Suomenvenäläinen Daria Tarkhova oli 8-vuotias, kun hän muutti perheensä mukana synnyinkaupungistaan Pietarista Helsinkiin, josta isä oli saanut töitä it-alalta. Oli vuosi 2002, ja Venäjällä Vladimir Putin oli hiljattain syrjäyttänyt Boris Jeltsinin. Jeltsinin aikakautta kuvataan Venäjällä sekasorron ajanjaksona. Tuolloin Venäjä raotti oveaan länteen ja elettiin jonkinlaista toiveikkuuden aikakautta. Sosialismi oli luhistunut, ja tilalle vyöryi kapitalismi.

Tarkhova muistaa katsoneensa vanhasta laatikkotelevisiosta Putinin virkaanastujaisia. Venäläisten keskuudessa oli toivoa, että uusi nuori presidentti uudistaisi maan ja toisi vapauden. 

Niin ei käynyt.

Nyt Putin on aloittanut täysimittaisen sodan Ukrainassa.

Olen vasta parikymppisenä uskaltanut puhua julkisesti venäjää. Nyt sama pelko on tullut takaisin.

Tarkhova on järkyttynyt ja surullinen.

“Meneillään on järkyttävä humanitaarinen kriisi, jossa ihmisiä kuolee. Sota on tuhonnut ajatuksen siitä, että kansat olisivat yhtenäisiä.”

Hän korostaa, että ajatukset ovat ensisijaisesti Ukrainassa. 

“Omista tunteista puhuminen tuntuu hyvin etuoikeutetulta. Ukrainalaiset kuolevat sodassa ja taistelevat elämästään.”

Nyt Venäjästä on muodostunut hylkiövaltio, joka käy hyökkäyssotaa rajojensa ulkopuolella, ja on tiukentanut otettaan kansalaisiin oman maansa sisällä.

Sota on nostanut pintaan lapsuuden traumaattisia kokemuksia. Ala-asteelta lähtien Tarkhova muistaa kohdanneensa jonkin verran vihaa ja kuullensa ryssittelyä sekä lapsilta että aikuisilta.

“Olen vasta parikymppisenä uskaltanut puhua julkisesti venäjää. Nyt sama pelko on tullut takaisin.”

Hän on huolissaan kaikista heikoimmassa asemassa olevista venäläistaustaisista, erityisesti lapsista ja sellaisista ihmisistä, joilla ei ole välttämättä mahdollisuutta puolustautua rasismia tai vihanpitoa kohdatessaan.

Uskon, että tämä on Putinin loppu.

Tarkhova osallistui heti sodan syttymisen jälkeen Helsingissä mielenosoituksiin.

Samana päivänä hän sai Twitterin kautta linkin venäjänkieliseen viestiin. Siinä luki, että Tarkhova on rikkonut Venäjän lakeja jakamalla Pietarin ja Moskovan mielenosoituksista videoita ja hänen tulisi selvittää asia viranomaisten kanssa.

Nyt hän on hämillään. Venäjälle matkustaminen tuntuu pelottavalta.

”En halua, että 90-vuotiaat isovanhempani, jotka ovat kärsineet Stalinin ajoista, joutuvat takiani vaikeuksiin.”

Tarkhovalla on lämpimät ja läheiset välit venäläisin isovanhempiinsa ja serkkuihin, joiden luona hän vieraili tiuhaan tahtiin vielä ennen koronapandemiaa.

Venäjällä tuhansia sotaa vastustavia mielenosoittajia on pidätetty tai vangittu. Viime viikolla Putin kehotti jokaista venäläistä palaamaan kotimaahansa.

“Tottakai ensimmäinen toiveeni on, että sota loppuu. Tehokkain tapa lopettaa sota on pysäyttää Putinin valtakoneisto. Se, miten se tapahtuu, on vaikeampi kysymys. Uskon, että tämä on kuitenkin Putinin loppu.” 

Se, että nyt tavallisia venäläisiä tai venäläistaustaisia painostetaan yhteiskunnassa, ei hyödytä ketään.

“Sota oli aikamoinen järkytys, jota en odottanut. Katsoin ensimmäiseksi herätessäni Instagramia ja tajusin, että Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Minulle tuli kylmä hiki”, sanoo suomenvenäläinen Alina Yakubovskaya.

Tapahtuneen jälkeen Yakubovskaya keräsi informaatiota suomalaisista, venäläisistä ja ukrainalaisista lähteistä.

“Alkushokin jälkeen mieli on vähän rauhoittunut, vaikka tilannetta ei voi millään tavalla hyväksyä.”

Yakubovskayan sukujuuret ovat Ukrainassa, jossa hän on myös vieraillut lapsena sukulaisten luona. Hänen äitinsä, isänsä ja isoäitinsä ovat syntyneet Ukrainassa.

Sodan syttymisen jälkeen hän soitti isoäidilleen, joka asuu nykyisin Venäjällä. Yakubovskaya kertoo, että vanhempi sukupolvi suhtautuu sotaan eri tavalla kuin nuorempi. Tämän takia hänen on vaikea puhua sodasta isoäitinsä kanssa.

Venäjä on uhannut irtautua internetistä. Yakubovskaya ei ole huolissaan siitä, etteikö saisi yhteyttä perheeseen ja sukulaisiin myös tulevaisuudessa. 

“En pelkää sitä, että yhteys yhtäkkiä katkeaisi. Puhelin toimii.”

Yakubovskayamuutti vuonna 2014 äitinsä kanssa Suomeen Severskin kaupungista, Tomskin alueelta Keski-Siperiasta. Samana vuonna Venäjä valtasi Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan. Syy Venäjältä muuttamiseen ei kuitenkaan johtunut siitä, vaan yleisesti tulevaisuuden näkymien heikentymisestä. Venäjällä hän opiskeli lääketiedettä ja vietti normaalia opiskelijaelämää.

Nyt Yakubovskaya opiskelee Tampereen yliopistossa molekyylibiologiaa ja työskentelee Helsingin yliopistollisen sairaalan laboratoriossa. Hän näkee elämänsä kahdessa ajanjaksossa, ensin Venäjällä ja nyt Suomessa.

“Elämänlaatu ja mahdollisuudet Suomessa ovat paremmat, vaikka elämäni oli varsin tavallista myös Venäjällä.”

Yksi Venäjän hallinnon informaatiosodankäynnissä käyttämä termi on ‘russofobia’. Venäjän hallinto pyrkii vahvistamaan propagandaansa, jonka mukaan lännessä suhtaudutaan venäläisiin kielteisesti ja Venäjän tulisi suojella kansalaisiaan “kollektiiviselta länneltä”.

Hän kertoo ettei ole kokenut rasismia tai venäläistaustaisiin kohdistuvaa vihanpitoa. Päinvastoin, ihmiset ovat näyttäneet sodan syttymisen jälkeen myös empatiaa ja vertaistukea muun muassa työpaikalla. 

Silti Yakubovskaya on tulevaisuuden suhteen epävarma. Hän tietää, että Venäjän maine on menetetty, mutta ei osaa arvioida, miten Suomessa suhtaudutaan venäläistaustaisiin pidemmällä ajanjaksolla.

Suomessa asuvat venäläiset eivät osaa välttämättä puolustaa itseään, jos kielitaito ei riitä esimerkiksi sodasta keskustelemiseen, Yakubovskay sanoo.

Hän on saanut viestejä venäläisiltä tutuiltaan, jotka haluavat tulla Suomeen. Häneltä on myös kysytty, mitä hän tekisi, jos Venäjä hyökkäisi Suomeen.

“En osaa vastata. En halua edes ajatella asiaa.”

Vastoinkäymiset ja pettymykset yleisesti elämässä heijastuvat rasistisella käyttäytymisellä.

Teemu Oivo on Itä-Suomen ja Helsingin yliopiston tutkija. Myös hän on seurannut Ukrainan sodan etenemistä raskain mielin. Oivo on tutkinut venäläisyyden käsitystä suomalaisessa mediakeskustelussa.

“Se, että nyt tavallisia venäläisiä tai venäläistaustaisia painostetaan yhteiskunnassa, ei hyödytä ketään”, Oivo sanoo.  

Suomella ja Venäjällä, suomalaisilla ja venäläisillä on pitkä historia takanaan. Yhteistä maantieteellistä rajaa on 1300 kilometriä. Venäläisiin kohdistuvalla vihamielisyydellä on pitkä ja monivaiheinen historia, joka ulottuu aina 1500-luvun “pitkään vihaan”. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, sillä maiden ja kansalaisten välillä on myös pitkä yhteistyön historia.

”Kenties moni pohtii venäläisiin kohdistuvaa vihaa 1900-luvun alusta. Sisällissodan lopulla punaisia ryssiteltiin, jopa karjalan evakoihin suhtauduttiin rasistisesti, ja 1990-luvulla joissakin kaupoissa oli ‘Vain yksi venäläinen kerrallaan’ -kylttejä. Kansallisen muistin kirjaaminen ei ole kuitenkaan ollut aina yhtä hyvää”, Oivo sanoo.

1960- ja 1970-luvuilla maiden välillä oli kulttuurivaihtoa, ja venäläiset bändit matkustivat Suomeen esiintymään. Henkilökohtaiset kontaktit olivat kuitenkin vähäisiä. Oivo kertoo, että kylmän sodan (1947-1991) aikana suomalaiset puhuivat Neuvostoliitosta kiertelevään sävyyn.

Yksi osoitus tästä on Pentti Raittilan 1980-luvulla tekemä haastattelututkimus, jossa selvitettiin miten suomalaiset suhtautuvat Venäjään ja venäläisiin. Tutkimus toistettiin vuonna 2011. Oivon mukaan mielenkiintoisin havainto oli se, että venäläisiin kohdistuvat negatiiviset mielipiteet tai ennakkoluulot ulkoistettiin: suomalaiset eivät halunneet myöntää ennakkoluuloja tai negatiivista suhtautumista. 

“Haastateltavat kertoivat esimerkiksi, että kaverillani on sellainen mielipide, että…”

”Vastoinkäymiset ja pettymykset yleisesti elämässä heijastuvat rasistisella käyttäytymisellä”, Oivo sanoo.

Suomalaisten suhtautumisessa venäläisiä kohtaan on myös jonkin verran alueellisia eroja. Etelässä suhtaudutaan Venäjää kohtaan pelokkaammin kuin esimerkiksi idässä.

”Suomessa Venäjään on liittynyt abstraktia, vierasta ja hallitsematonta pelkoa. Osittain myös korruption ja rikollisuuden pelkoa”, Oivo kertoo.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen geopoliittinen uhka väistyi, mutta suomalaiset pelkäsivät Venäjältä saapuvaa muuttoaaltoa. Oivon mukaan sodanjälkeinen sukupolvi on suhtautunut kaikista kielteisimmin venäläisiin.

Venäläisviha on todellinen ilmiö Oivon mukaan, mutta sillä on monet kasvot.

Oivo kertoo, että Venäjän hallinto on aina ollut taitava käymään myös sanoilla sotaa. Viha ja pelko nostavat esiin uusia sanoja ja ilmaisuja, jotka voivat etäännyttää ihmisiä “meihin” ja “muihin”.

“Yksi Venäjän hallinnon informaatiosodankäynnissä käyttämä termi on ‘russofobia’, jonka historia ulottuu 1800-luvulle asti. Se on eräänlaista pelkoa, joka on irronnut todellisuudesta.”

Venäjän hallinto pyrkii vahvistamaan propagandaansa, jonka mukaan lännessä suhtaudutaan venäläisiin kielteisesti ja Venäjän tulisi suojella kansalaisiaan “kollektiiviselta länneltä”.

Tuoreeksi esimerkiksi käy Venäjän Suomen-suurlähetystön 16. maaliskuuta julkaisema viesti, jossa kehotettiin suomenvenäläisiä kertomaan heihin kohdistuvasta syrjinnästä ja vihasta. Todennäköisesti käsky on tullut Kremlistä, joka on nyt kovin yksin sodan aloittamisen jälkeen. Tarkoitus on hakea oikeutusta järjettömälle sodalle.

Oivo kertoo, että Venäjän hallinnon tarkoitus on saada ihmiset pelkäämään satunnaisuuteen perustuvalla valvonnalla.

Daria Tarkhovan Twitterin kautta saatu viesti vahvistaa ilmiön: rajan toisella puolella valvotaan, miten venäläistaustaiset käyttävät sosiaalista mediaa.

Oivo kertoo, että informaatiosodankäyntiin tulisi puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

“Venäjän hallinto kokeilee paljon jäitä. Tärkeintä on ennaltaehkäistä tällaista uhkaa.”