Puhuvatko lapseni enää äidinkieltäni? Katoaako kulttuurini? Tällaisia kysymyksiä Elena Djika joutuu miettimään päivittäin. Hän kuuluu Balkanin kansaan, jolla ei ole omaa valtiota – hän on aromuuni.

“Elämä on jatkuvaa taistelua siitä, että saamme ilmaista itseämme vapaasti. Olen peloissani siitä, mitä lapsilleni ja tuleville sukupolville jää jäljelle”, Djika sanoo.

Aromuunien historia on pitkälti kirjoittamaton. Nykyään heitä on eniten Pohjois-Makedoniassa, Albaniassa, Kreikassa ja Romaniassa.

Djika kertoo oman sukunsa tarinan: kun aromuunit 1950-60-luvuilla laskeutuivat vuorilta kaupunkeihin, sulauttaminen kiihtyi. Muutamassa vuosikymmenessä oltiin tilanteessa, jossa yhteys omiin juuriin oli katkennut ja kieli katoamassa.

Nykyisen Pohjois-Makedoniaksi kutsutun valtion alueella syntyneen Djikan lapsuudenkodissa puhuttiin aromuunin kieltä, mutta koulussa Djikan taustaa ei ymmärretty.

“Kun vanhempani hakivat minut koulusta ja puhuivat aromuunia, muut oppilaat luulivat minua albaaniksi ja opettaja moitti siitä, etten puhunut makedoniaa”, Djika kertoo.

Balkania hallinnut Ottomaanien valtakunta tunnisti aromuunit kansana jo vuonna 1905. Silti aromuunien kielellä ja kulttuurilla on tehty politiikkaa pitkin historiaa. Heitä on yritetty sulauttaa osaksi niin hellenististä kuin romanialaista perinnettä.

Sama propaganda jatkuu edelleen, Djika sanoo.

Järeimmät keinot olivat käytössä Kreikassa, jossa kielen ja oman lipun käyttö oli välillä kielletty kokonaan. Romaniassa taas oli vuonna 2007 äänestys, jossa aromuunien kieli määriteltiin vain yhdeksi romanian murteeksi. Näin siltä evättiin itsenäisen kielen asema ja aromuunit niputettiin osaksi romanialaista diasporaa.

Djika uskoo politiikan liittyvän pohjimmiltaan aromuunien yhteiskunnalliseen asemaan.

“Meitä maalitetaan, koska tuemme toistemme yrityksiä ja toimintaa. Juutalaisia tapettiin ihan samasta syystä, he muodostivat yhteiskuntaan oman yhteisönsä.”

Stereotypioiden lisäksi liikkuu salaliittoteorioita – villeimmät niistä esittävät, että aromuunit pyörittäisivät Balkanin valtioita salaisesti.

Aromuuneja voisikin kutsua Balkanin juutalaisiksi, sanoo Janaki Mitrvoski, yksi Makedonian tunnetuimmista juristeista.

Kansasta liikkuu paljon stereotypioita, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin juutalaisiin liitetyt mielikuvat: aromuunit nukkuvat kultaa tyynyn alla ja menevät vain keskenään naimisiin.

“Meistä on paljon vitsejä. Rakastan niitä, ne ovat osa huumorintajuani”, Mitrovski sanoo.

Ja toki on totta, että kansan historia liittyy paljon kaupankäyntiin. Ottomaanien aikaan aromuuneilla oli kauppakontakteja Venetsiaan ja Egyptiin asti. Kaupallinen tausta näkyy myös Mitrovskin sukupuussa.

“Yleinen uskomus on, että jos aromuuni tarvitsee palveluksen, aina voi kääntyä serkkujen puoleen. Se on tavallaan totta, mutta ei se ole mitään organisoitua toimintaa verhojen takana.”

Stereotypioiden lisäksi liikkuu salaliittoteorioita – villeimmät niistä esittävät, että aromuunit pyörittäisivät Balkanin valtioita salaisesti.

Salaliitot liittyvät kommunismin kaatumisen aikaan, Mitrovski selittää. Valtioreformeissa oli mukana muutama tärkeä aromuuni, ja noilta ajoilta on jäänyt teorioita kätketyistä rikkauksista.

Ajoittain purkauksia tulee yhä: Kroatian entinen Pohjois-Makedonian suurlähettiläs jakoi hiljattain sosiaalisessa mediassa salaliittoteorian aromuuneista.

Entä mitä tuumaa taksikuski kuullessaan, että suomalainen toimittaja on kirjoittamassa juttua aromuuneista? He ovat vaarallisia ihmisiä, taksikuski varoittaa.

Ennakkoluuloja siis on.

Janaki Mitrovskin lakitoimistossa on tyypillinen kiireinen iltapäivä. Hän vastailee puheluihin kaksin käsin, mutta haluaa silti järjestää aikaa haastattelulle. Kielen säilyminen on lähellä Mitrovskin sydäntä.

Nykyään aromuunin kielellä on maailmassa alle 200 000 puhujaa.

Kieltä voi oppia vain muutamassa koulussa, ja sielläkin vain yhtenä tuntina viikossa. Määrä on laskenut Mitrovskin kouluajoista, jolloin kieltä opiskeltiin viikossa vielä kolmekin tuntia.

Mitrvoskin 14-vuotias tytär ymmärtää kieltä hyvin, mutta sen tuottamisessa on vaikeuksia. 8-vuotias poika taas ei ymmärrä kieltä enää lainkaan, vaikka pienenä osasi vielä esimerkiksi laskea ja nimetä kehon osat.

“Se on ihan oma vikani, etten ole pitänyt kielitaitoa yllä”, Mitrovski sanoo.

Mitrvoski toivoo muiltakin aromuuneilta itsekritiikkiä.

“Aina valitetaan, ettei valtio tee tarpeeksi. Se on osin totta, mutta olemme myös itse vastuussa. On mahdoton kehittyä, jos ei pysty itsekritiikkiin.”

”Me olemme positiivisesti syrjitty vähemmistö”, arvelee Antonio Dimitrovski. Dimitrovski on ylpeä juuristaan ja haluaa poseerata kuvassa Pitu Gulin, aromuunien vapaustaistelijan patsaan alla.

Dimitrovski kuvaa kansaa Balkanin kameleonteiksi.

“Sopeudumme yhteiskuntaan nopeasti. Kun asuin Sloveniassa ja Romaniassa, opin kielet heti. Jos tulisin Suomeen, oppisin myös suomen.”

Ja tässä on oikeastaan aromuunien tragedia: integraatio ja assimilaatio voivat olla lähellä toisiaan. Milloin sopeutuminen on omaehtoista, milloin siihen painostaa yhteiskunta? Raja on usein häilyvä.

“Kreikassa asuvista aromuuneista tuli kreikkalaisempia kuin kreikkalaiset itse, koska se oli ainoa keinoa selviytyä”, Dimitrovski sanoo.

Samaa kysymystä pohtii myös netissä leviävä teksti, jonka on kirjoittanut nuori aromuuni. Olenko syntynyt sulautettavaksi, kysyy tekstin otsikko ja tiivistää monen nuoren aromuunin kamppailun.

Yksi kunta Pohjois-Makedoniassa on, jossa aromuuni on virallinen kieli. Puhujia on yli 20 prosenttia väestöstä.

Bussimatka Kruševoon kestää maan pääkaupungista Skopjesta muutaman tunnin. Loppumatka on pelkkää nousua: Kruševo on yksi Balkanin korkeimmista kylistä. Yli 1500 metrissä vuoret ovat lumihuippuisia, asunnot ovat värikäs tilkkutäkki vuorten rinteillä.

Kruševo on myös yksi maailman viimeisistä paikoista, jossa voi nähdä aromuunien vanhaa arkkitehtuuria. Nykyään Skopjessa elävällä Antonio Dimitrovskilla on Kruševossa yhä talo, jossa hänen isovanhempansa elivät. Isovanhempien ollessa vielä elossa aromuunin kieli raikasi.

Sittemmin kielestä tuli perheen “salakieli”, muuten kotona puhutaan makedoniaa. Dimitrovskin siskon lapset eivät puhu kieltä lainkaan. Sen sijaan ystäviensä kanssa Dimitrovski pyrkii käyttämään aromuunia.

“On tärkeää, että näytämme myös ulospäin, että kieli on yhä olemassa – että me olemme yhä olemassa.”

Entä jos aromuunin kieli katoaisi? Ennusteiden mukaan on epävarmaa, säilyykö kieli edes seuraavalle sukupolvelle.

Toisaalta aromuunin kielen kuolemaa ennustettiin jo vuosikymmeniä sitten, ja silti kieli on yhä elossa.

Dimitrvoski kurottaa katseensa Romaniaan, jossa aromuuneilla on kouluja ja päiväkoteja, ja televisiossakin pyörii ohjelmia omalla äidinkielelellä. Kieltä rahoitetaan runsaskätisesti. Sama voisi tapahtua Makedoniassakin, Dimitrovski arvelee.

Elena Djika on nähnyt jo kerran elämässään läheltä, miten vastarintaan noustaan.

Djikan isä oli perustamassa vuonna 1974 alkunsa saanutta aromuunien kansanliikettä. Liike keräsi tietoa ja taidetta, tutki sukupuita. Seuraavina vuosikymmeninä syntyi teatteria, runoutta ja musiikkia, ja kouluihin saatiin oppimateriaaleja ja televisioon ja radioon ohjelmia.

Vuonna 1988 aromuunin kielen aakkoset saivat Saksassa virallisen tunnustuksen. Seitsemän vuotta myöhemmin ne hyväksyttiin myös Pohjois-Makedoniassa.

“Se oli tärkeä hetki. Ihmiset saivat taas käyttää alkuperäisiä sukunimiään ja puhua kieltään. Se oli osoitus siitä, että pystyisimme sittenkin säilyttämään itsemme”, Djika kuvaa.

Djika puhuu ajasta nostalgisesti. Aromuunit saavuttivat paljon, mutta sittemmin toiminta on hiipunut.

Yksi toive Djikalla on, ylitse muiden.

“Haluan tulevaisuudessa lukea lapsilleni tarinoita aromuunin kielellä.”

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Balkanin kirjeenvaihtaja.