Pinja Eskola istui uimahallin suihkutuolissa ja oli juuri siirtymässä viereiselle penkille pukemaan, kun hän kuuli selkänsä takaa naisen lässyttävän äänen: ”Saako teitä tulla tervehtimään?”

Eskola vastasi myöntävästi, mutta ennen kuin hän ehti kääntää kasvonsa kysyjää päin, nainen totesi lapsilleen: ”Eikö olekin mukavaa, että uimahallissa voivat käydä aikuiset, lapset ja… kaikki.” Sitten perhe poistui paikalta syömään välipalaa.

Eskola on CP-vammainen ja on tehnyt periaatepäätöksen siitä, että vastaa aina lasten kysymyksiin erilaisuudesta. Tässä tilanteessa oli kuitenkin jotain erilaista: äiti ei suunnannut kysymystä Eskolalle, vaan hänen seurassaan olleelle avustajalle.

”Minusta puhuttiin kuin koirasta puhuttaisiin omistajalle”, Eskola sanoo.

Vammaisten ihmisten ohittaminen on yleistä. Eskola tietää sen sekä henkilökohtaisesti että yhteisössä käymiensä keskustelujen kautta. Hän on somessa yksi Suomen ahkerimmista vammaisaktivisteista ja tehnyt julkista vaikuttamistyötä vuodesta 2019 alkaen.

Sinä aikana keskustelu monen vähemmistöryhmän oikeuksista on edennyt harppauksia: nykyään sivistyneen ihmisen oletetaan tietävän perusasiat esimerkiksi saamelaisista, transoikeuksista ja rasismista.

Emme tarvitse ohjeistusta, joka kertoo, että homoseksuaalia lähestyessä puhu suoraan homolle, äläkä hänen vieressään seisovalle ystävälle. Instagramissa tällaiset peruskysymykset vammaisten ihmisten kohtaamisesta kiertävät kuitenkin yhä aktivistien aiheina.

Välillä se turhauttaa Pinja Eskolaa.

”Onhan se tosi uuvuttavaa, että vuodesta toiseen puhuu samoista asioista ja silti tämä maailma on niin syrjivä. Tulee sellainen olo, että miksi teen tätä, kun eivät asiat muutu”, Eskola sanoo.

Eskola ymmärtää kyllä, että julkisessa keskustelussa on tilaa vain yhdelle vähemmistöaiheelle kerralla, mutta miettii samalla toisinaan: milloin on meidän vuoro?

Vammaiset saattavat olla maailman suurin vähemmistö. Paljon toisteltu fakta perustuu Maailman terveysjärjestön arvioon, jonka mukaan 16 prosenttia maapallon väestöstä on tavalla tai toisella vammainen.

Maailman terveysjärjestön määritelmä ei kuitenkaan istu täysin suomalaiseen keskusteluun. Englanninkielinen disabled-termi on vammaisuutta laajempi, koska sen sisälle lasketaan myös mielenterveysongelmat, neurologiset diagnoosit sekä pitkäaikaissairaat. Sekä HIV-tartunnan että ADHD-diagnoosin saanut lasketaan disabled-kategoriaan, vaikka Suomessa heistä ei välttämättä käytettäisi sanaa vammainen.

Kokonaisuudessaan vammaisten ihmisten osuus suomalaisista vaihtelee laskentatavasta riippuen hurjasti. Eri lähteissä puhutaan luvuista 300 tuhannen ja reilun miljoonan välillä.

Määrittelyn sekavuus on osa ongelmaa. Vammaisuudesta on vaikeaa puhua yhteiskunnallisella tasolla, koska heti alkuun pudotaan suonsilmään: ketkä ovat vammaisia ja ketkä eivät?

”Minulle tämä kysymys on aika toissijainen”, sanoo pitkän linjan vammaisaktivisti Amu Urhonen.

Urhonen on ajanut vammaisten ihmisten oikeuksia useamman vuosikymmenen ajan, ja kymmenen vuoden ajan hän oli vammaisten ihmisoikeusjärjestön Kynnys ry:n puheenjohtaja. Nykyään Urhonen on töissä Suomen Lähetysseurassa tittelillä vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija.

”Näkökulmani vammaisuuteen on tosi ihmisoikeuskeskeinen. Ajattelen, että on tärkeämpää tehdä yhteiskunnasta parempi kaikille kuin määritellä, kuka tähän ryhmään kuuluu,” Urhonen sanoo.

Ihmisoikeuksien kannalta vammaisten määrällä ei tietenkään pitäisi olla merkitystä. Vähemmistöjen vertailu keskenään on myös muista syistä kyseenalaista. Yhden vähemmistöryhmän saavuttamat ihmisoikeudet eivät ole pois toiselta eikä kukaan hyödy siitä, jos ryhmiä asetellaan toisiaan vastaan. Silti lukujen tarkastelu on paljastavaa.

Kun saamelaiskäräjälain uudistus kaatui Sanna Marinin hallituksen aikana, somessa kuohui. Intersektionaalisten feministien keskuudessa käytiin kiivasta keskustelua siitä, mitkä puolueet äänestivät uudistuksen puolesta ja mitkä vastaan. Saamelaisia on saamelaiskäräjien mukaan Suomessa noin 10 000. Pelkästään kehitysvammaisia ihmisiä on Suomessa noin 50 000.

Vammaiset ovat valtava vähemmistö, jonka oikeuksia feministitkään eivät osaa ajaa samalla tarmolla kuin monien muiden.

Yksi syy siihen on, että Suomessa ymmärretään vielä huonosti ilmiötä nimeltä ableismi.

Näennäisesti kulttuurimme kuuluu ajatus siitä, että kaikilla on samanlainen ihmisarvo. Todellisuudessa periaate ei tietenkään toteudu. Monet syrjivät hierarkiajärjestelmät rakentavat todellisuuttamme. Tunnistamme toiset niistä paremmin kuin toiset.

Ableismi, kyvykkyyden tai toimintakyvyn olettaminen, on suomenkieliseen suuhun hankala sana. Käsite on kehitetty 1960–70-luvuilla yhdysvaltalaisfeministien parissa kuvaamaan sitä, että maailma toimii kyvykkäiden, englannin kielen sana ”abled”, ehdoilla.

Ableisimia käytetään herkästi synonyymina vammaisten kokemalle syrjinnälle, vaikka tarkemmin ottaen se koskee kaikkia ihmisiä. Kaikkien ihmisten kyvykkyys vaihtelee elämän aikana, eikä kukaan ole kyvykäs kaikilla tavoilla.

Koska maailma on ableistinen, vanhuksen elämä nähdään arvottomampana kuin työikäisen ja työkyvyttömyyseläkkeellä elävä on start up -menestyjää huonompi ihminen. Ableismi nimittäin pyrkii määrittelemään koko ihmisyyttä ja ihmisarvoa yksilöiden oletetun kyvykkyyden perusteella.

Ableismista tulee tietoiseksi, kun kiinnittää huomionsa siihen, millaista kyvykkyyttä arkisessa ympäristössämme toimiminen edellyttää. Monet heräävät ympäristön ableismiin, kun työntävät lastenvaunuja ensimmäistä kertaa ja huomaavat, ettei rakennukseen pääsekään etuovesta sisään.

Esteellisyys on helpoin tapa hahmottaa ableismia, koska se on konkreettista: portaat ovat kirjaimellisesti talon rakenteessa. Ne on rakennettu siihen sillä oletuksella, että kaikki osaavat kävellä sisään. Samanlaisia oletuksia kyvykkyydestä on kuitenkin kaikkialla.

Oletamme, että kaikki ovat kyvykkäitä käyttämään verkkopankkitunnuksia tai tekemään tehdastyöstä tutun seitsemän ja puoli tuntia töitä päivässä. Julkiseen keskusteluun saa osallistua vain, jos puhuu tarpeeksi nopeasti, selkeästi ja sivistyneesti.

Vammaisista ableismi tekee toisen luokan kansalaisia.

Amu Urhonen pitää tärkeänä, että keskustelussa vammaisten oikeuksista hahmotettaisiin suoran ja epäsuoran syrjinnän erot.

Ableistinen syrjintä on epäsuoraa. Urhonen kuvaa hankalaa ajatusketjua elokuvateatterivertauksen kautta: ymmärrämme kyllä, että on puhdasta vammaisten syrjintää rakentaa sali, johon pyörätuolilla ei pääse sisälle ollenkaan. Ableismia sen sijaan on rakentaa sali, jossa vammainen ihminen ei saa tasavertaisesti valita paikkaansa istua, vaan joutuu tyytymään teatterin huonoimpaan katseluasemaan salin eturivissä.

”Oletus on, että vammaiselle ihmiselle käy ihan mikä tahansa paikka eikä hänen tarvitsekaan saada valita, missä osassa salia tahtoo elokuvan katsoa”, Urhonen selittää.

Ajattelemme, että vain poikkeusyksilöt eivät pääse portaita ylös paremmille paikoille, joten tällaisten elokuvasalien rakentaminen voi jatkua. Sen sijaan, että kauhistelisimme esteellistä rakennusta, voivottelemme kävelykyvyttömän ihmisen kehoa.

Arkipäivän ableismia on vaikeaa huomata. Se johtuu siitä, että tehokkuuden ihailu on iskostunut niin syvälle kapitalistisen yhteiskuntamme kulttuuriin, että tuntuu luonnolliselta ajatella, että kyvyttömyydestä kuuluukin rangaista huonommalla asemalla yhteiskunnassa.

Samasta syystä muutosta on hankala ajaa. Vammaisuuden representaatiota tutkineet David T. Mitchell ja Shardon L. Snyder ovat nostaneet esiin, että monia sorrettuja vähemmistöjä pyritään nostamaan alisteisesta asemasta nimenomaan korostamalla sitä, että nämä vähemmistöjen edustajat ovat aivan yhtä kyvykkäitä kuin valtaapitävät.

Rasistista ja naisvihamielistä propagandaa vastustetaan todistamalla, että rodullistetut eivät ole valkoisia tyhmempiä, eivätkä naiset ole miehiä heikompia.

Siksi vammattomilla ihmisoikeusaktivisteilla menee helposti sormi suuhun, kun pitäisi puolustaa vammaisten oikeuksia: sama retoriikka ei nimittäin toimi. Määritelmällisesti vammainen ihminen on kyvyttömämpi kuin muut.

Osa kyvyttömyydestä voidaan poistaa muuttamalla rakenteita eli esimerkiksi rakentamalla ramppeja. Osa siitä on kuitenkin sisäänrakennettua ihmisen olemukseen tavalla, jota mukautukset ympäristössä eivät muuta.

Vammaisuus haastaa lähtökohtaisesti ajatusta siitä, että jokainen pystyy olemaan mitä vain, kunhan tietä tasoitetaan ja yksilö on valmis tekemään tarpeeksi töitä. Esimerkiksi kehitysvammaisten oikeuksista puhuttaessa ei ole mahdollista vältellä sitä tosiasiaa, että kehitysvammaisella ihmisellä on tyypillisesti kehittyvää pienempi älykkyysosamäärä. Faktan auki kirjoittaminen voi tuntua epämukavalta ja jopa loukkaavalta.

Loukkaavuus on kuitenkin ableistisen ajattelun ytimessä: arvotamme ihmisiä kyvykkyyden perusteella, joten kyvyttömyyden tunnustaminen tuntuu häpeälliseltä.

Älykkyyttä ei voi rakentamalla lisätä, mutta kulttuurin suhdetta siihen voidaan muuttaa. Antiableistinen ajattelu toteaa, että kyvykkyyden vaihtelu ei ole hyvä eikä huono, vaan neutraali asia ja osa ihmisyyden kirjoa. Yksinkertainen ajatus on yllättävän vaikea sisäistää.

Myös vammaisten itsensä keskuudessa on ableistisia asenteita. Esimerkiksi kehitysvammaisten rooli vammaisten yhteisössä on aktivisti Pinja Eskolan mukaan hankala aihe.

”Minullakin on ollut ennakkoluuloja kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan ja on edelleen, vaikka koetan päästä niistä aktiivisesti eroon.”

Aktivisti puhuu vammahierarkiasta: sisäistetyn ableismin vuoksi lievemmin vammaiset ihmiset pyrkivät erottautumaan vaikeammin vammaisista tai kehitysvammaisista, jotta heidän omaa ihmisarvoaan poljettaisiin vähemmän.

Ilmiötä voi verrata rodullistettujen kokemaan sisäistettyyn kolorismiin eli ihmisten hierarkkiseen arvottamiseen sen perusteella, mitä kauempana valkoisuudesta henkilön ulkoiset piirteet ovat.

Monet myös hyötyvät ableismista: esimerkiksi auteur-neron julmaa käytöstä on taidemaailmassa katsottu pitkään läpi sormien, koska kyvykkyys tuo mukanaan nykykulttuurissa ylivertaisia etuoikeuksia.

Vammaisuus sen sijaan hankaa perinpohjaisesti kapitalismin kyvykkyyttä ja tehokkuutta vaalivia ideaaleja vastaan.

Julkiseen keskusteluun pääsee mukaan helpommin, kun on erityisen kaunis, sanavalmis ja kyvykäs. Monet vammaiset ihmiset ovat kaikkea tätä, mutta silti vamma itsessään hidastaa tahtia. Siksi tämän vähemmistön on erityisen hankalaa saada suuren yleisön huomiota – erityisesti, kun keskustellaan ihmisoikeuksista.

Vammaisten representaatio on pientä myös perinteisessä mediassa. Tutkimuksen mukaan suomalaisessa televisio- ja elokuvasarjojen hahmoista 0.64 prosenttia oli viime vuonna vammaisia.

Elettiin kevättä 2019, kun vammaisaktivisti Kaisa Ojalan sometili ylitti taianomaisen merkkipaalun. Ojala oli päivittänyt sovellusta koko illan ja seurannut kasvavaa numerosarjaa: 9996, 9997, 9998…

Kymppitonnin kohdalla Ojala nappasi kuvakaappauksen ja lähetti sen heti kaverilleen.

”Se tuntui hassulta ja hienolta. Siinä vaiheessa tajusin, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa”, Ojala sanoo.

Ojala on Instagramissa kenties pisimpään vammaisuudesta puhunut aktivisti. Samalla hän on yksi harvoista vammaisten oikeuksista puhuvista somettajista, jonka seuraajamäärä on ylittänyt kymppitonnin.

Instagram-aktivismi on käytännössä palkatonta työtä Mark Zuckerbergille niin pitkään, kun aktivisti ei hanki tuloja yhteistöiden kautta. Siksi 10 000 seuraajaa on somessa merkittävä luku: se on nopein reitti rahapatojen ääreen.

Seuraajamäärän kasvun myötä Ojala on toteuttanut palvelussa muutaman kaupallisen yhteistyön. Esimerkiksi äänikirjapalvelun kanssa mainostaminen oli luontevaa. Ojala puhui yhteistyössä siitä, miten kätevästi kuulokojeen sai toimimaan kirjasovelluksen kanssa.

Vammaisuutta ei siis ole mahdotonta kaupallistaa, mutta esimerkit sellaisesta ovat harvassa.

Suomessa tunnetuin vammainen somettaja lienee onnettomuudessa vammautunut freestyle-hiihtäjä Pekka Hyysalo, jonka Instagram-tilillä on yli 74 000 seuraajaa. Vuoden positiivisimpana suomalaisena palkittu Hyysalo korostaa FightBack-brändinsä kautta yksilössä piilevän sinnikkyyden ja oman asenteen merkitystä. Sellainen tarina on rakenteellisten ongelmien purkamista helpompi myydä.

Kaisa Ojalan lisäksi somessa pyörii nyt monia uusia nimiä puhumassa vammaisuudesta nimenomaan ihmisoikeuskysymyksenä, mutta aktivistien seuraajamäärät ovat maltillisia.

Vammaisilla ei ole Miisa Nuorgamin, Mona Blingin tai Eino Nurmiston kaltaista isoa somejulkkista, joka saisi palkkaa näkyvyydestä ja pauhaisi samalla yhteiskunnan epäkohdista.

Viime aikoina Kaisa Ojajalla on ollut vähemmän yhteistöitä, ja seuraajamäärä on laskenut alle kymppitonnin. Se johtuu siitä, että Ojala on ollut somessa kuukausia hiljaa.

”On ollut kaikkea muuta, niin se on jäänyt”, aktivisti sanoo.

”Muut jutut” Ojalan elämässä ovat CP-vammaan liittyviä leikkauksia ja kipua eli asioita, jotka jarruttavat monen vammaisen aktivistin elämää. Sekä somen algoritmikisassa että poliittisessa vaikuttamisessa tahdin pitäisi olla jatkuvasti kova, jotta vähemmistöoikeudet pysyisivät mukana julkisessa keskustelussa.

Vammaisten representaatio on pientä myös perinteisessä mediassa. Audiovisual Producers Finlandin tutkimuksen mukaan suomalaisessa televisio- ja elokuvasarjojen hahmoista 0.64 prosenttia oli viime vuonna vammaisia.

Monet ajattelevat, että ihmisoikeustaisteluissa tarvitaan tarinallistavia esikuvia, jotta enemmistö jaksaa kiinnostua aiheesta . Amu Urhosen mielestä tarinallisuutta on mediassa jo liikaakin, mutta hän on pyydettäessä valmis myös TV-esiintymisiin.

”Olen vuosia odotellut, että koska tulee kutsu Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.”

Televisio-ohjelmat ja somejulkkikset saavat näkyvyyttä, mutta eivät kuitenkaan ole kiinni vallan ytimessä.

Siksi Urhonen toivoo, että Suomessa muistettaisiin taas, että vammaisuus on poliittista.

Kaksikymppinen nainen ihastui mieheen, josta hänen vanhempansa eivät pitäneet. Sen seurauksena nainen suljettiin vasten tahtoaan hoitolaitokseen. Yli puolitoista vuotta saapumisensa jälkeen nainen ei edelleenkään tiennyt, koska pääsee laitoksesta pois. Hän ei saanut tavata ketä haluaa eikä liikkua vapaasti.

Ylen MOT kertoi kesällä 2023 tapauksesta, jota valtiosääntöasiantuntija Pauli Rautiainen kutsui vapaudenriistoksi ja ihmisoikeusloukkaukseksi.

”On erittäin todennäköisenä, ettei tapaus ei ole ainoa laatuaan”, Rautiainen arvioi tapausta Ylen jutussa.

Kun tapaus tuli julki, Amu Urhonen odotti suurta reaktiota yleisöltä. Keskustelu aiheen ympärillä tyrehtyi kuitenkin nopeasti sen sijaan, että julkisesti olisi vaadittu muutosta tilanteen mahdollistavaan erityishuoltojärjestelmään.

Tapauksen nainen on lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammainen. Urhosen mukaan suuri yleisö ei useinkaan reagoi, kun vammainen ihminen joutuu vapaudenriiston kohteeksi.

Nyky-Suomessa vammaisia sorretaan yhä lain tasolla tavoilla, joita pidetään muiden vähemmistöjen kohdalla historiaan kuuluvina kammottavina virheinä. Vaikeasti vammainen voidaan esimerkiksi yhä steriloida vailla omaa ymmärrystä edunvalvojan hakemuksesta.

”Meidän on helppo kauhistella, että ennen vammaisia pakkosteriloitiin, mutta näitä oman hetken vammaispoliittisia ongelmia on vaikeaa nähdä”, Urhonen sanoo.

Poliittista puhetta vammaisuudesta vaivaa Urhosen mukaan ”hymistely”. Hymistelijät väittävät, ettei vammaisten oikeuksissa ole kyse puoluepolitiikasta, koska kaikki haluavat hyvää vammaisille.

Todellisuudessa vammaisuuteen liittyy paljon monimutkaisia poliittisia kysymyksiä. Pitääkö korostaa vammaisen ihmisen itsenäistä elämää vai hoivaa ja huolenpitoa? Kumpi on parempi, erityiskoulut vai inkluusio samoihin opetusryhmiin? Sisäkorvaistukkeet kuuroille lapsille vai resursseja viittomakielisyyden tukemiseen, Urhonen listaa.

”Suomi on näissä keskusteluissa samaan aikaan takapajuinen ja itsetyytyväinen. Se on tosi huono yhdistelmä”, Urhonen sanoo.

Urhosen mukaan julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa pitäisi olla tarkkana siitä, ketä kuunnellaan: vammaisten ihmisten omia etujärjestöjä vai omaisten pyörittämiä liittoja.

Ei siis ole yhtä tiettyä aihetta, jota kaikki järjestöt ja toimijat ajaisivat samanaikaisesti. Se hajottaa vammaisten massavoimaa vähemmistönä. Esimerkiksi translain uudistuksessa tiedostavat kansalaiset kokoontuivat yhdessä vastustamaan pakollista vaatimusta steriiliydestä ja kannattamaan sukupuolen itsemäärittelyä.

Samanlaista kansanliikettä ei saada aikaan vammaispalvelulain uudistuksen ympärille. Julkinen keskustelu on epäselvää tilanteessa, jossa pyritään luomaan tarpeeksi tarkkaa lakitekstiä palvelemaan sekä liikuntavammaisen että kehitysvammaisen tarpeita.

Urhosen mukaan monimutkaisuuteen vetoaminen muutosten esteenä on kuitenkin olkiukko.

”Poliitikoille olisi helpompaa, jos voisi mennä joidenkin järjestöjen yksimielisyyden taakse ja häivyttää oman vallan ja vastuun.”

Taas palataan siihen, että vammaiset ovat valtavan suuri ihmisryhmä. Vammaisia ihmisiä on jokaisessa muussakin vähemmistössä. Määrittävin yhteinen tekijä saattaakin olla, että kaikki vammaiset kärsivät yhteiskunnan ableismista.

Aistiyliherkälle kirkkaat valot ja värit tilassa voivat aiheuttaa migreeniä, näkövammaiselle ne taas helpottavat tilassa liikkumista. Siksi täydellisen esteetöntä tilaa ei ole mahdollista järjestää.

Historiassa on paljon esimerkkejä siitä, miten mahdottomat todellisuudet ovat muuttuneet mahdollisiksi.

Orjuus ei ole enää laillista Yhdysvalloissa, naisilla on äänioikeus ja #metoo muutti kulttuurin sääntöjä seksuaalisesta häirinnästä.

Antiableismi haastaa kapitalismin logiikkaa ja tarjoaa utopistista todellisuutta nykykulttuurin rinnalle: entä jos ihmistä ei palkittaisikaan tehokkuudesta, vaan resurssit jaettaisiin kyvykkyydestä riippumatta tasaisemmin?

Ajatus siitä, että kyvykkyydellä ei oikeutetusti ansaittaisi ylivertaisia etuoikeuksia maailmassa, on niin radikaali, ettei siitä kovin monessa paikassa uskalleta edes puhua.

Suomessa tällaista utopiaa tavoittelee esimerkiksi Helsingin yliopistolle perustettu Rampaopiskelijat ry, joka ajaa ”radikaalimpaa vammaispolitiikkaa ja kokonaisvaltaista saavutettavuutta korkeakouluissa ja koko yhteiskunnassa”.

Kansainvälisesti rampa- ja vammaisaktivistit ovat maalanneet tällaista maailmaa jo pitkään.

Amerikkalainen vammaistutkija Alison Kaferin piirtää kirjoituksissaan tulevaisuutta, jossa oletus kyvykkyydestä on yhtä kyseenalainen kuin heteronormi nykyään. Aktivisti ja runoilija Tricia Hersey taas julistaa, että lepo on vastarintaa ja kehottaa jokaista aloittamaan vallankumouksen päiväunilla. Feministisessä talousteoriassa hoivaan perustuvaa talousjärjestelmää povataan vaihtoehdoksi kapitalismille.

Amu Urhonen kaipaa myös Suomeen lisää puhetta utopioista. Urhonen oli vuosina 2020–2023 mukana hankkeessa, jossa tutkittiin vammaisaktivismin syntyä ja nykytilaa. Siinä Urhonen haastatteli kymmeniä vammaisaktivisteja. Harvat uskalsivat kehitellä ajatuksia siitä, miltä näyttäisi maailma ilman ableismia.

”Jos joku sanoi tosi hyvän utopian, hän alkoi heti vetää sitä takaisin ja sanoa, että ei tämä ole realistista, anteeksi että tällaista puhun.”

Miltä sitten näyttäisi Urhosen oma utopia käytännössä? Aktivisti viittaa Simo Vehmaksen ja Reetta Mietolan tutkimusteokseen Vaikeasti kehitysvammaisten arki ja ihmisyys. Kirjassa kerrotaan tilanteesta, jossa vaikeasti kehitysvammaiselle naiselle ei ryhmäkodissa järjestetty mahdollisuutta uintiharrastukseen. Uintia ei pidetty tärkeänä, vaikka nainen nautti siitä.

Arkinen antiableismi tarkoittaisi Urhosen mukaan esimerkiksi siltä, että olympia-uimarin ja vaikeasti kehitysvammaisen uintitreenit nähtäisiin yhtä merkittävinä. Yhteiskunnan resurssit jaettaisiin niin, että molemmat voidaan samalla varmuudella toteuttaa. Onko tällaisen maailman tavoitteleminen edes mahdollista?

”On se mahdollista, miksi ei olisi?” Urhonen sanoo.

Meillä on tavoitteena yhteiskunta, joka kohtelee miehiä ja naisia samalla tavalla ja yhteiskunta, joka on antirasistinen. Näiden asioiden eteen tehdään töitä, hän sanoo.

”Okei, sitä työtä on ihan helvetisti, mutta totta kai meidän täytyy tavoitella sitä.”