Mies seisoo Tampereen Sorsapuistossa ja sulkee silmänsä. Hän on minua selvästi pidempi. 

”Saanko koskea”, kysyn.  

Luvan saatuani kiedon käteni hänen ympärilleen ja toisella tartun hänen käteensä. Lähdemme hitaasti etenemään. Häntä taitaa jännittää, sillä hän ottaa lyhyitä ja töpöttäviä askelia. 

Me, sekä puistossa kuusi muuta hortoilevaa ihmistä olemme päätyneet viikonlopuksi etsimään toivoa, yhteyden kokemuksia ja kiitollisuutta. Kurssin nimi on Aktiivisen toivon työpaja. Ohjaajamme Kaisa Käärmemaa on juuri ohjeistanut meidät pareiksi ja yritän noudattaa tehtävänantoa. Talutan parini maasta työntyvien pikkuisten terälehtien kohdalle ja pyydän häntä kyykistymään.  

”Avaa silmäsi ja katso peiliin”, sanon. 

Parini katselee tovin lehtiä, kunnes ohjaan hänet puusta valuvien mahlatippojen luokse. 

Kymmenen minuutin jälkeen hän vuorostaan taluttaa minua, tarttuu pehmeästi leukaani ja ohjaa kasvoni ylöspäin. Tunnen, miten aurinko lämmittää ihoani. Jännä, että silmät auki en huomannut tällaista eroa valon ja varjon välillä. Tuntuu mukavalta, että kurssikaveri kehittelee minulle tällaisia kokemuksia.  

Enpä tosiaan tiennyt, että viikonlopun voisi viettää tällä tavoin, tuiki tuntemattomassa seurassa. En edes tiennyt olevani tällaisen tarpeessa, tai että tällaisia kursseja on olemassa. Somessa tuttava huhuili, että vielä tarvittaisiin kaksi ilmoittautujaa, tai kurssi peruuntuu. Kurssimainoksessa lueteltiin, kenelle työpaja sopii: Ihmiselle, joka haluaa kokea toisiin ja ympäröivään maailmaan syvemmän yhteyden. Joka haluaa saada kontaktin tunteisiinsa ja ilmaista niitä muille. Joka haluaa lisää henkistä joustavuutta ja voimavaroja kriisien keskellä elämiseen. Ja vielä päälle kiitollisuutta ja toivon siemeniä arkeen.  

Check, check, check. Kaikki täsmäsi ja tässä sitä ollaan.  

Pohdin jopa, olenkohan työpajaan vääränlainen ihminen, koska en ole viime aikoina ollut maailman parantamisessa kovin aktiivinen.

Kaisa Käärmemaan pepusta roikkuu häntä. Se on ensimmäinen asia, jonka ohjaajastamme ensimmäisenä päivänä pistän merkille. Vuorovaikutuskouluttaja ja taiteilija ohjaa meidät piiriin. Ilta menee aika lailla yhteisten sääntöjen määrittelyyn. Käärmemaa pyytää meitä muistelemaan sellaista ryhmäytymistilannetta, josta itselle on jäänyt turvallinen olo. Muistan, miten hyvältä minusta eräässä vertaistapahtumassa tuntui, kun laitoimme yhteisestä sopimuksesta puhelimet pois. Oli tilaa olla yhdessä. 

Käärmemaa kehottaa meitä kirjaamaan oivalluksiamme taululle. Keskustelemme jokaisesta säännöstä. Lopuksi Käärmemaa näyttää itse kehittämänsä väkivallattomamman tilan sääntönsä. Siellä on paljon tuttua: sitoudumme olemaan olettamatta mitään kenenkään sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, terveydentilasta tai asemasta. Ja jos silti oletamme, päätämme olettaa hyvää.  

Minua viehättää Käärmemaan kannustus tilan antamisesta. Hän suosittelee, että jos tunnistaa olevansa usein paljon äänessä, tällä kertaa voisi tietoisesti pyrkiä antamaan tilaa myös muille. Ja jos itse on usein hiljaa, voisi tällä kertaa pyrkiä ottamaan itselleen puheenvuoroja tavallista enemmän. 

”Ja aina voi päättää olla tottelematta”, Käärmemaa lisää ja virnistää.  

Ihme tapahtuu. Kurssille matkustaessani tunsin itseni jännittyneeksi. Pohdin jopa, olenkohan työpajaan vääränlainen ihminen, koska en ole viime aikoina ollut maailman parantamisessa kovin aktiivinen. Jännitin, että kaikki muut olisivat toisenlaisia. Mutta yhteisten sääntöjen luominen on lähettänyt meitä. Muillakin on ollut viikonlopusta epäilyksiä ja huolia. Tunnistan rintakehässäni lämpimän odotuksen tunteen: onneksi meillä on vielä kaksi päivää yhdessä!  

Kaisa Käärmemaan kurssi perustuu yhdysvaltalaisen ekofilosofi Joanna Macyn luomaan toimintamalliin. Macy aloitti aktivisminsa 1960-luvulla vastustamalla ydinvoimaa. Hän noudatti väkivallattomia buddhalaisia elämäntapoja ja tuli siihen tulokseen, että aktivistin kannattaa kunnioittaa omaa maailmantuskaansa. ”Jos et pelkää tuskaa, sinua ei pelota mikään”, hän sanoi. Macy ei silti kannusta käyttämään kaikkia voimia taisteluun vaan hänen mukaansa joissain tilanteissa lepääminen voi olla kaikkein tärkeintä.  

Nyt jo 92-vuotias Joanna Macy on kouluttanut tuhansia ihmisiä ja kirjoittanut menetelmästään kirjoja. Niistä suomeksi käännetty Maailma rakastajana ja minuutena lepää kurssihuoneemme pöydällä. Sen alaotsikko lupaa keinoja maailmanlaajuisen ympäristökatastrofin torjumiseen.  

Oma keskittymiskykyni on viime aikoina ollut kehno ja kirjojen lukeminen on jäänyt vähiin. Minusta tuntuu mukavammalta tutustua Macyn menetelmään ihan käytännön harjoitusten kautta. 

Tauon jälkeen saamme virkistää kroppaa liikkumalla omien tuntemusten mukaan. Kaisa Käärmemaa pärisyttää huuliaan ja näyttää hassulta. Tajuan nopeasti, miten fiksu hän on. Tekemällä itsensä ajoittain naurunalaiseksi hän luo ilmapiirin, jossa muidenkin on mahdollista päästää suojaukset alas, jopa mokata. Käärmemaa sanoo, että hänen lempisanansa on kökkö, koska sellaista puolta tarvitaan. 

Käärmemaa opiskelee NVC-kouluttajaksi eli hän tulee erikoistumaan rakentavaan vuorovaikutukseen, englanniksi non-violent-communicationiin . Yhdysvaltalaisen psykologi Marshall Rosenbergin kehittämä vuorovaikutusmenetelmä pyrkii selkeyttämään kuuntelemista ja puhumista, ja sen on todettu auttavan monenlaisissa kriisitilanteissa. 

Käärmemaan mukaan ympäristöahdistuksen keskellä on tavallista, että pinnan alla kytee paljon surua, mutta se voi ilmetä aggressiona ja lopulta jopa lamauttaa. 

Lattialla on kivi. Se symboloi pelkoa. Keppi merkitsee kiukkua ja vihaa, maatunut lehti surua. Tyhjä kuppi tarkoittaa tässä harjoituksessa jonkin asian puuttumista tai turtana olemista. Kangaspalan merkityksen saa keksiä itse. 

Henkilökohtainen on aina globaalia, koska olemme rihmastomaisesti yhteydessä toisiimme.

Nyt alkaa surumandalan teko. Saamme vuorollamme nostaa meitä puhuttelevia esineitä ja kertoa, millaista surua ne meissä nostavat esiin.  

Minulla ei ole lupaa kirjoittaa osallistujien kertomista suruista, mutta ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Käärmemaa muistuttikin meitä, ettei ole vääränlaista surua. Henkilökohtainen on aina globaalia, koska olemme rihmastomaisesti yhteydessä toisiimme. Huono suhde entiseen puolisoon voi aiheuttaa ahdistusta siinä missä lähimetsän kaataminenkin. Ja toisaalta sodan aiheuttama ahdistus saattaa heijastua läheissuhteisiin. 

Toisiamme kuunnellessamme emme keskeytä omalla puheella. Sen sijaan käytämme myötätuntoisia eleitä: tähtinä tuikkivat sormet kuvastavat asian tunnistamista itsessä, käsi sydämellä liikuttumista. Valuvilla sormilla voi antaa puhujalle tärkeässä kohdassa oikean empatiasateen.  

Tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan istua tässä ringissä, jossa ihmiset avaavat heille vaikeita asioita. Kun oma vuoroni tulee, huomaan ensin ajattelevani, ettei ihmissuhdesolmuni tässä maailmantilanteessa varmaan ole kovin tärkeä murhe, mutta sanon sen silti. Toisten empaattisten katseiden kohteena oleminen ja myötätuntoisten käsimerkkien saaminen tuntuu todella lämpöiseltä.  

Lounastunnilla työpajan osallistuja kiittää toista kurssilaista aiemmasta päälläseisonnan opettamisesta. Käy ilmi, että tuo hetki tapahtui putkassa. Molemmat osallistujat olivat olleet mielenosoituksessa ja joutuneet kadulla istumisesta poliisin pidättämiksi. Putkareissu ei silti nyt ole olennaista, vaan ilo päälläseisonnasta.  

Huomaamme, että monilla meillä on yhteisiä intressejä. Purjehtimisesta haaveileva osallistuja saa vinkin kimppaveneestä, jossa saattaisi olla tilaa uudelle jäsenelle.  

Etukäteen eniten minua tässä kurssissa jännitti maailmantuskasta puhuminen. Pelkäsin, että joudumme yhdessä kieriskelemään ongelmissa ja ahdistuksessa. Käykin ihan toisin. Nyt kun meillä on nimetty aika, tila ja lupa puhua ahdistuksesta, joka kumpuaa elämämme ja ympäristön konflikteista, se onkin helppoa ja keventävää. 

Eräskin meistä sanoo, että tavallisesti ympäristöahdistuksesta on vaikea puhua, kun koko lähipiiri tuntuu olevan samasta asiasta oman kantokykynsä äärirajoilla. Silloin ei halua enää rasittaa muita omilla huolilla. Tilanne voi olla myös päinvastainen. Kuuntelen, kun vierustoverit puhuvat turhautumisesta suomalaiseen metsänhoitoon, joka näkyy avohakkuina ympäri maan. Ahdistus voi nousta esiin suvun yhteisessä tapaamisessa, kun sukulaiset naureskelevat vegaanin tofuburgerille. Tai se voi olla turhautumista siitä, kun ystäväpiiri lentää edelleen kuin viimeistä päivää, aivan kuin ilmastokriisi ja lajikato ei olisi missään yhteydessä omiin tekoihin ja valintoihin. 

Voimme tunnistaa keskinäisen riippuvuutemme ja vahvistaa ajatusta, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia.

Viimeisenä päivänä kohtaamme maran. Buddhalaisessa ajattelussa mara on demoni, joka yrittää nitistää meidät. Jakaudumme pareihin. Kuuntelen, kun tyynyllä istuva kurssikaverini kertoo, mitä seuraavaksi elämässään haluaisi tehdä. Kuulen herkkiä haaveita ja innostuneen suunnitelman. Sitten kurssikaveri siirtyy viereiselle tyynylle ja muuttuu demoni-maraksi. Hän alkaa mitätöidä ja vähätellä juuri esiin tuotua suunnitelmaa. Tästä syntyy vuoropuhelu, tyynyltä toiselle siirtymistä, puolustelua ja syyttelyä. Se, että paikalla on ulkopuolinen tarkkailija, siis minä, tuo tilanteeseen vakavuutta ja patistaa jatkamaan. Huomaan sen, kun itse siirryn tyynylle ja kohtaan marani. On niin helppo mitätöidä omia haaveita, nähdä niissä puutteita ja riskejä. Mutta vieressä seisova ihminen katselee minua lempeästi ja kannustaa jatkamaan.  

Lopulta halaamme pitkään.  

Viikonlopusta minulle jää mieleen monta oivallusta. Olen levännyt halikasassa, maistellut vaahteran kukkia ja pyrkinyt yhteyteen voikukan kanssa. Olen ollut hassu, kuunnellut muita ja katsonut silmiin. 

Moni kertoi uupumuksestaan. Moni oli myös syyllistänyt itseään voimiensa hiipumisesta. Niin minäkin. Kuulen yhä mielessäni Kaisa Käärmemaan sanat: ”On kolonialistinen ajatus, että minun pitäisi pelastaa koko maailma. Joskus kaikkein radikaaleinta on lepo.” 

Olemme yhdessä keskustelleet keskeneräisyyden ja epätietoisuuden hyväksymisestä. Meistä kukaan ei tiedä, mihin maailma menee. Mutta voimme tunnistaa keskinäisen riippuvuutemme ja vahvistaa ajatusta, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia. Se ajatus mielessäni lähden kohti kotia ja tunnen kiitollisuutta. Kyllä, myös toivoa.