Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen lähestyi kuuttakymmentä. Samoihin aikoihin Juha Sipilän hallitus toteutti rajua leikkauspolitiikkaansa ja puhe maahanmuuttajien ”valtavasta virrasta” vakiintui kielenkäyttöön, vaikka tosiasiassa tulokkaat olisivat mahtuneet Helsingin Stadionin kokoiselle alueelle.
Kun mollivoittoisen tutkijan kaapista loppui vielä chateauneuf-du-pape – punaviini, toivottomuus alkoi kaihertaa mieltä.
Yön pimeinä tunteina hän päätti tehdä jotain hyvin itsekästä. Hän järjesti itse itselleen Tampereen yliopistoon viime elokuussa juhlaseminaarin, jonka otsikkona oli: Toivo.
Hän pyysi neljäätoista puhujaa pitämään aiheesta kymmenminuuttisen esitelmän. Ehtona oli, ettei puheessa saanut mainita päivänsankarin nimeä.
Sali oli täynnä kuulijoita, eivätkä kaikki mahtuneet edes sisään. Monilla muillakin oli tarve saada maailmantuskaansa lievennystä.
Moni puhuja aloitti sanomalla, että tehtävä on yksi uran vaikeimpia.
”Toivo on yhtä aikaa triviaali ja syvällinen aihe. Siitä voi puhua pinnallisesti kulunein ja lennokkain lausein tai upota pohtimaan sen elämää syvempiä merkityksiä”, Lehtonen siteeraa kollegaa, joka ei päässyt seminaariin.
”Jos joskus olin olettanut, että tutkitulla tiedolla on merkitystä, niin nykyhallitukselta ajatus on saanut kyytiä. Tiedon vähättely ja mitätöinti ovat olleet melkoista viime vuosina”, kaiken maailman dosentiksi muiden tavoin nimitelty Lehtonen sanoo.
Tästä huolimatta hän muistuttaa, että asiat ovat mutkikkaita. Ilman tutkittua tietoa niistä ei saa välttämättä otetta. Nopeatempoisilla päätelmillä yksinkertaistetut mustavalkoiset tulkinnat lähtevät helposti jylläämään. Kuten on tapahtunut.
Lehtonen kokee vieraaksi nykyisen yltiöyksilöllisen – kuten hän sanoo – kehityksen. Suuret yhteisölliset emansipaatiokertomukset ovat hävinneet.
”Ihmisten toiveet paremmasta maailmasta koskevat lähinnä toiveita itsestä tai läheisistä. Suurin kertomus on minä-kertomus”, hän sanoo.
Onko näin ja onko sillä väliä? Ehkä uusi sukupolvi näkee yksilön mahdollisuudet hyvällä tavalla eri mitassa kuin edellinen sukupolvi?
Voimakas yksilöllistyminen ei puolla Lehtosen mielestä ainakaan sitä tosiasiaa, että olemme kaikki riippuvaisia toisistamme, sekä yksilöinä että kansakuntina.
”En sano, että ennen oli paremmin. Toki yksilöllistymisessä on hyvät puolensa, kuten minulle seminaarissa muistutettiin”, hän toteaa hymyssä suin.
Erityisesti hän iloitsee identiteettipaikkojen moninaistumisesta. Se antaa toivoa sukupuolikäsitysten laventumisesta.
”Näin juuri 16-vuotiaan tyttöparin kadulla käsi kädessä. Se ei olisi ollut vielä parikymmentä vuotta sitten mahdollista tai ainakaan helppoa.”
Toivo on Suomessa miehen nimi. Englanninkielessä toivo, Hope, on naisen nimi. Kenties Toivo on kuvannut vanhempien toivetta saada lapsi tai toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Tällä hetkellä tulevaisuudesta ei Lehtosen mielestä kovin toiveikkaasti puhuta. Pikemminkin se on jotain epävarmaa ja uhanalaista. Korkeintaan nykyhetken ajatellaan jatkuvan samanlaisena tulevaisuuteen.
”Kummassakin tapauksessa puuttuu toivo muutoksesta ja varsinkin keinot tehdä maailmasta nykyistä parempi”, hän sanoo, ja jatkaa seminaarissa puhuneen professori Kaarina Nikusta sanoin: ”Jos emme usko, että meillä on tulevaisuutta, tulevaisuutta ei ole mahdollista myöskään kuvitella. Se, miten tulevaisuutta kuvitellaan, vaikuttaa siihen, miten siihen orientoidutaan.”
Näyttää siltä, että maailma sojottaa moneen suuntaan. Huolimatta kulttuurimme halusta korostaa yksilötarinoita, ihmisillä on myös halu tehdä yhdessä konkreettisia asioita ihmisten hyväksi, vieläpä tuntemattomien ihmisten hyväksi. Näin on tapahtunut esimerkiksi vastaanottokeskuksissa ja köyhien parissa.
Yhteiseksi hyväksi ovat olleet myös kokoontumiset mielenilmaisuuksiin ihmisoikeuksien puolesta.
”Toivoa antaa tavallisten ihmisten toimeliaisuus, varsinkin, kun auttamista organisoidaan ja kokoontumisia järjestetään ilman strategioita, linjaorganisaatiota ja työnjohtajia”, kuten professori Anu Koivunen muistutti seminaarissa.
”Toivo ja toivottomuus eivät ole toistensa kääntöpuolia, enemminkin toivo ja toimettomuus”, Lehtonen sanoo.
Jos ei ole toivoa, asioille ei tehdä mitään. Ja toisinpäin: Jos ihminen uskoo, että hän voi vaikuttaa, hänellä on toivoa paremmasta.
”Vaihtoehtoja on, ne täytyy vain kuvitella ja tehdä.”
Kaikkia puheita yhdisti Lehtosen mukaan yksi viesti: yhteisöllisyys.
”Meidän ei tarvitse ajatella, kuvitella ja tehdä yksin. Voimme toimia yhdessä. Se antaa toivoa”, hän sanoo. Lehtosen paidassa lukee We are all immigrants.
Toivo ei ole vain tietoa ja tekoja, se on myös tunnetta. Mistä Lehtonen itse saa virtaa?
”Kuvataiteesta ja musiikista. Kaikki, mikä puhuttelee ihmisyyttä, on tärkeää.”
Musiikki ja kuvataide ovat Lehtoselle myös paikkoja, joissa tieteellinen tulkinta-apparaatti ei pärähdä käyntiin samalla tavalla kuin hänen tutkimusalansa mediakulttuurin kohdalla.
”Taideteoksessa voi olla rinnastus tai paradoksi. Se riittää.”
Puoli seinää cd-levyjä omistava Lehtonen sai puolisoltaan lahjaksi lipun Paul Simonin Nottinghamin konserttiin.
”Paul Simon on 75-vuotias muusikko, joka on onnistunut uudistumaan eikä ole kyynistynyt. Simon on tarttunut uuteen silloinkin, kun se ei ole ollut suotavaa”, Lehtonen sanoo. Hän viittaa laulajan Graceland-levyyn, jonka tämä teki yhdessä mustien eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa aikana, jolloin Etelä-Afrikka oli kulttuuriboikotissa maan rotusorron vuoksi.
Toive paremmasta tulevaisuudesta toteutui.
Toivoa tuovat:
- Kulttuuri, teatteri, elokuva, taide
- Huumori
- Yhdessä puhuminen
- Yhdessä tekeminen
- Hyvän tulevaisuuden kuvittelu
- Spontaanit hyvät teot
- Usko parempaan
- Monipuolinen julkisuus
- Lähimmäisen auttaminen
- Kasvisruoka ja vegaanihampurilainen bensa-asemalla.
Ja moni muu asia.
Kuuntele toivoa antavat esitelmät: http://radio.uta.fi/mista-voi-loytaa-toivoa/
Mistä voi löytää toivoa? | Radio Moreeni 98,4 MHz