”Liftaaminen oli nuoruudessani 1950–1960-luvuilla niin tavallista, että se oli lähes ainoa, itsestään selvä tapa siirtyä paikasta toiseen. — Kaivoin esiin päiväkirjani vuosilta 1956–1961. Ensimmäisen kirjani aikaan olin 12-vuotias ja liftauksesta oli useita mainintoja jo silloin. Kirjoitin aina luonnehdinnat autoista ja kyydinantajista. Oli romurukkeja, loistoautoja ja kaikkea siltä väliltä. Ihmiset taas olivat kivoja, puheliaita, pitkäsilmäripsisiä, hieltä haisevia, pelottavia ja niin edelleen.”

”Liftaamisen suola ovat kohtaamiset. Et koskaan tiedä, kenet tapaat, kun astut autoon. Tämä sattuman elementti on kiehtova”, kertoo Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistotutkija Marja-Leena ”Julle” Jalava, 56.

Jalavalta on hiljattain ilmestynyt antologia Liftausmuistoja. Kirja perustuu Suomen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2020 järjestämään muistitietokeruuseen nimeltä ”Hyppää kyytiin!”.

Myös Jalavalla itsellään on liftaamisesta paljon muistoja, ja hän tietää, että monilla on aiheesta hyviä tarinoita. Tämän osoittaa sekin, että SKS:n keruuseen tuli noin 200 vastausta. Tarinat sijoittuivat kahdeksalle vuosikymmenelle, mutta suurin osa 1960-1970-luvuille.

”Aloin lukea ihmisten lähettämiä tarinoita, ja huomasin nopeasti, että ne ovat ihan mahtavaa aineistoa. Mietin, että tarinat olisi kiva saada laajemmankin yleisön nähtäville. Ehdotin kustantamolle antologian tekemistä”, Jalava kertaa. 

”Hetken kuluttua ruumisauto tuli jälleen ja liftasin taas. Tällä kertaa minua onnisti ja sain kyydin. Ruumisautonkuljettaja varmisti vielä, että ruumis takaosassa ei häiritsisi minua.”

Siihen aikaan ihmisillä ei ollut matkustamiseen samalla tavalla ylimääräsitä rahaa kuin nykyään.

Suomessa liftattiin 1960-1970-luvuilla niin paljon, että aikaa on kutsuttu liftaamisen kulta-ajaksi.

”Silloin oli paljon nuoria. Sodan jälkeen syntyneet lapset, suuret ikäluokat, olivat kasvaneet nuoriksi. Liftaaminen on aina ollut ensisijaisesti nuorten liikkumismuoto”, Jalava kertoo.

Muita tekijöitä liftaamisen yleistymiseen olivat autojen lisääntyminen ja teiden parantunut kunto.

Liftaaminen onkin Jalavan mukaa kehittynyt kaikkialla rinnan autoistumisen kanssa.

Myös yleiset arvot vaikuttivat buumiin. Nuorten arvomaailmassa korostuivat 1960-70-luvuilla yhteisöllisyys ja solidaarisuus, jotka sopivat yhteen liftaamisen kanssa. Eurooppa myös avautui 1960-luvulla nuorisolle aiempaa enemmän.

”Järjestettiin kansainvälisiä leirejä ja nuorisotapahtumia. Nuoret lähtivät tapaamaan ulkomaalaisia kirjekavereitaan ja ulkomailla kesätöissä olevia ystäviään.”

Peukalon nostamiseen houkuttelee myös rahattomuus, tottahan toki.

”Siihen aikaan ihmisillä ei ollut matkustamiseen samalla tavalla ylimääräistä rahaa kuin nykyään. Monelle liftaaminen oli ainoa mahdollisuus liikkua ja nähdä maailmaa.”

Interrail-ohjelma aloitettiin vuonna 1972, mikä vähensi suomalaisten tarvetta liftata Eurooppaan. Toisaalta moni matkusti reilatessa sekä junilla että liftaten.

Pitää myös muistaa, että Suomessa liikkuminen maaseudulla ja kaupungeissa oli hyvin erilaista, Jalava muistuttaa. Maaseudulla liftattiin yleensä pakon sanelemana, ei vain seikkailumielessä. Bussivuoroja vähennettiin, kun ihmisillä – yleensä työikäisillä miehillä – alkoi olla enemmän autoja. Naisilla, lapsilla ja vanhuksilla ei ollut usein muuta tapaa liikkua kuin käveleminen, pyöräily ja liftaaminen.

”Nuoret taas halusivat maaseudulla tansseihin. He saivatkin sinne kyydin usein helposti, koska tanssilavoille oli paljon liikennettä.”

”Toinen ikimuistoinen matka serkkuni kanssa oli, kun liftasimme kahden miehen kyytiin ruotsalaiseen autoon Haaparannalta Kemiin. Pysähdyimme bensa-asemalle ja kuski poistui autosta. Toinen mies tiedusteli, mahdammeko tietää, kuka on kuski. Ei tiedetty. Oli Ingmar Bergman. No olihan se, kun kotona kuvan lehdestä näin.”

Ennen kuin suuntaa peukalokyydille Eurooppaan, on hyvä tietää, että eri maissa on erilaiset säännöt liftaamiselle.

Liftaamisen juuret ovat Yhdysvalloissa, missä liftaamisen pioneereja olivat sotilaat, lapset ja opiskelijat. Myös 1930-luvun lama ajoi amerikkalaiset peukalokyytien pariin, kun töitä piti etsiä ja rahaa ei ollut.

Yhdysvaltalaiset liftarit kiinnittivät jo varhain huomiota asialliseen pukeutumiseensa ja pakkasivat matkatavaratkin nyssyköiden sijasta siististi matkalaukkuun.

Peukalon näyttäminen kyytiä pyytäessä vakiintui Amerikassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, sillä se koettiin tehokkaaksi.

”Siinä rinnalla oli kokeiltu kaikenlaista, kuten polvistumista ja syöksymistä autotielle, mikä on aika vaarallista.”

Ennen kuin suuntaa peukalokyydille Eurooppaan, on hyvä tietää, että eri maissa on erilaiset säännöt liftaamiselle, Jalava huomauttaa. Myös käsimerkit voivat vaihdella eri maissa. Liftaamiskäytäntöihin kannattaa tutustua etukäteen esimerkiksi verkkosivustolla Hitchwiki.org.

”Jossain maissa peukalo on halventava symboli. Liftarit saattavat näyttää kämmentä alaspäin tai etusormea tai viitata koko kädellä.”

Jalavasta oli kiehtovaa saada selville, että helsinkiläiset opiskelijat perustivat vuonna 1969 liftaamisen etujärjestön Peukalomatkat ry:n, joka toimi muutaman vuoden ajan.

”He tekivät merkityksellistä työtä sen eteen, että asenne liftaamista kohtaan parani esimerkiksi mediassa. Järjestö oli aktiivinen mediassa ja järjesti paneelikeskusteluja autojärjestöjen ja viranomaisten kanssa.”

Vaikka liftaaminen oli Suomessa nuorten keskuudessa tuolloin suosittua, vanhemmat sukupolvet olivat siitä huolestuneita.

”Liftaaminen oli nuorille yksi tapa irtiottoon vanhemmista, ja siinä saattoi olla mukana pientä kapinointia. Peukalokyyti oli myös vapauden osoitus. Liftatessa ei ole riippuvainen aikatauluista. Se on tasavertainen matkustusmuoto, sillä kaikilla on mahdollisuus nähdä maailmaa liftaten.”

”Ainoa kulkuneuvo, joka oli näköpiirissä, oli lumiaura, joka lähestyi meitä. Nostimme peukut pystyyn, ihan kurillaan. Emme uskoneet, että tämä kulkuneuvo pysähtyisi takiamme, mutta niin vaan kävi!”

Liftausmuistoja-kirjassa yllättää se, kuinka monipuolinen liftareiden joukko on.

”Muistitietokeruuseen saaduissa tarinoissa oli odottavia äitejä, alle teini-ikäisiä, pieniä lapsia vanhempiensa kanssa ja pappeja. Ei voi määritellä tyypillistä liftaria”, Jalava toteaa.

Liftarin on hyvä olla jonkin verran ulospäinsuuntautunut ja keskustelutaitoinen, koska yleensä kuski toivoo juttuseuraa.

”On epäkohteliasta olla kyydissä tuppisuuna. Pitää olla myös ennakkoluuloton. Liftaaminen on hieno tapa tavata ihmisiä oman kuplan ulkopuolelta.”

Liftaaminen sekä vaatii että kasvattaa keskustelukykyä, ihmistuntemusta, suvaitsevaisuutta, kielitaitoa ja kärsivällisyyttä.

Liftaaminen on johtanut välillä kuskin tarjoamaan ravintola-ateriaan ja yöpaikkaan, työpaikan saamiseen ja jopa elinikäiseen ystävyyteen tai avioliittoon. Nykyaikaan sopien liftaaminen on myös ympäristöystävällinen liikkumistapa.

”Se on hidasta matkailua kärsivälliselle ihmiselle, vaikkakin joskus liftaamalla voi päästä perille nopeammin kuin julkisilla.”

Liftaaminen sekä vaatii että kasvattaa keskustelukykyä, ihmistuntemusta, suvaitsevaisuutta, kielitaitoa ja kärsivällisyyttä.

”Liftatessa voi oppia kaikenlaista. Moni muistelija kertoi, että liftaamisessa saatu perintö on arvokas.”

”Liftaaminen oli elämässäni tavallista viikonloppu- ja lomaliikkumista vuosina 1970–1975. Liftasin yksin kahtena vuonna elokuussa kesätöiden loputtua. Halusin kierrellä Suomea, eikä ystäväni päässyt mukaan. Sovimme, että laitan joka päivä hänelle postikortin ja kerron missä olen, jotta hän suunnilleen tietää sijaintini. Jouduin sekä muuttamaan käsialani että nimeni kortteihin, koska postinkantaja kylässämme tunsi ja tiesi kaikkien käsialan, ja olin kotona sanonut meneväni luokkakaverin mökille. Lupaa liftaamiseen ei olisi todellakaan saanut!”

Mistään en ole kuullut, että väkivaltaa tapahtuisi liftaamisessa enemmän kuin muussa kanssakäymisessä.

Jalava koki ristiriitaisena sen, miten tarinoissa muistellaan lämmöllä liftatessa kohdattujen ihmisten ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, ja kuinka vaarallinen yleinen mielikuva liftaamisesta on.

”Moni vastaaja myös sanoi, ettei voisi enää ikinä liftata, ja kauhistuisi, jos oma lapsenlapsi liftaisi. Kuitenkin todennäköisesti ennen oli turvattomampaa. Nykyään turvana ovat älypuhelimet ja GPS:t. Vallalla on pelon ilmapiiri. Mediaan pääsevät läpi vain hurjimmat tarinat. Mistään en ole tosin kuullut, että väkivaltaa tapahtuisi liftaamisessa enemmän kuin muussa kanssakäymisessä.”

Muistoissa oli kuvauksia siitä, miten ihmiset pyrkivät liftaamaan turvallisesti. Liftarin ei tule mennä humalaisen kyytiin eikä olla itse humalassa. Naisen ei kannata mennä autoon, jossa on useampia miehiä. Kuskiksi ei tule hyväksyä epäsiistin tai epäilyttävän näköistä henkilöä. Myöskään huonokuntoisen näköiseen autoon ei välttämättä astuta eikä sellaiseen autoon, jossa on vain etuovet. Osa peukalokyytiläisistä on kantanut mukanaan kättä pidempää eikä liftannut pimeän tultua. 

Suurin syy liftaamisen vähentymiseen lienee ihmisten vaurastuminen ja mahdollisuus hankkia oma auto. Nykyään voi myös matkustaa mukavasti halpalennoilla ja joukkoliikenteellä.

Jonkin verran liftaamista vähensivät myös 1990-luvulla uutisoidut liftareiden murhat Suomessa. Suosiota on heikentänyt myös individualismin lisääntyminen.

”Nykyään autossa halutaan istua omassa rauhassa.”

Liftaaminen on aina ollut poikkeavaa toimintaa, mutta nykyisin se on entistä vaihtoehtoisempaa. 

”Kaikki marginaalinen koetaan epäilyttävänä. Mitä vähemmän on liftareita, sitä vähemmän on kyydin antajia, jotka ovat itse joskus liftanneet. Kyydinantajia motivoi vastavuoroisuus, että voi jakaa eteenpäin sitä hyvää, mitä on itse saanut.”

”Jälkeenpäin ajateltuna liftausmatka lienee ollut jonkinlainen näytön paikka. Halusin saada kokemuksia, joilla kehua.”

Lainaukset liftaustarinoista ovat Marja-Leena Jalavan toimittamasta antologiasta Liftausmuistoja (SKS Kirjat 2022).