Kesäkuussa 1994 vietin ystävieni kanssa aikaa meksikolaisella Puerto Escondidon rannalla. Olin asunut maassa jo vuoden päivät ja edessä oli pian kotiinpaluu.
Auringon valosta huumaantuneena, hiukset merivedestä ja paahteesta palaneina, sain päähänpiston. En voi lähteä Meksikosta ilman aurinkoa!
Tuumasta toimeen: piirsin ostoskuitin taakse auringon, johon otin mallia kaulassani roikkuvasta keraamisesta hippikorustani.
Hämärässä huoneessa nilkkaani nakutettiin aurinko, joka on aika lailla sinne päin.
Ja mitä sitten tein? Kuulin, että kylässä asuvalla kalastajapojalla on tatuointivehkeet. Sinne siis!
Hämärässä huoneessa nilkkaani nakutettiin aurinko, joka on aika lailla sinne päin.
Oikeastaan se näyttää enemmän kukalta kuin auringolta – koska pilvipäissään työtään tehnyt kalastaja unohti auringosta yhden sakaran.
En muista olleeni asiasta kuitenkaan harmistunut. Myöhemmin olen miettinyt, olisiko aika teettää tuon tekeleen päälle joku uusi kuva.
Tapahtumaan liittyvä tarina on kuitenkin estänyt minua: tahdoin ikioman auringon paistavan minussa aina. Ja niin se paistaa.