Sadekausi kastelee anteliaasti pyykkinaruille ripustettuja kymmeniä pieniä vaatteita turvakodin pihalla Nairobin Kawangwaressa. Onneksi myös kasvimaata, josta saadaan valtaosa 120 lapsen jokapäiväisestä ruuasta.
Useimmat Mary Faith Centre -turvakodin tytöt ovat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä omissa kodeissaan. Täällä heille annetaan turva, ja lisäksi terapiaa ja joskus myös lääketieteellistä hoitoa. Täällä myös varmistetaan, että jokainen pääsee kouluun.
Suurin osa tytöistä on 10–16-vuotiaita, mutta alaikärajaa ei ole. Nuorin hyväksikäytön uhri tuli puolivuotiaana, ja kuoli kolme kuukautta myöhemmin. Osa lapsista tulee vauvan kanssa tai raskaana. Tällä hetkellä nuorimmat äidit ovat 13-vuotiaita: toinen synnytti lapsen omalle isälleen, toinen odottaa lasta opettajalleen.
”Silti koulu on yleensä turvapaikka, ja loma-ajat näkyvät täällä piikkeinä. Pahinta oli, kun korona sulki perheet koteihinsa”, kertoo turvakodin perustaja Mary Njeri Daniel, jota kaikki kutsuvat Mary Faithiksi.
Nyt koulujen pitkä lomakausi on alkanut – ja turvakoti muutenkin poikkeustilassa. Tulipalo tuhosi kuukausi sitten sivurakennuksen: ison makuusalin ja nuorten äitien oman huoneen. Tilanpuutteen vuoksi osa tytöistä on nyt ripoteltu evakkoon lähistön muihin lastenkoteihin, osa yöpyy Maryn tai tämän tyttären kotona.
Tulipalon syttymisen syytä ei tiedetä. Suurin suru jäi kaksivuotiasta lapsesta, joka jäi loukkuun liekkeihin. Palokuntakin viipyi, koska reitti slummin kapeille kujille on hidas.
Silti Mary Faithin lapset ovat nyt niin turvassa kuin voivat olla.
Kun Mary Faith, 58, alkoi parikymmentä vuotta sitten auttaa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneita tyttöjä, kukaan ei tiennyt, että häntä motivoi myös henkilökohtainen trauma.
”Kasvoin hyvässä perheessä. Isäni oli työn vuoksi paljon poissa ja äiti huolehti meistä, kunnes sairastui ja joutui sairaalaan. Minut ja sisareni vietiin siksi aikaa serkkujen luo, ja yksi heistä käytti minua hyväkseen”, Mary Faith kertoo.
”Olin kymmenvuotias, enkä voinut kertoa kenellekään. Minusta kasvoi sulkeutunut ja ylimielinen kovanaama, joka ei ymmärtänyt edes itseään.”
Hän muutti kotikylästä pääkaupunkiin ja opiskeli opettajaksi. Luokassa hän huomasi tunnistavansa tytöt, joilla oli sama vaiettu salaisuus. Hän tajusi myös, että julkinen lastensuojelu ei suojellut edes niitä, jotka yrittivät löytää apua. Hänen oli pakko tehdä jotain.
Aluksi hän kokosi tyttöjen ja naisten itseapuryhmiä, joissa jaettiin tietoa ja selviytymiskeinoja. Hiljalleen toiminta laajeni. Mary Faith Centre, seksuaalisen hyväksikäytön uhreja auttava turvakoti rekisteröitiin ja aloitti toimintansa vuonna 2012.
Vasta viisi vuotta myöhemmin Mary Faith mursi oman hiljaisuutensa.
”Rakas ystäväni kertoi minulle omista kokemuksistaan ja itsekin vihdoin vähän avauduin. Ystävä läksytti minua ja sanoi, että en saa tehdä työtäni vihan voimalla. Hän sanoi, että oma parantumiseni ei ala koskaan, jollen kerro totuutta. Nyt ymmärrän, miten oikeassa hän oli.”
Moni kotiutettu palaa. Joskus tänne juostaan kaukaa ilman kenkiä
Mary Faithin molemmat aikuiset tyttäret Esther Muthee ja Susan Njeri ovat vahvasti mukana turvakodin työssä – isosisko Esther vapaaehtoispohjalta oman työn ohessa ja pikkusisko Susan osa-aikaisena työntekijänä. He jakavat äitinsä tuskan virallisen lastensuojelun ykköstavoitteesta, tyttöjen nopeasta ”integroimisesta” takaisin koteihinsa.
”Meidän mielestämme palaamisen mahdollisuutta ei voi edes arvioida ennen kuin tekijä on pidätetty ja saatu oikeuteen”, sanoo Esther Muthee.
Kun paluun edellytykset täyttyvät, se toteutetaan vaihe vaiheelta, vahtien ja saatellen. Jos tyttö on saanut vauvan, hän palaa ensin yksin ja hakee vauvan vasta, kun koti on todettu turvalliseksi.
Aina palaajan omaan sanaan ei voi luottaa.
”Tytöt valehtelevat, koska haluavat suojella vanhempiaan tai häpeävät”, Susan Njeri kertoo.
Silloin vertaisagentit auttavat. Kotiutuneiden tyttöjen tilannetta varmistellaan jokaviikkoisilla, yön yli kestävillä turvakotivierailuilla. Kun ikätoverit viettävät aikaa keskenään, he näkevät aikuisia paremmin toistensa läpi ja raportoivat myöhemmin näkemästään luottamuksellisesti.
Toisaalta jos oikeus päättää, että tytön on aika palata kotiin, siihen on alistuttava, vaikka tyttö itkisi ja vastustaisi.
”Sitten moni kotiutettu palaa. Joskus tänne juostaan kaukaa ilman kenkiä”, kertoo Susan.
Myös Esther ja Susan kuulivat äitinsä lapsuudenkokemuksista vasta kuusi vuotta sitten. Se, että äiti ei vieläkään ole suostuvainen omaan terapiaan, herättää psykologiaa opiskelleissa tyttärissä vastarintaa.
”Meidän pitäisi laittaa sinulle ultimatum, että et voi työskennellä täällä ennen kuin aloitat oman terapiasi”, Esther vitsailee – selvästi vakavissaan.
”Päätyisin vain terapoimaan terapeuttia. Saan tarpeeksi voimaa raamatusta, elokuvista, musiikista ja seurakunnan naisryhmästä”, äiti kuittaa.
Mary Faithin turvakoti on tähän mennessä auttanut yhteensä 425 tyttöä. Julkinen lastensuojelu ohjaa lapsia tänne, mutta Keniassa julkinen raha ei kuulu pakettiin. Rahoitus koostuu monista virroista, yksityisten ihmisten ja järjestöjen antamasta tuesta. Suurin osa lahjoittajista on kenialaisia, mutta tukijoiden joukossa on myös suomalaistaustainen Fida, ja esimerkiksi terapiat kustantaa saksalainen järjestö.
Mary Faith haluaa paitsi suojella tyttöjä, myös ”pitää meteliä”, joka auttaisi ihmisiä ymmärtämään, että lapsiin kohdistuva väkivalta on rikos.
Viranomaisselvityksen (2019) mukaan noin joka kuudes kenialainen tyttö kokee seksuaalista hyväksikäyttöä ja lähes puolet kaikista lapsista kokee fyysistä väkivaltaa. Karkeasti laskien lähes kolmasosa kenialaisista on alle 18-vuotiaita. Se tekee lähes 20 miljoonaa ihmistä – ja aika monta kokemusta väkivallasta.
”Afrikkalaisessa kontekstissa on syvään juurtunut perinne, jonka mukaan lapsilla ei ole oikeuksia. He ovat työvoimaa, jonka kuuluu tehdä mitä käsketään ja jota voi kohdella miten vain”, sanoo Esther Muthee.
”Myös siksi oikeuslaitoksen käytännöillä on iso merkitys ja on hienoa, että viime vuosina lasten hyväksikäytöstä on annettu jopa yli 20 vuoden tuomioita.”
Vaikka tekijät ovat usein perheen tai lähisuvun miehiä, turvakodin tarinat kertovat, että mies ei ole kuvion ainoa ongelma.”Moni nainen osallistuu tai antaa hyväksyntänsä väkivallalle. Moni myös liittoutuu miehen kanssa ja väittää omaa lastaan valehtelijaksi. Myös katseen kääntäminen on iso teko”, sanoo Susan Njeri.
Kaiken yllä huutaa vaikeita kysymyksiä. Miksi aikuiset kohtelevat lapsiaan niin julmasti? Miten sitä voisi ehkäistä?
Mary Faith ja tyttäret näkevät selittäviä tekijöitä: köyhyys, tietämättömyys, ikiaikainen kulttuuri, ylisukupolviset traumat… He myös tietävät, että monimutkaiseen kudelmaan vaikuttaminen on hidasta Kenian kaltaisessa ”rikkinäisessä, korruption tuhoamassa yhteiskunnassa”.
Esther Mutheen mielestä väkivallan ehkäisy alkaa tyttöjen vahvistamisesta, tiedon ja taidon antamisesta.
”Jokainen lapsi tarvitsee itsetuntemusta ja itsearvostusta, ja luvan puolustaa omia rajojaan.”
Mary Faith Centren ei ole tarkoitus olla koti, vaan väliaikainen turvapaikka. Joillekin siitä kuitenkin tulee ainoa koti. Doris Chebet, 23, ja Mary Achola, 21, päätyivät turvakotiin 12–13-vuotiaina ja kasvoivat siellä aikuisiksi, koska heillä ei ollut paikkaa, johon palata.
Nuorten naisten monivaiheisissa tarinoissa on yhtymäkohtia. Molemmat menettivät omat vanhempansa varhain. Doriksen äiti kuoli ja isä katosi uuteen avioliittoon. Eteläsudanilaisen Maryn perhe hajosi sodan melskeissä. Molemmat päätyivät lopulta lähisukulaisten hoiviin, Mary lopulta myös Keniaan. Molemmista tuli alle kymmenvuotiaina kasvattiperheidensä kotiorjia ja koulutiet katkesivat. Molemmat kokivat rajua fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Molemmat karkasivat.
Maryn karkaamisyritys epäonnistui kolme kertaa ja selkäsauna oli kerta kerralta pahempi. Lopulta ystävän äiti otti yhteyttä rehtoriin, joka auttoi Maryn turvakotiin. Doris oli löytänyt sinne jo vuotta aiemmin.
Nyt he ovat nuoria naisia, jotka asuvat kerrostalossa hyvässä kaupunginosassa – itsekin vähän hämmästyneinä. Turvakodin saksalainen tukija osti tänä vuonna asunnon itselleen Kenian tukikohdaksi ja samalla kodiksi Mary Faithille, joka oli siihen asti nukkunut turvakodissa. Mary antoi nuorille naisille oman yhteisen huoneen.
Doris Chebet valmistui juuri yliopistosta. Nyt hän etsii henkilöstöhallintoon liittyviä töitä ja auttelee turvakodissa. Mary Achola opiskelee kansainvälistä politiikkaa ja diplomatiaa, koska sodan kokeneena haluaa rakentaa rauhaa. Lisäksi hän tanssii ja kehittelee omaa muotimallistoaan.
Yhdessä kasvaminen on tehnyt heistä ”enemmän kuin siskoja”. Kukaan ei ymmärrä niin kuin kohtalotoveri.
”Terapiassa kannustettiin antamaan anteeksi, mutta se on vaikeaa. Jonain päivänä vielä pystyn siihen, mutta en heidän vuokseen, vaan itseni”, sanoo Doris.
Mary sanoo antaneensa anteeksi. ”Mutta se ei poista kipua. Me emme saa lapsuuttamme takaisin, koska jokaiselle annetaan vain yksi.”
Molemmat saavat lohtua ajatuksesta, että he voivat joskus vielä tarjota hyvän lapsuuden jollekulle toiselle. Ja molemmat kiittävät Mary Faithia elämästään.
”Kaikkein kiitollisin olen vapaudesta”, sanoo Mary Achola.
”Minua kasvatettiin tahdottomaksi lapsivaimoksi, mutta kaiken tämän kautta olen löytänyt ajattelun vapauden.”
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Kenian kirjeenvaihtaja.