Milloin sinä havahduit siihen, että maailma ympärilläsi ei ole oikeudenmukainen? Omalla kohdallani tämä syvempi havahtuminen tapahtui kesällä 1993, juuri ennen kuin täytin 23 vuotta.
Olin ottanut yliopistolta vuoden sapattivapaata ja muuttanut Meksikoon vapaaehtoistöihin.
Isäntäperheekseni oli valikoitunut ylempää keskiluokkaa edustava perhe, jonka isä työskenteli toimittajana yhdessä maan suurimmista sanomalehdistä. Perheen äiti oli kotirouva, omalle pesueelleen omistautunut sydämellinen nainen, joka piti itsestään huolta keilaamalla ja jumppaamalla ystäviensä kanssa.
Perheen keittiössä ahkeroi maaseudulta pääkaupunkiseudulle muuttanut alkuperäisväestöä edustava nainen, jonka mies ja lapset olivat jääneet kotikylään. Nainen asui perheen katolle tehdyssä betonisessa kopissa, jossa hänellä oli vuoteenaan heteka. Kotikylään hän matkusti kerran kuussa.
Paitsi että havahduin, tunsin että minusta tuli kertaheitolla osa eriarvoistavaa yhteiskuntarakennetta. Elämässäni oli läsnä jatkuva ristiriita. Tein työtä lasten kanssa kahdessa Méxicon slummissa, jotka sijaitsivat miljoonakaupungin eri laidoilla. Työni sinänsä ei ollut vaativaa: leikin, lauloin, tanssin, luin kirjoja, askartelin.
Lapset olivat juuri heitä, joiden vanhemmat olivat tulleet maaseudulta pääkaupunkiin leveämmän leivän toivossa. Näytti siltä, että he olivat saapuneet suden suuhun. Monen äidit ja isät myivät liikennevaloissa purukumia, monet olivat alkaneet käyttää päihteitä.
Minun tehtäväni oli olla lasten tukena ja heidän kanssaan sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät löytää jostain elantoa ja selviytyä.
Kuinka usein huokaisinkaan helpotuksesta, että perheemme kotiapulainen oli sentään jättänyt lapsensa maaseudulle. Mutta näin myös läheltä, että senkin ratkaisun hinta on kova.
Suomeen palattuani en enää kyennyt näkemään kotimaatanikaan tasa-arvoisena, keskiluokkaisena keitaana.
Viikonloppuisin perheeni kierrätti minua mielellään maansa turistikohteissa, erityisesti pyramideilla ja museoissa. He esittelivät ylpeänä mayojen ja asteekkien muinaisia urotekoja. Vaikka en heidän käytöksessään nähnyt suoranaista halveksuntaa, suhtautuminen mayojen ja asteekkien perillisiin, tämän hetken alkuperäiskansaa edustaviin ihmisiin, oli kuitenkin hyvin erilaista.
En ollut koskaan kokenut niin räikeää rakenteellista epätasa-arvoa. Kun otin asian joitakin kertoja puheeksi, perheen isän antama vastaus oli aina sama: ”Anni, meitä on niin paljon, ettei kaikille millään riitä.”
Tuo vastaus ei ole jättänyt minua rauhaan. Se ei tyydytä minua.
Suomeen palattuani en enää kyennyt näkemään kotimaatanikaan tasa-arvoisena, keskiluokkaisena keitaana.
Osittain tästä syystä teen yhä tätä työtä. Etsin yhä vastausta siihen, miksi maailmassa on niin paljon rakenteellista eriarvoisuutta – ja sille ratkaisua, olipa se miten vaikeaa tahansa.
Milloin sinä havahduit?
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.