”Hade!” Mennään. Ovi sulkeutuu ja bussi starttaa tervehdyksien ja naurun keskellä viimeisten matkustajien kömpiessä kyytiin. Ioulia Schiza kulkee käytävällä keräämässä osallistumismaksuja.
”Haluatko tietää, kuka meistä on kreikkalainen ja kuka turkkilainen?”, hän kysyy hymyillen ja vastaa itse: ”Olemme kaikki kyproslaisia!”
Jokainen Kyproksella vieraileva pohtii tätä kysymystä. Vuodesta 1974 lähtien, vuosia kestäneen sodan ja nationalististen järjestöjen harjoittaman julman väkivallan seurauksena, maan väestö on erotettu toisistaan ja valtio jaettu kahteen osaan. Saaren eteläosaa, EU:iin kuuluvaa Kyproksen tasavaltaa hallitsevat kreikkalaiset. Turkin miehittämän Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan puolestaan tunnustaa ainoastaan Turkki.
”Haluamme tavata toisiamme ja puhua”, sanoo Ceyhun Hami siirtyessään istumaan toisen naisen viereen. ”Poliittiset johtajat haluavat pitää meidät erillään, mutta me haluamme olla yhdessä.”
Bussi kuljettaa kaksikulttuurista rauhankuoroa, joka on yhdistänyt naisia ja miehiä saaren molemmilta puolilta vuodesta 1997. Nyt määränpäänä on Pelathousan kaupunki.
Kuoro esittää kappaleita kreikaksi ja turkiksi ja antaa samalla äänen ja konkreettisen näkymän rauhalle. ”On olemassa suuria poliittisia jännitteitä”, Ceyhun jatkaa, ”yritämme tehdä jotain, olemme vain pisara meressä, mutta jo se luo toivoa.”
Nykyään pääkaupungin halkaisevaa puskurivyöhykettä myydään matkailukohteena, mutta se on Kyproksen saaren asukkaille avoin haava.
Vuodesta 1974 lähtien YK:n valvoma puskurivyöhyke on halkaissut maan ja sen pääkaupungin Nikosian. Jako näkyy dramaattisesti muureina, piikkilankoina, barrikadeina, tarkastuspisteinä ja sotilaina.
Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan väestö on erotettu toisistaan. Siirtyminen vyöhykkeeltä toiselle on ollut mahdollista vasta vuodesta 2003 – ja nykyäänkin se onnistuu vain valvonnan alaisena. Jakolinjalla olevissa tarkastuspisteissä rajan ylittäviä vaaditaan esittämään tarvittavat asiakirjat.
”Kuorotoimintamme on vanhin yhä aktiivinen kahden yhteisön aloite”, sanoo Costis Kiranides, yksi projektin perustajista ja joulukuussa 2021 yllättäen kuolleen kuoron johtajan Lena Melianidoun aviomies, jonka muistoksi kuoro on hiljattain nimetty.
”Osallistuakseen ei tarvitse osata laulaa”, hän sanoo hieman hymyillen. ”Ainoa pääsyvaatimus on uskoa kansojemme liittoon ja rauhaan.”
Palkintoja saanut kuoro on kutsuttu laulamaan Pelathousaan dokumenttielokuvien tekijä Panicos Chrisantoun toimesta. Panicosin talo Pelathousassa paloi viime heinäkuussa ja kaikki arvokas arkistomateriaali tuhoutui.
”Hän on rakas ystävämme, joka tunnetaan sitoutumisestaan rauhaan. Hän on aina tukenut kuoroa ja nyt on meidän vuoromme tukea häntä”, Costis sanoo.
Kotimaani on jaettu kahtia / kumpaa kahdesta puolesta minun pitäisi rakastaa?
Pelathousassa Taverna Panteliksen suuri sali on jo täynnä. Taivas uhkaa sadetta, mutta kukkulat hehkuvat vihreinä. Harmaita hiuksia näkyy paljon, mutta nuoriakin riittää, ja väkeä virtaa yhä sisään. Tavernaan saapui myös varakulttuuriministeri Yannis Toumazis.
Hiljattain nimitetty ministeri lupasi tulipalon jälkeen suoran tukensa Panicosille, mikä herätti jonkin verran hämmästystä, olihan elokuvantekijä kritisoinut hallituksen harjoittamaa sensuuria viime vuosina.
Kylän pormestari puuttuu, mutta paikalla on kyproslainen Euroopan parlamentin jäsen Niyazi Kızılyürek, joka valittiin ensimmäisenä saaren molemmilta puolilta saaduilla äänillä.
Kuoron jäsenet erottuvat joukosta valkoisiin pukeutuneena. Soulla Philippidou avaa lauluvihkon ja kertoo olleensa kuorossa vuodesta 2008. Aluksi turkin kielellä laulaminen oli vaikeaa, koska vasta kuorossa hän sai ensikosketuksen kieleen.
Demetra Kyriakou on ollut kuorossa alusta asti.
”Vuosikymmeniä perheet olivat hajallaan ja ihmiset molemmilta puolilta rajaa saattoivat tavata vain YK:n päämajassa Nikosiassa. En koskaan unohda, kun tapasin siellä nuoren tuntemattoman tytön, joka tuli antamaan minulle tossut, jotka hänen isoäitinsä oli tehnyt minulle maassa, josta minun oli täytynyt lähteä sotaa pakoon.”
Turkin ja kreikan kielet vuorottelevat ja kietoutuvat toisiinsa kuoron lauluissa. Kosketinsoittimen ja viulun säestyksellä kuorolaiset päättävät konsertin lauseeseen: ”He sanovat, että ihmisen täytyy rakastaa kotimaataan”.
Kuoro kutsuu lavalle Neşe Yaşın, runoilijan, joka loi säkeet tälle laululle, josta on tullut Kyproksen rauhan hymni. ”Kotimaani on jaettu kahtia / kumpaa kahdesta puolesta minun pitäisi rakastaa?”
Yaşın kirjoitti runon 17-vuotiaana. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1978, opiskellessaan Ankarassa Lähi-idän teknisessä yliopistossa, runo julkaistiin ja käännettiin kreikaksi. Sen jälkeen sen sävelsi tunnettu perinteisen musiikin säveltäjä Marios Tokas.
“Se oli uskomatonta! En olisi koskaan voinut kuvitella, että siitä tulisi niin suosittu – ja symbolinen. Sain sen ansiosta jopa erityisluvan mennä saaren eteläpuolelle ja edustaa pohjoista ympäristöyhdistystä Nikosian kommunistisen puolueen kongressissa”, hän kertoo.
Yasinin saama kohtelu oli tuohon aikaan hyvin poikkeuksellista.
“Niinä aikoina saaren etelä- ja pohjoispuoli olivat täysin eristyksissä. Kun astuin kommunistisen puolueen kongressissa täydelle stadionille, minut tunnistettiin ja kaikki alkoivat laulaa säkeitäni. Se oli osoitus runouden voimasta.”
Konsertin päätyttyä Demitra palaa tuolilleen: ”Viisikymmentä vuotta on kulunut ja saatan kuolla näkemättä Kyprosta yhdistyneenä. Olemme tehneet tästä viimeisestä kappaleesta hymnin, mutta toivomme, ettei meidän tarvitsisi laulaa sitä enää. Haluamme rauhaa! En ymmärrä, miksi meidän pitää jatkaa sotaa.”
Kun illallinen päättyy, ryhmä naisia alkaa laulaa ja joku istahtaa pianon taakse. Huone täyttyy muistoista ja vuoteen 1974 palautuvista sotatarinoista.
Samaan aikaan ulkona tupakan ja viinilasien välissä puhutaan englanniksi, joka on tärkein kommunikaatiokieli kahden yhteisön välillä. Menneitä muistellessa kuorolaiset puhuvat myös tulevaisuudesta.
”Kun kerroin veljenpojalleni, että olen tulossa tänne, hän sanoi minulle: Älä mene, he voivat tappaa sinut”, Costas heiluttaa käsiään. ”He opettavat koulussa vihaa lapsille. Molemmat hallitukset rakentavat uusia esteitä ja piikkilankaa, luovat todellista rajaa. Olemme vähemmistö, sillä nationalismi on hallitseva ideologia.”
Costas on varma, että jos turkkilaiset ja kreikkalaiset lopettavat tapaamisensa, hallitukset
käyttävät tilaisuutta hyväkseen sulkeakseen rajan totaalisesti.
”Ihmisten olisi ymmärrettävä, että nämä uudet muurit vain jakavat meidät jälleen ja ne tekevät meidän lisäksi turvapaikanhakijoiden tilanteen huonommaksi. Siksi meidän on jatkettava yhteen tulemista ja yhdessä tekemistä.”