1. Miksi Suomessa yhä vallitsee niin vahva illuusio, että suomalaiset olisivat yhtä autuasta keskiluokkaa?
Ensinnäkin täällä on aiempina vuosikymmeninä oikeasti tehty progressiivista politiikkaa ja luotu pohjoismaista hyvinvointivaltiota, mikä on ollut ihan kohtuullinen kompromissi isolle ihmisjoukolle. Konsensuksen hintana on ollut konfliktien ja eturistiriitojen hämärtäminen ja piiloon lakaiseminen, mistä ehkä rumin esimerkki voisi olla se, ettei vuoden 1918 tapahtumia ole vieläkään pystytty käsittelemään kunnolla.
Toimittajana taas velvollisuuteni on todeta, että medialla on iso rooli siinä, millaista julkisen keskustelun tilaa luodaan. Tästä kirjoitin taannoin Pontus Purokurun kanssa kirjan Luokkavallan vahtikoirat – Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä (2016). Yksittäiset jutut esimerkiksi köyhyydestä saattavat olla hyvinkin skarppeja. Mutta jos laajasti katsoo, mistä aiheista mediat kirjoittavat ja kenelle, niin aika paljastava tilanne on yhä. Paljon on juttuja ja median tekemiä laskureita vaikkapa siitä, miten nousseet asuntolainan korot vaikuttavat elämiseen. Laskureita, joiden avulla selviäisi, paljonko sosiaalitukien leikkaukset vievät yksilöltä, näkyy paljon vähemmän.
2. Kirjoitat esseekokoelmassasi Toiste en suostu katoamaan, että Itä-Suomella ja Itä-Helsingillä on enemmän yhteistä kuin Itä-Helsingillä ja Etelä-Helsingillä. Avaatko tätä ajatusta?
Joo olihan tuo aika provo, mutta hain sitä, että molemmat määritellään suhteessa johonkin muuhun, kuten keskustaan tai metropoliin. Molempia käytetään kiertoilmaisuna työväenluokan ja köyhyyden kaltaisille yhteiskunnallisille rakenteille. Lähiö ja syrjäseutu eivät silti ole pelkästään negatiivisesti latautuneita käsitteitä, vaan niihin liittyy itsellänikin useita hyvin lämpimiä mielleyhtymiä. Silti usein, kun vaikka lähiöstä kirjoitetaan, sinne ”mennään käymään” tai sinne ”joudutaan”.
3. Kirjoitat: Luokkaa ei pääse pakoon ja se juuri on luokka. Mitä tarkoitat tällä?
Luokkaa ei valita tyyliin ”mä en nyt jaksa enää olla tässä työväenluokassa, keksin jonkun mukavamman”. Luokka ei ole identiteetti, elämäntapa eikä valinta, vaan olosuhde ja rakenne. Tutustuin hiljattain Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeeseen, jossa käsiteltiin tanssitaiteen keinoin sitä, miltä luokka tuntuu ruumiissa. Se oli hurjan kiinnostavaa. Luokka näkyy ja tuntuu muun muassa siinä, miten ihminen on jossain tietyssä tilanteessa, tavassa kantaa itseä, puhetyylissä ja siinä, pääseekö tiettyihin piireihin, otetaanko vakavasti, annetaanko tilaa.
4. Mistä johtuu se, että mediassa kuuluu tällä hetkellä pääasiassa keskiluokan ääni? Mitä seurauksia sillä on? Mitä asialle voisi tehdä?
Ilmeisin syy on tietenkin median keskittyminen, joka vain kiihtyy. Toinen syy on se, että kun median pitää ansaita jollakin, niin tehdään sisältöjä niille, joilla on varaa ostaa. Yhteiskunnan tasa-arvoisuuteen liittyvä syy taas on muun muassa se, että luokkakierto on hidastunut. Ja sitten median tekijöistä yhä harvempi tulee työväenluokasta tai jostain sellaisesta, keskiluokan ulkopuolelta. Tämä yhdenmukaistaa sisältöjä. Pikkuhiljaa on havahduttu sentään siihen, että toimituksissa kysytään, onko meillä vaikkapa yhtään rodullistettua toimittajaa. Se on helvetin hyvä, mutta edelleenkään myöskään heitä ei ole paljon.
Keskittymiselle on vaikea tehdä mitään. Suomessa myös valtion antama mediatuki on hyvin pientä muihin pohjoismaihin verrattuna. Journalistiliitto ajaa tuota mediatukiasiaa, mikä on suoraa demokratiatukea. Varsinkin pienille medioille tuo tuki olisi merkittävä.
5. Miten määrittelet työväenluokan Suomessa vuonna 2023?
Tämä on vaikea kysymys. Jos ollaan klassisen marxilaisia, työväenluokkaan kuuluu se, joka myy työvoimaansa. Mutta kaikki tiedämme, ettei näin muodostu mitään intresseiltään yhtenäistä luokkaa.
Kaiken kattavaa tai vedenpitävää määritelmää ei löydy. Kyseessä on valtasuhde. Jos on työtään myyvä henkilö, olennaista on se, pystyykö omalla toiminnallaan tuntuvasti parantamaan omaa asemaansa vai ei. Jos tekisi vaikka kuinka helvetisti töitä ja antaisi kaikkensa, mutta sillä ei koskaan olisi silti mahdollista parantaa taloudellista asemaansa, on taatusti työväenluokkaa. Suomessa, jossa omistusasuminen on yleistä, voidaan ajatella, että myös omistusasuminen on yksi jakava tekijä. Ja totta kai työväenluokkaan kuuluvat myös sosiaaliturvan piiriin kuuluvat ihmiset.
Suomen kontekstissa traumatisoivin asia köyhyydessä lienee autonomian puute: ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään. Kyllähän semmoinen tekee ihmisen hulluksi, että vaikka miten yrittää ja vaikka kuinka monelle mutkalle menee, niin silti tilanne ei parane
6. Onko luokkaretki yhä mahdollinen nyt syntyvälle suomalaiselle?
Ikävä kyllä paljon vähemmän mahdollista kuin omalle ikäluokalleni. Olen syntynyt 1988 ja paljon tutkitulle 1987 sukupolvelle kasaantuivat kaikki ongelmat. Puhutaan laman lapsista. Kuitenkin olemme syntyneet hyvinvointivaltion loistovuosina ja olemme ehtineet nauttia paljosta hyvästä. Minulla on kuitenkin käsitys, että luokkakierto on alkanut hidastua. Esimerkiksi pienituloisuus ja alhainen koulutustaso periytyvät herkemmin jo ikäisilläni kuin vähän vanhemmilla. Pointtihan ei ole se, että kaikkien pitäisi päästä pois työväenluokasta, vaan se että aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa jokaisella olisi mahdollisuus esimerkiksi kouluttautua niin pitkälle kuin haluaa. Ja yhtä lailla myös se, että myös työväenluokkaisista töistä ja hoivasta maksettaisiin hyvään elämään riittävä palkka.
7. Mitä on luokkasorto ja miksi se on niin vaikea tunnistaa?
Oikeastihan se on helppo tunnistaa, kun se on niin ilmeistä. Sitä on kuitenkin haluttu hämärtää, viemällä puhe vallasta ja rahasta vaikkapa moraaliin. Työttömyyttä esimerkiksi ei nähdä rakenteellisena ongelmana, vaan yksilön ongelmana. Tällä hetkellä hallitus tekee tosi kovaa luokkapolitiikkaa. Ei sitä sortoa tarvitse niistä linjauksista suurennuslasin kanssa etsiä. En voi sanoa, että olisin ihan tyytyväinen edelliseenkään hallitukseen, jolta esimerkiksi hoitajalakkojen hoitaminen meni päin helvettiä.
Tällä hetkellä tilanne on vielä tosi paljon pahempi, kun ollaan laajalti rajaamassa lakko-oikeutta. Viedään oikeus protestoida kaikkea sitä muuta politiikkaa, kuten leikkauksia. Se heittää meidät kummalliseen seuraan kansainvälisesti, eikä se ole ihan sivistysvaltion toimintaa.
8. Olet puhunut köyhyydestä traumana. Mikä köyhyydessä traumatisoi ihmisen?
Vaikka täälläkin on ihmisiä, jotka näkevät nälkää ja nukkuvat kadulla, Suomen kontekstissa traumatisoivin asia köyhyydessä lienee autonomian puute: ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään. Kyllähän semmoinen tekee ihmisen hulluksi, että vaikka miten yrittää ja vaikka kuinka monelle mutkalle menee, niin silti tilanne ei parane. Kamalaa on myös se, että on niin monen viranomaisen kontrollin kohteena. Sellaista kyykytystä on monen keskiluokkaisen mahdotonta edes kuvitella.
Byrokratian kautta eteen voi tulla aivan mielivaltaisia juttuja. Oman toiminnan seuraukset ovat niin ennustamattomia, että ihmisen on parempi pysyä passiivisena. Työttömyysturvan tai vanhempainetuuksien leikkaukset eivät luo työpaikkoja. Ne ovat hyvä rankaisukeino ja keino pitää ihmiset köyhyydessä. Tämä ei ole järkevää politiikkaa, vaan moralistista politiikkaa, kovaa luokkapolitiikkaa.
Köyhyys on myös kova stigma: äärimmillään julkista leimaamista saastaksi ja ihmisroskaksi todella brutaalilla ja ihmisarvoa alentavalla tavalla. Sellaista vihapuhetta on tosi paljon.
Luokka näkyy siinä, miten samoilla asioilla on eri seurauksia ihmisten elämissä. Jos puhutaan vaikka päihdeongelmaisista: rikkaan päihdeongelmaisen on mahdollista kiillottaa kuvaansa, säilyttää ihmisarvo ja saada paras mahdollinen hoito, köyhä päätyy kadulle.
9. Käsittelet uudessa teoksessasi myös naiseuteen kohdistuvia odotuksia luokan näkökulmasta. Millä tavalla työväenluokkainen nainen tai vaikkapa rodullistettu nainen on kulttuurisen naiseuden vastakohta?
Beverley Skeggs on kuvaillut, että työväenluokkainen ja rodullistettu nainen nähdään epäonnistuneina naiseudessaan, koska heidät on nähty ”miehisinä” – liian voimakkaina, fyysisinä, seksuaalisina. Kulttuurinen naiseus on pitkään ollut hillittyä, kunnollista ja siveää. Työväenluokkaisella naisella ei ole ollut sitä ylellisyyttä, että olisi voinut keskittyä itsensä puunaamiseen ja olla tekemättä fyysistä työtä tai hoivatyötä, mistä saattaa seurauksena olla esimerkiksi iso hauis ja kovat, karheat kädet.
10. Mitä seurauksia on sillä, että sukupuolesta ja feminismistä puhutaan tällä hetkellä akateemisen diskurssin sanastolla?
Jos mikä tahansa asia, joka koskettaa ihan jokaista ihmistä hyvin konkreettisesti, jos siitä tehdään vaikeasti puhuttavaa, kyseessä on demokratiaongelma. Sillä on konkreettisia seurauksia ihmisen elämässä kaikissa tilanteissa, joissa sukupuolella on merkitystä – eli lähes aina ja lähes kaikkialla.
Vaikean puhunnan seurauksena on se, että pelikenttä jää ihan turhaan ja vaarallisesti oikeistopopulistiselle porukalle. Jos pitää allekirjoittaa hyvin kapeasti määritelty ja sisäistetty maailmankatsomus ennen kuin aiheesta voi puhua, jätetään tosi paljon ihmisiä ulkopuolelle. Jos feminismistä tulee yhdistämisen sijaan erottava tekijä, siinä on iso vaara. Emme ole maailmassa niin pitkällä tasa-arvon ja vähemmistöjen oikeuksien kanssa, että meillä olisi varaa harrastaa eri leireihin jakautumista. Inklusiivisuus ja sensitiivisyys ovat hyviä tavoitteita, mutta niitä pitäisi harjoittaa kaikkiin suuntiin.