Tarinan alkuosa on kenialainen klassikko. Pokotin köyhällä paimentolaisalueella kolmen kilometrin korkeudessa kasvaa pieni tyttö 24 sisaruksen, viiden äidin ja yhden isän suurperheessä. Tyttö juoksee pitkät koulumatkat paljain jaloin ja kovaa, jatkaa juoksuaan maailmanmittelöihin, voittaa mestaruudet ja rikkoo ennätykset.

Siinäkin on kertomista, mutta Tegla Loroupen tapauksessa varsinainen tarina – rauhantyö – alkaa vasta urheilu-uran jälkeen.

”Tiedän millaista on olla yksin, ilman apua. Minä sain kuitenkin mahdollisuuden. Nyt haluan antaa takaisin ja avata ovia muille”, hän sanoo.

Tapaamme Nairobin liepeillä Ngongissa, Teglan nimeä kantavassa harjoittelukeskuksessa, jossa elää ja harjoittelee tällä hetkellä 28 pakolaisurheilijaa. Elokuun aamu on kylmä ja hiljainen. Kukot kailottavat viimeisiä kiekauksiaan, ensimmäiset aamulenkit on juostu.

Chepkite, pikkuinen. Chametia, aurinkoinen. Lapsuuden lempinimet on helppo ymmärtää vielä 49-vuotiaan, 156-senttisen Tegla Loroupen seurassa. Vaikka muistot ovat kipeitäkin, valo on läsnä.

Hänen köyhässä lapsuudenkodissaan ei tunnettu suomalaisvanhempien viljelemää kolmea koota: kuljetusta, kustannusta ja kannustamista. Isä oli perinteen mies, jonka mielestä tyttöjen paikka oli hoitaa kotia, karjaa ja pikkusisaruksia. Äitikin oli ankara, mutta toisenlainen.

”Hän näki, että minussa on jotain. Olin harvinaisen itsepäinen lapsi”, hän kertoo.

”Menin kouluun kysymättä kenenkään mielipidettä.”

Ensimmäisen koulupäivän jälkeen tyttö jätettiin illalla ilman ruokaa, mutta opintie jatkui. Teglan vanavedessä kouluun lähti myös muita kylän tyttöjä ja hän alkoi saada mainetta huonona seurana. Isä antoi yhä enemmän aamutehtäviä, jotta tytön olisi pakko myöhästyä koulusta. Tegla juoksi yhä kovempaa. Ja se – yletön, epänaisellinen juokseminen – oli isän toinen paheksunnan aihe.

”Lupasin isälle, että en urheile, jos myös velipuoleni pääsee kouluun. Sen lupauksen kuitenkin petin.”

Veli on nykyisin lääkäri. Tegla pääsi sisäoppilaitokseen ja treenasi salaa, opettajan ja isosisko Albinan tuella. ”Opin tasapainoilemaan. Kun sain kokeista aina hyvät arvosanat, en paljastunut.”

Sain ensimmäiset juoksukenkäni vasta teinityttönä. Olin niin tottunut juoksemaan paljain jaloin, että kengät tuntuivat kauan raskailta ja vierailta.

Rift Valleyn ylängöillä sijaitseva Iten on kestävyysjuoksun kuuluisa ihmemaa, jossa treenaa joka vuosi tuhansia juoksijoita ympäri maailmaa. Juuri Itenissa nuori Tegla Loroupe voitti ratkaisevat koulujen väliset juoksukilpailut, kaikkien yllätykseksi.

”Minut oli luokiteltu juoksijarankkauksissa aika alas. Meinasin matkan varrella jäädä vesitankin alle ja melkein pyörryin, mutta voitin.”

Seuraavana päivänä Tegla ei pystynyt edes kävelemään lihaskipujen vuoksi. Samalla hän ymmärsi, että haluaa omistaa elämänsä urheilulle.

Itenissä hän myös ensimmäisen kerran kuuli käsitteestä maratonjuoksu, ja kiinnostui. ”Olin monta kertaa juossut sata kilometriä tavaroita kantaen. Ajattelin, että voin yhtä hyvin juosta 42 kilometriä tyhjin käsin.”

Tegla Loroupe voitti ensimmäisenä afrikkalaisena naisena New York City Maratonin 1994. Hän juoksi nimiinsä 25 ja 30 kilometrin ja maratonin maailmanennätykset ja voitti puolimaratonin maailmanmestaruuden kolmesti. Sydneyn olympialaisissa vuonna 2000 hänestä povattiin voittajaa sekä maratonille että kympille, mutta raju ruokamyrkytys vei mitalit.

Maaliin hän toki juoksi silloinkin – paljain jaloin.

”Sain ensimmäiset juoksukenkäni vasta teinityttönä. Olin niin tottunut juoksemaan paljain jaloin, että kengät tuntuivat kauan raskailta ja vierailta.”

”Mutta kyllähän kengät myös suojaavat. Jalkapohjani olivat karaistuneet paksuiksi ja kestäviksi, mutta Japanissa sain kerran alkumatkasta piikin syvälle jalkaan ja jäin toiseksi.”

Paljasjalkajuoksu on yksi lukuisista selityksistä mysteerille, josta on kirjoitettu kirjoja ja tehty tutkimuksia. Mikä tekee erityisesti kalenjin-heimoihin kuuluvista kenialaisista kestävyysjuoksun yksisarvisia?

Selityksiä riittää: Geenit. Elinolot ja harjoitteluolosuhteet korkealla merenpinnasta. Lasten pitkät koulumatkat ja kiire kotitöitä tekemään. Alhainen, mutta ei liian toivoton elintaso – tarpeeksi ravintoa, mutta todellinen houkutus juosta irti köyhyydestä. Vahva juoksukulttuuri, ryhmäharjoittelu ja kova keskinäinen kilpailu. Yhden tutkimustuloksen mukaan itäafrikkalainen jalkaterän muoto tuottaa eurooppalaistyyppistä lennokkaamman askeleen.

”Minun salaisuuteni on se, että olen pitänyt itseäni avoimena”, kuittaa pokot-heimoon kuuluva Tegla. Pokotit ovat yksi kalenjinien ryhmään kuuluva heimo.

”Ja se, että olen hyväksynyt myös tappiot ja takaiskut, enkä ole antanut periksi.”

Tegla Loroupe voitti New York City Maratonin toisen kerran vuonna 1995, vain päiviä sen jälkeen, kun Albina-sisko oli menehtynyt kotona Pokotissa äkilliseen sairaskohtaukseen. Hoitoa sisko ei ehtinyt saada, koska lähin klinikka oli liian kaukana.

Tegla adoptoi Albinan kuusi lasta ja lupasi itselleen, että juoksisi kotiseudulleen toivoa. Jonain päivänä siellä olisi klinikka, kunnon koulu – ja rauha, joka mahdollistaisi kehityksen.

Kilpailut kuljettivat Teglaa ympäri maailmaa ja välillä hän harjoitteli vuosia Saksassa. Silti hän pysyi kiinni kotiseudussa ja suurperheessä, jonka luotsaamisessa äiti – taustaltaan orpo itsekin – auttoi.

Lahjakkuuksien maastamuutto on yksi itäafrikkalaisen juoksun kipupiste. Arvokisojen finaaleissa juoksee usein muutama huippujuoksija Kenian ja Etiopian paidoissa, ja lisäksi muutama kenialais- ja etiopialaistaustainen muiden maiden väreissä.

Urheilijat ovat kautta historian vaihtaneet kansallisuuttaan rakkauden tai muiden yleisiä maahanmuuttovirtoja heijastelevien syiden vuoksi. Uutta on se, miten voimakkaasti kansallisuuskaupassa painottuu nykyisin raha: etenkin rikkaat öljymaat napsivat riveihinsä lahjakkuuksia.

Minäkin sain tarjouksia monista maista, mutta ajattelin aina, että Afrikka tarvitsee minua.

Ilmiön syitä on helppo ymmärtää, kun eläytyy Itenin juoksijaruuhkassa treenaavan kenialaisnuoren asemaan. Tie edustusjoukkueeseen käy ankaran karsinnan kautta ja houkutus on suuri, kun toinen maa tarjoaa tuloja, joilla voisi varmistaa ikiajoiksi koko suvun lasten koulumaksut.

”Minäkin sain tarjouksia monista maista, mutta ajattelin aina, että Afrikka tarvitsee minua”, sanoo Tegla.

Hän juoksi Kenian maajoukkueessa, kunnes päätyi kahden valtakunnan kiistakapulaksi.

”Kun minut uhattiin jättää joukkueen ulkopuolelle, Ugandan presidentti Yoweri Museveni kutsui minut juoksemaan heidän nimissään. Ajattelin, että mikäs siinä. Olin kasvanut rajan lähellä ja Uganda tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Sitten Kenian presidentti Daniel arap Moi vetosi minuun, etten lähtisi.”

Tegla jäi, mutta alkoi keskittyä omaa kilpailu-uraa suurempiin asioihin.

Länsi-Kenian paimentolaisylänköjä on vuosisatoja hallinnut sukupolvelta toiselle siirtyvä väkivallan perinne. Heimot ovat taistelleet niukoista resursseista – laidunmaasta, vedestä, eläimistä, toivosta – ja varastelleet toistensa karjaa. Väkivallan uhka on ajanut ihmisiä kodeistaan, sulkenut kouluja ja estänyt kehityksen.

Kaiken tämän keskellä Tegla Loroupe kasvoi aikuiseksi.

Oivallus syntyi Balilla järjestetyssä rauhanjuoksussa 2003, johon tähtijuoksija oli kutsuttu vetonaulaksi. Eri uskontokuntiin ja etnisiin taustoihin kuuluvat ihmiset juoksivat rinta rinnan, täynnä iloa. Urheilun taikavoimasta ällistynyt Tegla Loroupe päätti viedä saman Pokotiin.

”Minut tunnettiin ja ajattelin, että heimopäälliköt saattaisivat kuunnella minua.”

Rauhanjuoksu järjestettiin ensimmäisen kerran Kapenguriassa jo saman vuoden syksyllä. Keskenään vihamielisten heimojen soturit kannustivat toisiaan ja halasivat toisiaan maalissa. Kaikkiaan tapahtuma kesti kolme päivää ja paikalla olivat myös sotureiden perheet.

Kolmen vuoden kuluttua kuolemaan johtava väkivalta oli vähentynyt murto-osaan entisestä, samoin karjavarkaudet.

”Rauhanjuoksu ei ole vain juoksutapahtuma, vaan prosessi, joka saattelee konfliktin osapuolet ja paikalliset toimijat yhteistyöhön jo valmisteluvaiheessa.”

Tegla Loroupe haluaa tuoda yhteen disarmed minds, aseensa riisuneet mielet. Hän korostaa, että konfliktien keskellä on tärkeää ymmärtää, miksi ihmiset sotivat. Oleellista ei ole pahantekijöiden rankaiseminen, vaan se, että toimintatavat muuttuvat. ”Ihmiset tarvitsevat väkivallalle parempia vaihtoehtoja ja heidät täytyy ottaa mukaan muutoksen rakentamiseen.”

Vuosittain järjestettävään rauhanjuoksuun on osallistunut tuhansia sotureita rajaseudun eri heimoista, presidenttejä, suurlähettiläitä ja kansainvälisiä urheilutähtiä.

“Korona sotki rytmin, mutta nyt marraskuussa juostaan taas, tällä kertaa Kerio Valleyssa. Tervetuloa mukaan!”

Tegla Loroupe Peace Education -koulu ja orpokoti avattiin Kapenguriassa vuonna 2005. Osa lapsista käy koulua kodeistaan käsin, osa asuu koulun asuntolassa. Toimintaperiaate on yksinkertainen: opetusta, suojaa, ruokaa ja liikunnallista elämää haavoittuvassa asemassa eläville lapsille. Teglan erityissuojeluksessa ovat tytöt, jotka ovat vaarassa joutua pakkoavioliittoon tai ympärileikatuiksi.

Koulu kokoaa keskenään sotineiden heimojen lapset elämään ja toimimaan yhdessä. ”Kun lapset ystävystyvät, he näyttävät myös mallia vanhemmilleen”, Tegla tiivistää.

Nyt oppilaita on 400 ja koulu on pärjännyt vuosi vuodelta paremmin valtakunnallisissa oppimistulosten vertailutilastoissa.

Tegla Loroupella itsellään on kaksi kotia. Kapengurian talossa elää äiti ja Teglan adoptio- ja suojattilapsia. Myös toinen koti Nairobin Lavingtonissa toimii tukikohtana suojattilapsille ja samalla Teglan työlle Ngongin harjoittelukeskuksessa.

”Biologisia lapsia minulla ei ole, mutta tunnen olevani äiti monille.”

”Tegla on kuin äiti. Auttaa kaikessa ja antaa ruuan, kodin, kengät, vaatteet ja harjoitteluolosuhteet. Juokseminen on se, mitä minä osaan. Kun saan juosta, minulla on työtä ja ammatti”, sanoo Emmanuel Ntagunga, Ngongissa harjoitteleva kongolaistaustainen 5000 metrin juoksija.

”Hän on mahdollistaja. Nyt voimme näyttää maailmalle, että pakolaiset ovat ihmisiä siinä, missä muutkin”, täydentää burundilaistaustainen judoka Kevin Ndahabonyimana.

Kuten useimmat, Ndahabonyimana päätyi Ngongiin Kakuman pakolaisleiriltä, jossa Tegla Loroupe alkoi järjestää urheilutapahtumia 2010-luvulla.

Maailmassa elää miljoonia ihmisiä vailla kansalaisuutta, kun moni pakolaiseksi päätynyt ihminen on menettänyt jättämänsä maan kansalaisuuden, mutta ei ole saanut uutta tilalle. Urheilun kansainvälisillä kentillä kuitenkin pelataan valtiollisen edustamisen ja kansalaisuuksien kautta.

Kakumassa Tegla Loroupe ymmärsi, että tie täytyy avata myös lahjakkaille pakolaisurheilijoille. Vuonna 2015 hän teki aloitteen Kansainväliselle Olympiakomitealle, ja hänelle annettiin hankkeen chef de mission -tehtävä. Yhteistyössä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kanssa Tegla johdatti Rion olympialaisiin 2016 historian ensimmäisen pakolaisten olympiajoukkueen, sittemmin myös Tokioon 2021.

Rion kisoihin osallistuneesta 10 pakolaisurheilijasta puolet tuli Ngongista. Tokion kisoihin mennessä joukkue oli kasvanut 21-henkiseksi. Toiminta on laajentunut eri puolilla maailmaa ja tällä hetkellä olympia-apurahan turvin harjoittelee 16 isäntämaassa 44 pakolaisurheilijaa, jotka ovat lähtöisin 12 eri maasta. Tästä joukosta valitaan aikanaan joukkue Pariisiin 2024.

Pakolaisurheilijat eivät ole vielä yltäneet mitalisaaliisiin, mutta jo mahdollisuus urheilu-uraan antaa monille voimaa selvitä huomiseen.

Tegla Loroupe on sittemmin käynyt Suomessa kahdesti pokkaamassa Urheilugaalan hyväntekijäpalkinnon.

Kun alamme tehdä lähtöä Ngongista, Tegla Loroupe lähettää lämpimät terveiset Suomeen.

”Minähän olen teidän onnettarenne”, hän nauraa.

Antti Pihlakoski, suomalaisen urheilujohtamisen maamerkki, vahvistaa myöhemmin väitteen. Yleisurheilun MM-kisat 2005 piti alun perin järjestää Lontoossa, mutta stadionin valmistumiseen liittyneet ongelmat pakottivat järjestämään kisapaikasta uuden haun. Valinta tehtiin Nairobissa vuonna 2002.

”Tegla arpoi tuolloin hakijoiden presentaatiojärjestyksen ja me pääsimme pitämään oman esityksemme viimeisenä. Ja sehän toimi kuin euroviisuissa: viimeinen jäi parhaiten mieleen”, Antti Pihlakoski kertoo.

MM-kisat saatiin Helsinkiin. Maailmanhistorian sateisimpien kisojen järjestelytoimikuntaa vetänyt Pihlakoski muistaa yhä ”elämänsä mielenkiintoisimman illan”, kun vedenpaisumus pakotti lopulta katkaisemaan Olympiastadionin sähköt.

”Tegla lohdutti minua, että älä Antti murehdi: minun maassani mies, joka pystyy järjestämään sateen, on kuningas.”

Tegla Loroupe on sittemmin käynyt Suomessa kahdesti pokkaamassa Urheilugaalan hyväntekijäpalkinnon – vuonna 2014 Kapengurian rauhankoululle ja vuonna 2017 pakolaisten harjoittelukeskukselle, molemmille 10 000 euroa.

”Suomalaiset ovat hyviä ystäviä”, sanoo superverkostoitunut nainen.

Kapengurian koulun opettajien palkan maksaa valtio, mutta muu rahoitus kerätään yrityksiltä ja ystäviltä – esimerkiksi Monacon ruhtinas Albertilta, joka on jopa piipahtanut koululla. Asuntola on rakennettu osittain suomalaisen Wärtsilän tuella.

Tegla Loroupe kertoo edelleen juoksevansa joka päivä parikymmentä kilometriä.

”Urheilu on happi, jota hengitän, ja se on antanut minulle elämän.”

Hän sanoo olevansa koulusta ja tekemästään rauhantyöstä ylpeämpi kuin koko urheilu-urastaan. Mutta juoksematta hän ei olisi tähän päässyt.

”En voisi kouluttaa lapsia ilman asemaa ja rahaa, jonka olen tienannut juoksemalla. Nyt haluan olla yhteisöni roolimalli, etenkin tytöille. Nainen voi tehdä mitä tahansa.”