Saanko vaivata, kuuluu huuto rantakivikosta.
Espoon ja Helsingin välistä pyörätietä pitkin viilettävä herra ehtii vilkaista äänen suuntaan. Sitten hän on jo kaukana.
Helsinkiläinen Heikki Pohto pudistaa päätään huonolle tuurilleen, noukkii kivien välistä köydenpätkän ja työntää sen muovipussiinsa. Seuraavaksi hän poimii valkoisen muovikanisterin. Kokoelma karttuu nopeasti. Sushiboksi, pätkä ikkunatiivistettä, pohjallinen ja sikspäkin joustava tölkkipidike, jollaiseen lintu helposti takertuu. Nyt ne on kaikki noukittu rannalta talteen.
Helsingin Lauttasaaressa asuva Heikki Pohto on ammattimuusikko, joka soittaa klarinettia, saksofonia ja huilua. Iltapainotteisen työnsä vuoksi hänellä on tapana käydä päivisin koiran kanssa pitkällä kävelylenkillä.
Juuri koiran ansiosta Pohto alkoi viisi vuotta sitten kiinnittää huomiota kotikulmillaan Helsingin Lauttasaaressa roskaisiin rantoihin.
”Myönnän, että sitä ennen suhtauduin epäilyksellä ihmisiin, jos näin heidän noukkivan kadulla tupakantumppeja. Sellainen tuntui niin turhalta”, Pohto tunnustaa.
Mutta rantaan huuhtoutunut roska alkoi ärsyttää. Sitä tuli merituulten mukana jatkuvasti lisää. Pohto tajusi kantavansa mukanaan koirankakkapusseja. Siitä se alkoi. Pohto kutsuu harrastustaan aarteenetsinnäksi.
Juuri nyt Suomessa vietetään sivistysviikkoa. Mikäpä muu olisi parempaa sydämen sivistystä kuin tehdä oma osansa puhtaamman ympäristön eteen? Roskankeruusta onkin tullut symboli arjen pienille teoille.
Huhtikuussa Yleisradio käynnisti Miljoona roskapussia -kampanjan. Sen tavoitteena on innostaa ihmiset keräämään ja merkitsemään noukkimillaan roskilla täyttämänsä pussit reaaliaikaisesti päivittyvään laskuriin. Aikaa on kesäkuun puoliväliin.
Kun Heikki Pohto kuuli, että Maailman Kuvalehti on tekemässä aiheesta juttua, hän tarjoutui seuraksi.
”Ihmiset usein ajattelevat, että jossain Tyynellä valtamerellä on valtavat muovipyörteet, mutta kyllä sitä samaa tavaraa on jo omatkin rannat täynnä”, Pohto sanoo.
Hän pyytää katsomaan rantaviivaa. Mielellään oikein läheltä. Katsotaan! Katkenneiden kaislojen seassa on niin hienojakoiseksi muhjuuntunutta muovia, ettei sitä saa maaperästä pois. Pohto haluaa herättää aiheesta keskustelua. Mielellään vaikka nyt heti.
”Anteeksi, saisinko vaivata, Pohto huikkaa kahdelle ohi kävelevälle naiselle.
Ninni Hänninen ja Heidi Tiainen pysähtyvät.
”Arvaatteko, mitä nämä rannasta löytyneet asiat ovat”, Pohto kysyy ja esittelee keltaisia muovinpätkiä.”
Hänninen tunnustelee meren tuliaisia. Hän kertoo asuneensa aikaisemmin viisi vuotta Thaimaassa ja osallistuneensa siellä jokaviikkoisiin rantojenpuhdistustalkoisiin. Näitä johtoja hän ei tunnista.
Pohto kertoo piuhojen olevan nallilankaa, jota on käytetty metrotunneleiden räjäyttämisessä. Kun kivimursketta sitten ajetaan uusien asuinalueiden pohjaksi, johdonpätkät lentävät mereen ja leviävät saaristoon. Samoin kuin rakennusten kosteuseristeenä käytettävä patolevymuovia, jota sitäkin Pohto kerää kivien välistä runsaasti.
Hänninen ja Tiainen arvelevat, että jätteiden tarkempi kerääminen voisi tuoda urakoitsijoille hyvää mainetta. Pohto on samaa mieltä. Hän toivoisi yhteiskunnalta tarkempaa säätelyä.
Seuraavaksi rantaan kurvaa David Danger, joka nostaa kameranjalustansa asfaltille ja jää seuraamaan Pohdon puuhia. Miesten välille syntyy keskustelu.
”Tuota kun me kaikki tekisimme, maailma olisi paljon puhtaampi paikka”, Danger sanoo Pohdolle.
Hän kysyy, tuntuuko kerääminen terapeuttiselta. Itse hän ei ole kerännyt roskia, mutta kannustaa kotirantaansa puhdistavia partioalaisia.
Heikki Pohto jää miettimään Dangerin sanoja. Poiminta tuottaa hiukan samanlaista mielihyvää kuin sienestys. Kun yhden roskan huomaa, äkkää niitä pian ympärillä paljon enemmänkin. Hommaa on vaikea jättää kesken. Ja jokainen poisnoukittu muovipussin riekale on pois maaperästä ja vesistöistä, lintujen vatsoista ja eliöiden kiertokulusta.
”Maailman mittakaavassa tämä on mitätön teko. Tässä ei pidä ajatella pelastavansa mitään. Mutta kyllä tästä hyvän mielen saa.”
