Lokakuussa 1996 astuin Riihimäellä yöjunaan. Heräsin Moskovassa.
Olin päättänyt tehdä korkeakouluharjoitteluni Vietnamissa, paikallisessa kansalaisjärjestössä. En ollut ehkä kuullutkaan ilmastonmuutoksesta, mutta lentäminen oli tuntunut huonolta idealta. Junalla matkustaen etäisyyden hahmottaisi paremmin.
Moskovassa Trans-Mantsurian junaa odottaessa jännitti: millaisessa seurassa kuluisi viikko raiteilla kohti Pekingiä?
Toisen luokan vaunu täyttyi venäläisistä miehistä ja kiinalaisista kauppamatkaajista. Jaoin neljän hengen hytin yhden venäläisen ja kahden kiinalaisen miehen kanssa. Ei ollut yhteistä kieltä, ei kännyköitä, saati Google translatea. Samasta vaunusta löytyi kuitenkin kaksi matkustajaa, joiden kanssa jutella: kotiin Uuteen-Seelantiin palaava väsynyt matkaaja ja juuri maailmanympärimatkansa aloittanut britti.
Uusien ystävien kanssa juttelimme, pelasimme korttia ja kävimme piirtäen keskusteluja kiinalaisten matkaajien kanssa.
Päivät kuluivat totista vaunuemäntää ja -isäntää käytävällä väistellessä, ravintolavaunun pelkistetyn ruokalistan antimia kalutessa ja asemilla kaupustelijatätien valikoimien äärellä jäseniä oikoessa. Tuntui uskomattomalta herätä joka aamu yhä samassa maassa, samankaltaisena jatkuvan maiseman keskellä, vaikka kiskot veivät joka hetki edemmäs.
Uusien ystävien kanssa juttelimme, pelasimme korttia ja kävimme piirtäen keskusteluja kiinalaisten matkaajien kanssa. Kiinan rajalla junan telit ja ravintolavaunu vaihdettiin. Kiinalainen ruoka maistui suorastaan taivaalliselta yksitoikkoisen venäläisen menun jälkeen!
Viikon aikana olimme löytäneet brittimatkaajan kanssa yhteisen sävelen, joten jatkoimme Kiinassa matkaa kaksin. Tuo yhteinen matka jatkuu vielä 26 vuoden jälkeenkin. Meillä on myös kaksi lasta.
Voi miten toivon rauhan ja demokratian voittavan, jotta tämän päivän nuoretkin voisivat heittäytyä rinkka selässä elämänsä matkalle läpi Siperian!