Lauantaina 7.10. puhelimeeni alkoi kilahdella viestejä.
Palestiinalainen äärijärjestö Hamas oli iskenyt laajasti Israeliin, ja Israel oli vastannut sodanjulistuksilla ja ohjuksilla. Viesteissä Palestiinan tilannetta seuraavat tuttavani kertoivat muun muassa, että uutiskuvasto oli alkanut ahdistaa.
Ahdistuksessa ei ollut kuitenkaan kyse pelkästään väkivallan kauhuista. Huolta aiheutti myös se, miltä asiat saataisiin uutisissa näyttämään ja mitä siitä seuraisi.
Vuosina 2015–2019 vedin Palestiinalaisalueilla ulkoministeriön rahoittamaa hanketta, jossa suomalaiset toimittajat kouluttivat palestiinalaisille toimittajille journalismin käytäntöä ja etiikkaa. Esittelimme esimerkiksi puolueettomuusihannetta, faktantarkistusta sekä suomalaista kanteluihin ja oikaisuihin perustuvaa systeemiä.
Aika harvoin tätä työtä pystyi tekemään yksipuolisesti luennoiden. Paikalliset toimittajat vaativat meitä harva se kurssi tilille siitä, katsommeko me, että meidän kotimainen mediamme käsittelee Palestiinan tilannetta tasapuolisesti, oman ylvään puolueettomuusihanteemme mukaisesti.
Palestiinalaiset pääsevät uutisiimme yleensä vain silloin, kun tilanne alueella eskaloituu.
Valitettavan usein rehellinen vastaus oli, että ei, emme me käsittele. Syitä voisi luetella kymmeniä, mutta tässä niistä yksi:
Israelin miehitys, joka etenee hitaasti, ei useinkaan ylitä itsessään uutiskynnystä, sillä me uutisten kuluttajat olemme turtuneet jatkuvaan sekavalta näyttäytyvään ”kärhämöintiin” alueella.
Hiipien etenevä kurjistuminen taas on palestiinalaisten kannalta ehkä kaikkein olennaisin kokemus, ja siitä he toivoisivat maailman puhuvan. Rakentamalla aina vain uusia siirtokuntia, pidättämällä mielenosoittajia, rajoittamalla liikkumista sekä työn ja toimeentulon mahdollisuuksia, Israel näyttää viis veisaavan allekirjoittamistaan rauhansopimuksista.
Tietysti tästä kaikesta aika ajoin puhutaan Suomen mediassa. Mutta näiden kriittisten kertomusten vastapainoksi maa pääsee hehkumaan uutiskuvissamme muissa yhteyksissä aina Euroviisuista rantalomiin ja bisnekseen.
Palestiinalaiset puolestaan pääsevät uutisiimme yleensä vain silloin, kun tilanne alueella eskaloituu. Tällöin heidän roolinsa uutisten luomassa suuressa kertomuksessa on valitettavan usein olla militantteja kiihkoilijoita.
Syntyy helposti kuva tavallisista palestiinalaisista kohottamassa maljoja uutiskuville, joissa Hamas raahaa verisiä nuoria autoihinsa.
Älkää ymmärtäkö väärin. En halua puolustella Hamasia, enkä yhtäkään niistä murhista tai muistakaan väkivallanteoista, joihin se on kuluneen kolmen päivän aikana syyllistynyt.
Minä en haluaisi – kuten ei sattumoisin myöskään yksikään tuntemani palestiinalainen – nähdä Hamasia vallassa. En myöskään toivota maailmaan tervetulleeksi yhtään verilöylyä.
Mutta katson silti, että nyt kärjistynyttä konfliktia ei pitäisi käsitellä uutisissa ilman, että annetaan samassa yhteydessä edes jonkinlaista vihiä alueen tilanteen taustoista ja kokonaiskuvasta.
Siksi nöyrä toiveeni olisi, että kaikki suomalaiset toimittajat muistaisivat muutaman faktan ja mielellään taustoittaisivat ne juttuihinsa.
Niistä ensimmäinen on se, että Palestiina ei ole yhtä kuin Hamas.
Tämän suurin osa suomalaistoimittajista ainakin otsikoinnin perusteella muistaakin. Mutta pelkkä termistö ei riitä. Jos nimittäin uutiseen kirjataan ilman kummempaa taustoitusta tieto siitä, että Hamas nauttii laajaa palestiinalaisten kannatusta, syntyy helposti kuva tavallisista palestiinalaisista kohottamassa maljoja uutiskuville, joissa Hamas raahaa verisiä nuoria autoihinsa.
Hamas on onnistunut brändäämään itseään vastarintajärjestönä ja lupaillut vapauttaa palestiinalaiset vuosikymmeniä jatkuneesta puutteesta.
Kannatus kuitenkin perustuu pitkään jatkuneeseen näköalattomuuteen. Se taas kumpuaa siitä, että kansainvälinen yhteisö on ollut jo vuosikymmenien ajan kyvytön takaamaan palestiinalaisille joko heille luvattua maa-aluetta oman valtion rakentamiseen tai sitten yhtäläisiä kansalaisoikeuksia osana Israelia. Tämä taas selittyy ainakin osittain sillä, että länsimaat Yhdysvallat etunenässä, ovat olleet haluttomia vaatimaan liittolaiseltaan Israelilta rauhansopimusten ja muiden kansainvälisten sopimusten kunnioittamista.
Kun YK:hon tai länsimaiden juhlapuheisiin ei voi luottaa ja rauhansopimukset kelpaavat vessapaperiksi, osa palestiinalaisista on alkanut kannattaa muita ratkaisuja. Tähän Hamas on iskenyt: se on onnistunut brändäämään itseään vastarintajärjestönä ja lupaillut vapauttaa palestiinalaiset vuosia ja vuosikymmeniä jatkuneesta saarrosta, puutteesta ja kakkosluokan kansalaisstatuksesta Israelin miehityksen alla.
Tällaisen ei-rauhanomaisen vastarinnan kannatuksesta voi olla montaa mieltä, eikä uutisten tehtävä ole sitä tukea tai tuomita.
Mutta yksi asia pitäisi tehdä selväksi: Hamasin kannatuksesta alueella yleisesti ei tule vetää suoraa päätelmää, että Palestiinan kansa kannattaisi Hamasin kaikkia viimeaikaisia toimia. Etenkin, kun Reutersin mukaan edes Hamasin oma johto ei ollut kaikkinensa suunnitelmista tietoinen.
Kun sanotaan, että Israel on osunut jo niin ja niin moneen sataan Hamasin kohteeseen, tarkka toimittaja kysyy jatkokysymyksen: mitä ne tarkalleen ottaen olivat ja miten ne erotettiin siviilikohteista?
Tästä päästäänkin seuraavaan tärkeään faktaan: Palestiinalla ei ole asevoimia. Ei siis oikeastaan ole mahdollista käydä ”sotaa” Israelin ja Palestiinan välillä.
Voidaan toki käydä taisteluja Hamasin asejoukkojen ja Israelin armeijan välillä. Mutta kun uutisissa siteerataan Israelin armeijaa, ja sanotaan, että nyt alkaa sota, se ei tarkoita sitä, että kahden osapuolen tankit alkavat lähestyä toisiaan aavikolla. Se tarkoittaa sitä, että Israelin miehittämille, tiheästi siviilien asuttamille alueille alkaa kohtaa tippua pommeja.
Esimerkiksi Gaza on Espoon kokoinen alue, jolla asuu yli kaksi miljoonaa ihmisiä. Ei ole käytännössä mahdollista pommittaa Gazaa osumatta laajalti siviilikohteisiin. Tämä näkyy jo nyt uutiskuvissa, joissa kokonaisia asuinkerrostaloja luhistuu yksittäisten ohjusten voimasta.
Siksi kun siteerataan Israelia ja sanotaan, että Israel on osunut jo niin ja niin moneen sataan Hamasin kohteeseen, tarkka toimittaja kysyy jatkokysymyksen: mitä ne tarkalleen ottaen olivat ja miten ne erotettiin siviilikohteista?
Ei ole olemassa mitään sellaista Palestiinan valtiota, joka voisi evakuoida omat siviilinsä pois sotatoimien alta.
Kolmas fakta liittyy tähän suoraan: Palestiinasta, etenkään Gazasta ei ole juurikaan turvallisia teitä ulos.
Alueella asuvien siviilien turvallisuustilanne jakautuu siis jyrkästi kahtia: Israel on jo aloittanut omien kansalaistensa evakuoinnit, mutta ei ole olemassa mitään sellaista Palestiinan valtiota, joka voisi evakuoida omat siviilinsä pois sotatoimien alta. Israel miehittää kaikkia Palestiinalaisalueiden rajoja, ja lentokenttiä Palestiinalla ei ole ollut lupaa rakentaa.
Ja siitä päästään neljänteen, tosin aiempia kiistanalaisempaan faktaan. Palestiina ei nimittäin oikeastaan ole edes mikään Israelista erillinen valtio, ainakaan mikäli valtioksi mielletään suvereenit, omaa aluettaan hallitsevat kokonaisuudet. Ja tämän taustatiedon teroittaminen lukijoille olisi nyt äärimmäisen tärkeää.
Se, mitä kutsutaan Palestiinaksi tai Palestiinan itsehallintoalueeksi on kaupunkikeskustojen kokoisten länttien ja niitä yhdistävien, Israelin armeijan vartioimien teiden rihmasto. Näin on myös niillä alueilla, joissa YK:n mukaan Palestiinan valtion pitäisi sijaita. Loput maa-alasta on Israelin hallinnassa.
Tämän todellisuuden esimerkiksi Helsingin Sanomat kuvasi periaatteessa ansiokkaasti kartoissaan, joissa ”Länsirannaksi” kutsuttu alue oli jaettu Israelin ja palestiinalaisten hallitsemiin alueisiin vaaleammilla ja tummemmilla oranssin sävyillä.
Kartan selitys oli kuitenkin jätetty puolitiehen. Jäi esimerkiksi lähes kokonaan vastaamatta, miten ja miksi kartasta tuli nähdyn kaltainen tilkkutäkki. Miksi Länsirannalla sijaitsee Palestiinan valtion tilalla vain rihmasto kaupunkikeskustoja, joita voidaan värikoodein merkitä?
Keiden inhimillisyys on helpompi muistaa, kun uutisissa kaikkia palestiinalaisia edustavat Hamasin militantit arabimiehet ja Israelin tilannetta kuvittavat nuoret aikuiset, joita terroristit jahtaavat aavikolla?
Tästä koko sotkusta seuraa myös seuraava hankaluus: mikäli toimittajat haluavat tehdä työtään tasapuolisesti, kuka tai mikä taho voisi edustaa uutisissa palestiinalaisia ja etenkin Palestiinan siviilien asemaa?
Pitäisikö siteerata Hamasia, järjestöä, jonka esimerkiksi EU luokittelee terrorismijärjestöksi? Vai nimenomaan olla siteeraamatta ja tehdä siten selväksi ero Hamasin ja Palestiinan välillä?
Suuri osa toimittajista näytti ratkaisseen asian viikonlopun ajan siten, että uutisissa siteerattiin pääasiassa israelilaislähteitä. Se taas tuotti esimerkiksi eräänkin uutisen, jossa Israelin armeijan tiedottaja kuvasi palestiinalaisia ”verenhimoisiksi eläimiksi”, ilman että kukaan pääsi vastaamaan.
Jos ja kun konflikti tästä syvenee ja pitkittyy, on helppo nähdä ennalta, keiden puolelle myös suomalaisten uutistenkuluttajien sympatiat kääntyvät.
Keiden inhimillisyys on helpompi muistaa, kun uutisissa kaikkia palestiinalaisia edustavat Hamasin militantit arabimiehet ja Israelin tilannetta kuvittavat nuoret aikuiset, joita terroristit jahtaavat aavikolla?
Tähän ei toimittajan tarvitse ottaa suoraan kantaa. Mutta on hyvä muistaa, että toimitustyön laatu punnitaan nimenomaan tällaisissa hankalissa ja sotkuisissa, nopean uutistyön tilanteissa.
Mitä vastaisimme nuorille palestiinalaistoimittajille ensi viikolla, jos he kysyisivät, teimmekö työn omien ylväiden arvojemme mukaan?
Oikaisu: Juttua on päivitetty 16.10. klo 16:55. Ingressissä puhuttiin aiemmin ”rakettikampanjasta”. Termi oli anglismi, laina englanninkielisestä mediasta. Tiedot iskujen laajuudesta ja kohteista ovat sittemmin päivittyneet, eikä termi enää kuvaa tapahtunutta.