Yötaivas on kirkas ja meri tyyni. Tällaisina öinä siirtolaiset kokeilevat onneaan.
Selkeällä säällä taivaankannella voi nähdä valonpilkahduksia. Ne eivät ole lentokoneita tai satelliitteja vaan drooneja, jotka valvovat seitsemänkymmenen kilometrin rannikkokaistaletta Ranskan Boulognen, Calais’n ja Dunkirkin välillä.
Poliisit estivät minua käyttämästä astmapiippuani ja mukiloivat minut. Luulin kuolevani.
Jopa Dieppessä, päälle sadan kilometrin päässä, poliisivoimat on valjastettu valvomaan rannikkoaluetta. Britannian ja Ranskan sisäministerit Priti Pateli ja Gerald Darmain allekirjoittivat 20. heinäkuuta 2021 suunnitelman, jonka mukaan mukaan rannikkojen valvontaa vahvistetaan teknologialla. Englannin kanaalin raja-alueella aiotaan investoida esteisiin.
Rajojen sulkemista tukeva politiikka vaatii ihmishenkiä.
24. marraskuuta ainakin 27 siirtolaista hukkui. He lähtivät Ranskan rannikolta, päämääränään Iso-Britannia. Vene upposi Englannin kanaalissa. Tapaus on suurin yksittäinen siirtolaisia kohdannut onnettomuus kanaalin ylityksessä. Tragedia jatkui Calais’ssa päiviä onnettomuuden jälkeen, kun rantaan huuhtoutui vielä yksi hukkunut lisää.
Ranskan erottaa Englannin rannikosta vain viisikymmentä kilometriä. Tiheä piikkilanka-aita Calais’n satama-alueella muistuttaa kuitenkin siitä, ettei Lontoo ole avoin kaikille. Vuonna 2021 noin 28 300 siirtolaista ylitti Englannin kanaalin veneellä. Se on yli 20 000 ihmistä enemmän kuin edeltävänä vuonna.
Poliisit tuhoavat tai laittomasti takavarikoivat pakolaisten omaisuuden ja teltat. Karkotetuille annetaan sarjanumerot.
Ranskan rannikkoalueesta on tullut eräänlainen limbo: Calais’n ja Dunkirkin välisellä alueella yli 1800 ihmistä elää vaarallisissa olosuhteissa epävirallisissa asutuksissa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan vesipisteiden ei tule olla yli puolen kilometrin päässä asutuksesta, mutta pakolaiset tässä slummissa kävelevät runsaat viisi kilometriä vesipisteelle.
Tilanne on muuttunut entistä dramaattisemmaksi Calais’n pormestarin kiellettyä ruuan jakelun keskikaupungilla. Tämä pakottaa ihmiset siirtymään yhä kauemmas kaupungin laitamille. Terveydenhoitoon pääsy on pakolaisille usein mahdotonta.
”Ensiavusta on käännytetty vakavista tulehduksista kärsiviä pakolaisia. Usein hoidamme poliisin väkivallasta aiheutuneita vammoja”, kertoo Noleen First Aid Support Teamistä. Se on yksi harvoja yhdistyksiä, joka tarjoaa terveydenhuollon palveluita pakolaisleireissä.
Paikalla on myös kansalaisjärjestö Human Rights Observer, joka dokumentoi ihmisoikeusrikkomuksista Pohjois-Ranskassa.
”Ghetoissa asuvia pahoinpidellään fyysisesti ja henkisesti. Lokakuussa karkotuksia toimeenpantiin keskimäärin seitsemän päivässä. Ne toteutetaan uhkaavalla ja väkivaltaisella tavalla ja poliisit tuhoavat tai laittomasti takavarikoivat pakolaisten omaisuuden ja teltat. Karkotetuille annetaan sarjanumerot”, järjestön työntekijä Emma kertoo.
Terroristit ryntäsivät taloomme ja tappoivat isäni. Tajusin, että mikäli pysyisin Somaliassa, tulisin kuolemaan samoin.
Alati kiristynyt sortopolitiikka on viime kuukausina johtanut pakolaisten, järjestöjen, aktivistien ja kansalaisten kasvaviin protesteihin. Mielenosoitukset ja erilaiset kokoontumiset ovat yleisiä, ja kolme aktivistia järjesti myös 37-päiväisen nälkälakon. Solidaarisuus on vahvistunut.
”Monet ovat kotoisin Kurdistanista, Afganistanista ja Vietnamista. Joukossa on perheitä ja lapsia”, kertoo Tita, Salam-yhdistyksen vapaaehtoinen, joka muutti vuosia sitten Ranskaan Italian Calabriasta.
”Emme voi antaa näiden ihmisten kuolla nälkään”, hän sanoo ja nousee pakettiautoon. Suuntana on Grande-Synthen slummi Dunkirkin ulkopuolella.
On lähes puolipäivä. Toiset vapaaehtoiset ovat juuri saaneet auton lastattua lounailla, jotka on hetki sitten valmistettu keittiöksi muutetussa varastohallissa.
Aukiolla monet odottelevat jo lämmintä ateriaa. Tytärtään halaava isä kävelee paikalle ja katselee ympärilleen. Nainen pieni vauva käsivarsillaan pyrkii jonon etunenään. Ohimatkaavan junan pillin vihellyksen kuulee aika ajoin sen saapuessa läheiselle rautatieasemalle. Poika laulaa soraninkielistä laulua.
”Lähdin Sulaymaniyahsta puolitoista vuotta sitten”, kertoo Serwan**, 21. Hän on paossa Irakin Kurdistanista.
”Menin ensin Turkkiin, josta jatkoin Kreikkaan. Lopulta päädyin Calabriaan veneellä. Vietin muutaman yön Ranskan ja Italian rajalla Oulxissa ennen rajan ylitystä ja matkaa kohti Pariisia. Nyt haluan Lontooseen perheeni luokse. Haluan opiskella ja valmistua lääkäriksi.”
Emme voi antaa näiden ihmisten kuolla nälkään.
Kapea, mutainen tie puiden välissä johtaa slummiin. Kolme miestä pystyttää hökkeliä, joku paistaa kebabia. Mudan keskellä pieni tyttö tekee piruetin.
”Poliisi käännytti minut kahdesti. Ensimmäisen kerran he lähettivät minut takaisin Afganistaniin, josta lähdin uudestaan kohti Eurooppaa”, muistelee Abro**, 29.
”En aio palata Kabuliin. Asuin Saksassa, jonne jätin ex-kumppanini ja tyttäremme. Hän on vain yhdeksänkuukautinen. Ellen pääse Britanniaan tänä iltana, palaan takaisin ja yritän hankkia saksalaiset paperit.”
Tiellä, joka johtaa pois telttaleiristä, kaksi poikaa kävelee reippaasti puiden välistä ruokalaatikot käsissään.
”Emme asu leirissä, siellä on vaarallista. Pysyttelemme tuolla alhaalla kavereidemme kanssa”, he kertovat avatessaan ruokapakkausten kannet. Keitto ja falafelit ovat vielä lämpimiä.
Omar** on 16-vuotias. Hän jätti Somalian kaksi vuotta sitten ja tietää jo paljon Euroopasta.
”Minut vangittiin kahdeksi kuukaudeksi Ateenassa. Kun sanoin, ettei alaikäistä voi vangita rikollisten kanssa, poliisi hakkasi minut. Siinä vankilassa istuu monia syyttömiä ihmisiä.”
Eniten hän kuitenkin pelkäsi Serbian and Romanian välisellä rajalla.
”Romanialaiset poliisit estivät minua käyttämästä astmapiippuani ja mukiloivat minut. Luulin kuolevani.”
Myös Yussuf** on 16-vuotias. Hän ja Omar ovat tunteneet toisensa niin kauan kuin muistavat.
”Eräänä päivänä terroristit ryntäsivät taloomme ja tappoivat isäni. Tajusin, että mikäli pysyisin Somaliassa, tulisin kuolemaan samoin.”
Valtio on velvollinen tarjoamaan alaikäiselle suojelua, asunnon, juridista apua sekä koulutusta, mutta usein tämä ei toteudu.
”Palveluita ei joko ole tai ne ovat saavuttamattomissa. Viranomaiset eivät yleensä kerro alaikäisille heidän oikeuksistaan”, kertoo Alexine Migrant InfoBus-järjestöstä.
Kansalaisjärjestöt, kuten ECPAT, Women Refugee Center ja Utopia56 palveluiden järjestäjinä ovatkin avainasemassa.
Calais’n BMX-radan takana kyhjöttävien telttojen asukkaat tulevat Eritreasta. Myös Solomon**.
”Olen ollut täällä vuoden. Olemme varautuneet hyvin poliisin tuloon, meidän täytyy vain siirtää telttaamme.”
Verkkoaidassa roikkuu kuva kirkosta keskellä alppimaisemaa.
”Tähän keräämme kansalaisjärjestöiltä saadut vaatteet ja ruuan. Sitten jaamme ne kaikkien kesken niin, ettei kukaan jää ilman.”
Kekäleet hohtavat nuotiossa, joku lämmittää ruokaa. Kiehuvaa vettä kaadetaan mustasta höyryävästä pannusta teetarjoilua varten. Hymyilevä poika ilmestyy paikalle. Hän on Daniel**, ei edes kahdeksaatoista.
“Asuin viisi vuotta Milanossa, Porta Venetsiassa, mutta täällä asiat ovat paremmin”, Daniel kertoo.
Keskustelu käy hetken vilkkaana. Kun tulee hiljainen hetki, Solomon katsahtaa taivaalle ja vakavoituu.
”Jos sää on tänä yönä hyvä, yritän ylitystä.”
**Nimi muutettu haastatellun turvallisuuden vuoksi.