Jos Savonlinnasta kulkee linnuntietä itään niin pitkälle kuin kotimaata riittää, vastaan tulee vesistö nimeltä Pyhäjärvi. Järvessä, kohdassa, jossa Etelä- ja Pohjois-­Karjalan raja halkoo karttaa, sijaitsee samovaarin muotoinen maapläntti. Pläntti on Suitsansaari ja siellä sijaitsee sukulaiseni mökki.

Pyhäjärvi on kuuluisa kirkkaasta vedestään ja luonnontilaisista hiekkarannoistaan. Tänä kesänä vierailumme sattui osumaan hellejaksoon. Köllin rantahiekassa ja mietin, että tämän lähemmäs Pattayaa ei Suomessa pääse.

Mutta toisin kuin Pattayalle, kenellä tahansa ei näille main ole asiaa: mökkivierailua varten kyläilijän tarvitsee anoa rajavyöhykelupa.

Nimittäin kun mökkitontilta tarpoo muutaman minuutin kohti saaren koilliskulmaa, Suomea ja Venäjää erottaa enää viitisen metriä vettä. Venäjän rajatolppa näyttää rannalla seisten olevan niin lähellä, että sen voisi taitavampi cowboy vaikka lassota. Tapanamme on ollut heittää hurttia huumoria, että ei itänaapurissa vierailuun mitään Allegroa tarvita: tarvitaan sorsalakki, mehupilli ja sopiva annos kylähulluutta.

Äitimuori on ikänsä haaveillut, että vielä jonain päivänä asiat olisivat sillä mallilla, että rajan yli saisi kulkea vapaasti.

Asiaan liittyy kuitenkin vakavampi puoli. Siellä toisella puolella, lassonmitan päässä, sijaitsi ennen sotia sukulaiseni äidin kotitalo. Äitimuori on ikänsä haaveillut, että vielä jonain päivänä asiat olisivat sillä mallilla, että rajan yli saisi kulkea vapaasti. Ei ehkä asumaan lapsuudenkotia, mutta jospa vaikka soutuveneellä piknikille.

Vielä pari vuotta sitten haave tuntui realismilta, nyt katkeransuloiselta muistutukselta siitä, miten maailmanpolitiikka vaikuttaa tavallisiin ihmisiin.

Aika ei ole sukulaiseni äidin puolella. Siksi hetkellä näyttää todennäköisemmältä, että muori ylittäisi poukaman sorsahattu päässä, kuin että näkisimme uuden rauhanajan ja voisimme soutaa hänet perille veneellä.