Olipa Käärijän euroviisukappaleesta Cha cha cha muuten mitä mieltä tahansa, niin yhdestä asiasta täytyy nostaa hattua: laulu on suomenkielinen. Suomen edustajille kansalliskielen käyttö Euroviisuissa on poikkeuksellista: 2000-luvun euroviisukappaleistamme neljä on ollut suomenkielisiä, yksi ruotsinkielinen, ja kaikki muut englanniksi.

Aina näin ei ole ollut. Suomen kaikkiaan 57:stä euroviisukappaleesta 34 on esitetty suomeksi, kaksi ruotsiksi ja 21 englanniksi. Viimeksimainittujen joukossa on muutama, jotka esitettiin karsintakisassa suomeksi, mutta käännettiin finaalia varten englanniksi. ”Let your hip go hippety pump pump”, koetti Fredi vakuutella kansainvälistä yleisöä vuonna 1976.

Suomen ja monen muunkin maan kielivalinnat ovat suoraa seurausta Euroviisujen kielipolitiikasta, jossa on vuosikymmenten varrella vuoroteltu kansallisten kielten käyttöpakon ja vapaan valinnan välillä.

Euroopan yleisradioyhtiöiden liitto EBU järjesti ensimmäisen Eurovision laulukilpailun vuonna 1956. Alkuvuosina kilpailun säännöissä ei mainittu laulukielestä mitään, eikä asia varmaan tullut kenenkään mieleen – oli itsestäänselvää, että kunkin maan edustajat laulavat omilla kielillään.

Sitten ruotsalaiset tekivät kumman tempun. Vuoden 1965 finaalissa Ingvar Wixell esitti kappaleesta Annorstädes Vals englanninkielisen käännöksen Absent Friend. Vielä tässä vaiheessa EBU suhtautui moiseen kikkailuun torjuvasti. Heti seuraavana vuonna käyttöön otettiin sääntö, jonka mukaan jokaisen maan edustajan piti laulaa jollakin sen maan virallisista kielistä.

Sääntö kumottiin 1970-luvulla muutamaksi vuodeksi – joiden aikana Abba ehti napata Ruotsin ensimmäisen viisuvoiton Waterloolla – mutta palautettiin takaisin voimaan, kunnes se vuonna 1999 taas kumottiin.

Kielisääntöä kritisoitiin epäreiluksi Suomen kaltaisten maiden kannalta, koska kielen ymmärtäminen tai edes jonkinasteinen tuttuus voi vaikuttaa kappaleiden menestykseen. Tätä vain korostaa se, että kilpailun äänestyssäännöissä alettiin 1990-luvulta lähtien painottaa kansalaismielipidettä (puhelinäänestystä) asiantuntijatuomariston kustannuksella.

Paradoksaalisesti englanti nousi mahtiasemaansa samoina vuosina jolloin Euroviisujen kielellinen kirjo oli runsaimmillaan. 1990-luvulla kisoihin tuli mukaan useita Itä-Euroopan maita, ja kun kielisääntö oli vielä voimassa, kisoissa kuultiin parhaimmillaan lauluja yli 20:lla eri kielellä.

Samoina vuosina kuitenkin englanninkieliset laulut jyräsivät. Irlanti voitti 1990-luvulla viisut peräti neljä kertaa ja Britannia kerran. Saattoi siinä eri puolilla Eurooppaa nousta mieleen, että turha tuonne on mennä esimerkiksi liettuaksi, slovakiaksi tai suomeksi kisaamaan.

”Eksoottisten” kielten oletettua haittavaikutusta pyrittiin toisinaan loiventamaan pudottelemalla mukaan sen verran englantia, ettei se vielä rikkonut sääntöjä.

Vuonna 1989 jugoslavialainen Riva-yhtye voitti viisut kappaleellaan Rock Me, joka laulettiin muuten serbokroaatiksi, mutta kertosäkeessä toisteltiin kyllästymiseen asti englanninkielistä fraasia ”Rock me, baby”.

Suomi yritti samaa viisi vuotta myöhemmin CatCatin Bye Bye Babylla, mutta kappale jäi sijalle 22. Pave Maijasen Yamma Yammassa taas hoettiin sanaa ”yamma”, joka tarkoittaa kyllä arabian kielellä äitiä, mutta sitä kappaleen sanat kirjoittanut Hector tuskin tiesi. Tuloksena oli yksi Suomen lukuisista viimeisistä sijoista.

Erikoisin yritys pyristellä irti suomen kielestä oli Edea-yhtyeen Aava vuonna 1998. Kappaleen minimalistinen, takavokaaleja hyödyntävä hölynpölysanoitus ja Marika Krookin erikoinen fraseeraus oli nähtävästi suunniteltu kuulostamaan mahdollisimman vähän suomelta.

Ei auttanut sekään: viidestoista sija.

Viihde on tärkeä osa meidän tajuntaamme. Viihde on se, mikä aivoissamme jumputtaa. Viihteestä tulee käsitys siitä, mikä on normaalia.

Vuonna 1999 kielisäännöstä luovuttiin lopullisesti, ja siitä lähtien viisuissa on vallinnut täysi vapaus laulukielen suhteen. Seurauksena on ollut englannin murskaava ylivalta. Esimerkiksi tämänvuotisissa kisoissa mukana on 37 kappaletta, joista 26 esitetään englanniksi.

Myös voittajakappaleet ovat vuodesta 1999 lähtien olleet lähes aina englanninkielisiä. Vain neljä kertaa voitto on saatu muilla kielillä (serbia 2007, portugali 2017, italia 2021 ja ukraina 2022).

Aiemmin viisuissa kyllä menestyttiin muillakin kielillä, ennen kaikkea ranskaksi. Ennen 1990-lukua ranskankielisiä voittajalauluja oli selvästi enemmän kuin englanninkielisiä. Ranskankielisiä lauluja on Ranskan lisäksi kuultu myös Luxemburgista, Belgiasta ja Sveitsistä.

Suomi on mennyt 2000-luvulla virran mukana ja lähettänyt kisoihin enimmäkseen englanninkielisiä kappaleita. Emme ole anglofiliassamme silti ääripään esimerkki.

Ruotsi ei ole kielisäännön poistamisen jälkeen osallistunut Euroviisuihin yhtään kertaa ruotsinkielisellä kappaleella. Norjasta on saatu vain yksi norjankielinen viisu, samoin Tanskasta yksi tanskankielinen, ja Islannista kolme islanninkielistä.

Pohjoismaiden alttius hylätä omat kielensä tuntuu oudolta siksikin, että kyse on monella mittapuulla erittäin menestyneistä maista. Mitään sisäsyntyistä tarvetta hävetä omaa kieltään ja kulttuuriaan ei pitäisi olla. Kyse voi olla siitäkin, että näissä maissa englantia osataan liiankin hyvin: juuri ketään ei kummeksuta vieraalla kielellä esiintyminen.

Vastakkaista linjaa edustavat Länsi- ja Etelä-Euroopan suuret maat, Saksaa lukuunottamatta. Toisen omia kieliään arvostavan ryhmän muodostavat Balkanin maat, joilla huomattavan suuri osa euroviisukappaleista on ollut kansallisilla kielillä esitettyjä.

Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta on toisinaan lähetetty viisuihin lauluja, joiden tekstissä käytetään sekä kansallista kieltä että englantia, mutta vain muutamassa tapauksessa englanti on ollut ensisijainen kieli.

Kun Ranska vuonna 2008 poikkeuksellisesti osallistui kokonaan englanninkielisellä Sébastien Tellierin kappaleella Divine, se aiheutti maassa pienen skandaalin. Ranskankielisten maiden yhteistyöministeri Alain Joyandet arvosteli valintaa ja totesi, että jos saa kunnian edustaa Ranskaa, olisi syytä myös laulaa ranskaksi.

Mutta mitä väliä tällä on? Eikö Euroviisuissa ole kyse vain harmittomasta viihteestä, jossa kielivalintaa ohjaa ennen kaikkea pyrkimys saada laululle yleisöä myös oman kielialueen ulkopuolella? Onko sillä mitään kielipoliittista merkitystä?

”En vähättelisi Euroviisujen merkitystä ollenkaan”, sanoo kielitieilijä Janne Saarikivi.

”Viihde on tärkeä osa meidän tajuntaamme. Viihde on se, mikä aivoissamme jumputtaa. Viihteestä tulee käsitys siitä, mikä on normaalia.”

Jos normaalina esitetään lähinnä englannin kieli, se kaventaa käsitystämme eurooppalaisen kulttuurin monimuotoisuudesta.

Saarikiven mielestä Suomen kannattaisi lähettää Euroviisuihin joskus saamenkielinen kappale. Muutamassakin Norjan edustuskappaleessa on ollut yksittäisiä pohjoissaamen sanoja, mutta kokonaan saamenkielistä kappaletta viisuissa ei ole kuultu.

”Se olisi hyvä tilaisuus nostaa esiin vähemmistökieltä – ja voisihan se tuoda äänestyksessä etnosäälipisteitä”, Saarikivi sanoo.

Kielten rakastajan näkökulmasta tilanne on viime vuosina joka tapauksessa hieman kohentunut. Aallonpohja nähtiin 2010-luvun puolivälissä, jolloin Euroviisuissa kuultujen kielien määrä oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Kahden edellisvuoden voittajat ovat laulaneet ukrainaksi ja italiaksi, ja eri kielillä on muutenkin saavutettu hyviä sijoituksia. Tämä voi rohkaista lähettämään kilpailuihin enemmän kansallisilla kielillä esitettyjä kappaleita.

Tänä vuonna Euroviisuissa on edustettuna 12 eri kieltä. Puhtaasti lingvistisin perustein menestystä voi toivoa Käärijän lisäksi Albanian Albinalle, Moldovan Pasha Parfenille, Romanian Theodor Andreille tai slovenialaisbändi Joker Outille. Kaikki esittävät laulunsa kielillä, joilla ei ole vielä koskaan voitettu kilpailua.