lähtökohta olisi se, että yhteiskunta palvelisi elollisen maailman reunaehtoja?
”Mitä kauemmin viivytellään suurten muutosten kanssa, sitä kivuliaampaa se on. Nyt voimme vielä vaikuttaa siihen, tapahtuuko muutos hallitusti vai tuleeko täydellinen romahdus. Sellaista vaihtoehtoa ei ole, että jatkaisimme tätä menoa loputtomiin”, sanoo psykologina työskentelevä Rasmus Ahlgren. Myös hän on aktivisti Elokapinassa.
”Toivon että voisimme toimia ennen kuin tulee täysi romahduspiste, jotta ihmisten ja maapallon ei tarvitsisi uupua aivan totaalisesti”, Okkonen sanoo.
Vastaammeko ekokriisiin yhä kovemmin ponnistelemalla? Vai nuorten hätähuutoa kuuntelemalla: hidastamalla, vähentämällä, kohtuullistamalla?
Teltta on pystytetty Kansalaistorille. Ulkona piiskaa sade, mutta sisällä on pöytiä, joiden ääressä istuu ihmisiä.
Teltan ovat pystyttäneet Elopsykologit. Kyseessä on Elokapinan alla toimiva psykologien ja psykologian opiskelijoiden yhteenliittymä, jossa myös Okkonen ja Ahlgren ovat mukana.
Teltta on tila, jossa voi keskustella ilmasto- ja ympäristötunteista. Elopsykologien sanoma on selvä: ekokriisi on myös mielenterveyskriisi. Moni teltassa kävijöistä on kokenut ilmastoahdistusta jo vuosia, jopa vuosikymmenen.
”Kaipaan yhä enemmän päästä puhumaan näistä tunteista, mutta yhteiskunnassa ei ole tällaisia tiloja riittävästi”, Pinja Turunen, 18, sanoo.
Nykyään on jo tutkimusnäyttöä siitä, että ilmastoahdistukseen auttaa sen kanavoiminen mielekkääseen toimintaan, Okkonen kertoo.
”Ahdistus voi olla passivoiva tunne, joka peittää muita tunteita alleen. Kun sen kohtaa, alta voi löytyä esimerkiksi surua ja aggressiota. Ne voi valjastaa sellaiseen toimintaan, jossa näkee muutospotentiaalia. Silloin ahdistussumusta pääsee eteenpäin.”
Turusen mukaan pahinta on juuri erillisyyden tunne, kokemus siitä, että on painavien asioiden kanssa yksin.
”Elokapinassa olen nähnyt, että ihmiset jakavat saman huolen ja että jokainen kantaa kortensa kekoon. Olen päässyt irti riittämättömyyden tunteesta ja löytänyt sellaisen lempeyden, että minun ei tarvitse yksin ratkaista kaikkea.”
Elopsykologit eivät halua patologisoida ilmastoahdistusta.
”Se on luonnollinen ja jopa rationaalinen reaktio maailman tilanteeseen”, Ahlgren kuvaa.
Ekokriisin mielenterveysvaikutukset ovat moninaiset. Länsimaissa korostuu ilmastokriisin luoma eksistentiaalinen uhka, joka ilmenee ahdistuksena, suruna ja kroonisena huolena.
Sitten ovat akuutit vaikutukset, joita on nähty jo Suomessakin. Kuivuus, tulvat ja maastopalot voivat aiheuttaa ahdistusta, stressireaktioita, unettomuutta sekä itsetuhoisten ajatusten ja itsemurhien lisääntymistä. Lämpöaallot pahentavat jo olemassa olevia mielenterveysongelmia, esimerkiksi skitsofreniaa ja addiktioita.
Pahin lienee kuitenkin vasta edessä.
”Kriisi voi edetessään aiheuttaa suuria pakolaisaaltoja ja jopa sotia. Ekokriisi tulee olemaan merkittävä juurisyy yhteiskuntien epävakaudelle ja sitä kautta ihmisten pahoinvoinnille”, Okkonen sanoo.
Ympäristö- ja ilmastoahdistus on Suomessakin jo yleinen tunne. Vuoden 2021 nuorisobarometristä käy ilmi, että lähes 60 prosenttia nuorista on puhunut ilmastoahdistuksesta viimeisten kuuden kuukauden aikana, ja 76 prosenttia kokee surua luonnon monimuotoisuuden heikentymisestä ja lajien sukupuutosta.
Peräti 42 prosenttia nuorista vastasi, että ilmastokriisi on aiheuttanut epäröintiä lasten hankkimisen suhteen.
Entä mitä barometrin tulokset kertovat nuorten työelämään kohdistuvista odotuksista? Noin 70 prosenttia ajattelee, että työelämä vaatii nykyisin työntekijöiltä niin paljon, että monet palavat ennenaikaisesti loppuun.
Luvut osoittavat, ettei edeltävien sukupolvien rakentamaa maailmaa pidetä kestävänä. Se on romahduspisteen partaalla keikkuva maailma, oli kyse sitten ympäristön kantokyvystä tai ihmisten jaksamisesta.
Nykyinen keskustelu ekokriisistä ei tunnista sitä, miten syvällinen vaikutus sillä on ihmismieleen.
Samalla on tärkeä muistaa, ettei ilmasto- ja ympäristöahdistus kosketa vain nuoria. Sitran tilaamassa laajassa kansalaiskyselyssä joka neljäs vastaaja tunnisti itsessään jonkinlaista ilmastoahdistusta.
”Kyse ei ole mistään sukupolvikysymyksestä, vaan asia myös yhdistää eri ikäisiä ihmisiä”, Ahlgren sanoo.
On aiheellista olettaa, että ihmisten kokema kuormitus ylipäänsä on kasvanut. Jari
Hakanen arvelee, että niin kutsuttu eettinen stressi on tulevaisuudessa yhä merkittävämpi lisätekijä ihmisten työuupumuksessa.
”Koko ajan puhutaan enemmän siitä, että työllä pitää olla syvempi merkitys. Moni ei pysty enää sanoittamaan itselleen sitä, jos oma työ onkin osaltaan aiheuttamassa ekokriisiä. Syntyy sisäinen arvoristiriita, ja silloin ihminen joutuu rakentamaan erilaisia sisäisiä puolustusmekanismeja.”
Ilmastonmuutoksesta, luontokadosta ja mielenterveydestä puhutaan yleensä erillään: ilmasto ja ympäristö ovat luonnontieteellisiä ilmiöitä, mielenterveys taas operoi niistä erillään.
”Nykyinen keskustelu ekokriisistä ei tunnista sitä, miten syvällinen vaikutus sillä on ihmismieleen”, Okkonen sanoo.
Teltassa istuva Turunen kuvaa psyykeensä rakennetta näin: ”Mikä voisi vaikuttaa mielenterveyteeni enemmän kuin koko ajan etenevä ekokriisi? Se on kudottu läpileikkaavasti koko hyvinvointiini.”
Silti luonnon läpileikkaavuus ymmärretään terveydenhuollossa vielä huonosti, sanoo Lääkärin sosiaalinen vastuu -järjestön ympäristöaktiivi ja lääkäri Hanna Rintala. Rintala työskentelee parhaillaan Nyyti ry:n Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeessa asiantuntijana.
Jopa yli puolet kärsii oireista, joille ei löydy lääketieteellistä diagnoosia. Rintala uskoo sen johtuvan perimmiltään siitä, miten epälajityypillistä elämää ihminen nykyään elää.
”Potilas tulee päänsäryn kanssa vastaanotolle ja sitten mietitään, mikä olisi sopiva estolääke, vaikka usein taustalla on koko elämäntapa – emme yleensä edes tunnista, kuinka stressaavaa nykyelämä on.”
Koiran tapauksessa on helppo ymmärtää, että sen tarvitsee saada elää koiran elämää.
Mutta entä ihmisen?
”Ihmiselle siis tavallaan määrätään lisää lääkkeitä, jotta hän voi jatkaa suorittavassa
elämänrytmissä. Se on niin sisään juurtunutta, ettei sitä pystytä edes kyseenalaistamaan. Ei ole oikein olemassa sellaista toista mallia, jossa voitaisiin kuunnella lajityypillisiä tarpeita.”
Ihminen kokonaisuutena hukkuu sirpaloituneen terveydenhuoltojärjestelmän lokeroihin, Rintala sanoo.
”Järjestelmän lähtökohta ei ole se, että katsotaan ihmistä kokonaisuutena. Se on rakennettu sillä ajatuksella, että hoidetaan yhtä oiretta kerralla. Mutta entä jos ihmisillä on nykyisestä elämäntavasta johtuvia moniulotteisia vaivoja?”
Nykyisellään järjestelmä muistuttaa Rintalan mukaan osittain ”hölmöläisen peiton paikkaamista.”
”Meillä on massiiviset korjaavat terveyspalvelut ja konetutkimusten arsenaali, mutta asioiden juurisyihin ei pystytä vaikuttamaan. Terveydenhuollossa työskentelevät kärsivät itsekin tästä ja haluaisivat toimia toisin, mutta työn järjestelyt eivät yleensä mahdollista ihmisten riittävän kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja kohtaamista.”
Lääkäreillä voisi Rintalan mukaan olla paljonkin valtaa ympäristökysymyksissä, mutta vahvempaa roolia ollaan vasta ottamassa.
”Ympäristöä hyväksikäyttävä elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa paljon terveydellistä haittaa. Jos elämäntapamme onnistutaan muuttamaan maapallon rajoissa olevaksi, se tuottaa valtavan määrä hyvinvointia.”
Voi myös olla, ettei pelkkä kliininen lähestymistapa enää riitä kannattelemaan ihmisen terveyttä, Rintala arvelee.
”Nyky-yhteiskunnassa tarvittaisiin filosofia vastaanottoja, joissa pohditaan elämän merkitystä ja ihmistä osana luontoa.”
Elämä on pohjimmiltaan epävarmaa. Meidän on tunnustettava se, että kaikkea ei voi koko ajan kontrolloida.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi ihmiskunnan ennennäkemätön nousukausi.
Horisontti tuntui laajenevan loputtomiin, takarajoja ei ollut. Ihminen ponnisti yhä suurempaan tuottavuuteen, kurotti avaruuteen.
Nykyiset instituutiot heijastelevat maailmaa, joka meni jo, Rintala sanoo.
”Meidän aikaamme leimaa ymmärrys siitä, että luonnolla on sittenkin rajat, samoin ihmisten jaksamisella. Se mikä on kestämätöntä luonnolle, on kestämätöntä ihmisen terveydelle.”
Teknologinen kehitys ja lääketiede sen osana on Rintalan mukaan kääntänyt ihmisen poispäin muusta luonnosta. Kääntyminen takaisin kohti luontoa tapahtuisi lisäämällä ihmisten välistä kommunikaatiota ja turvallisuuden tunnetta.
”Ihminen on laumaeläin. Mitä enemmän koemme, että hankalan olon kanssa voi kääntyä toisten ihmisten puoleen, sitä enemmän luotamme elämään ympärillämme emmekä ole niin peloissamme omasta terveydestämme ja selviämisestämme.”
Samalla Rintala toivoo, että yksilöille annettujen diagnoosien lisäksi keskityttäisiin myös asioiden laajempiin merkityksiin: Mistä ahdistus kertoo? Entä uupumus?
Kun yksilöpoterosta kaivaudutaan ulos, myös kilpailullisuus ja suorituskeskeisyys voisi vähentyä.
”Elämme keskellä ilmastokriisiä, lajikatoa ja muita jatkuvasti kasautuvia kriisejä.
Silti järjestelmä vaatii, että meidän täytyy koko ajan osoittaa pystyvyyttämme ja suorituskykyämme.”
Rintala epäilee, ettei massasuorittaminen ylipäänsä tuo ihmisten parhaita puolia esiin.
”Ihmisillä on valtavat määrät resursseja tehdä hyvää, mutta tässä suoritusjärjestelmässä se ei pääse käyttöön. Jos ei olisi aina pakko mennä suorittamisen kaavan mukaan, kuinka paljon annettavaa meillä voisi olla?”
Yksilö- ja sairauskeskeiselle ajattelulle on olemassa vaihtoehto. Rintala kutsuu sitä planetaariseksi terveydeksi.
”Koko terveysajattelun pitäisi lähteä siitä ymmärryksestä, että olemme joka solullamme yhteydessä kaiken muun elonkirjon kanssa. Alkuperäiskansoilla on ollut tämä tieto jo kauan, ja nyt sille on huutava tarve myös länsimaissa.”
Planetaarinen terveys edellyttäisi kontrollista hellittämistä, sillä uusiutuminen vaatii
myös luopumista; elämän katoavaisuuden kohtaamista.
”Elämä on pohjimmiltaan epävarmaa. Meidän on tunnustettava se, että kaikkea ei voi koko ajan kontrolloida”, Rintala sanoo.
Kysymys kuuluu: Vastaammeko ekokriisiin samaan vanhaan malliin jatkamalla, siis entistä kovemmin ponnistelemalla? Vai sittenkin nuorten hätähuutoa kuuntelemalla: vähentämällä, hidastamalla, kohtuullistamalla?