Alku kai oli se, kun Ruskeat tytöt -blogia kirjoittava Koko Hubara kirjoitti Laura Lindstedtin Oneironin olevan kulttuurista omimista. Se otettiin laajalti vastaan ”mitään ei saa sanoa” -puolustuksella, mikä on vähän ylimitoitettua, sillä kuka täällä nyt mitään estää sanomasta. Feministinen ja antirasistinen identiteettipolitiikka on tuonut valtapositiot valokeilaan – ja tieto omasta vallasta onkin tärkeintä mitä on.

Pelkään kuitenkin, että identiteettiin perustuva politiikka on maailman muuttamisessa ongelmallinen strategia. Marginaaliin sysätyt ovat iät ajat taistelleet juuri sitä vastaan, että heidän taidettaan ja ajatteluaan ei kategorisoitaisi ominaisuuksien kautta. Lisäksi julkisen puheen määrä ei ole vakio: vaikeneminen ”toisten puolesta” ei välttämättä anna ääntä kellekään, koska kyse on rakenteista, ei yksilöistä.

Siksi olen toivonut, että joku avaisi suunsa identiteettipolitiikan ongelmista.

Ja sitten kirjailija Lionel Shriver teki niin.

Ai kauhia.

Brisbanen kirjallisuusfestivaalilla puhunut Shriver julisti, että kirjailijalla on oikeus kirjoittaa kenestä vain lupaa kysymättä. Viholliseksi hän nosti identiteettipolitiikan ja kulttuurisen omimisen käsitteen. Shriver puhui myös, ihan tosissaan, ”kiintiövähemmistöistä”: hän ei ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että erilaisia ihmisiä voi olla fiktiossa siksi, että heitä on maailmassa. Puhe jätti vaikutelman tyypistä, joka ryntäilee karmit kaulassa torilla ja huutaa, että miksen minä saa huutaa torilla.

Kolumnisti Nesrine Malik kuvasi myöhemmin Guardianissa Shriverin puhetta malliesimerkiksi siitä, miksi valtapositioiden läpivalaisua tarvitaan. ”Hän on menestynyt valkoinen kirjailija […] jonka asema on sokeuttanut hänet muiden näkökulmille.”

Malikin mielestä identiteettipolitiikka on kuitenkin vaarassa ajaa samaan ansaan. Se ei välttämättä vain suojaa itseä muiden rajanylityksiltä, vaan rajaa myös puhujan identiteettilaarinsa sisään. Pahimmillaan puhujan uskottavuus perustuu ominaisuuksiin. Malik puhuu ”as a” -positiosta. Tiedättehän: ”as a woman”, naisena tätä mieltä.

On yksi sorrettujen ryhmä, joka on aina sillä tavalla näkymätön, että ”as a” -puhe ei sitä koske. Eläimet. Se onkin hassu sana. Se tarkoittaa ”muut lajit paitsi omamme”. Lajeja on miljoonia. Siksi se mitä sanotaan eläimistä, kertoo eniten siitä, mitä halutaan sanoa ihmisestä.

Viime keväänä verkossa käytiin dialogi Hubaran ja Veikka Lahtisen välillä – molemmat antirasistisia ja feministisiä kirjoittajia.

Lahtinen kirjoitti blogissaan eläinteollisuudesta ja silmien sulkemisesta. Hän teki vertauksen: natsien tuhoamisleirien annettiin tapahtua, vaikka asiasta laajalti tiedettiin. Sitten hän sanoi, että eläinten kärsimyksen annetaan tapahtua, vaikka siitä tiedetään.

Hubara kirjoitti blogissaan, että eläinten vertaaminen rodullistettuihin ihmisiin on vähättelevää, koska heitä on verrattu ja yhä verrataan eläimiin.

Vähättelevää se toki onkin, jos ajatellaan lähtökohtaisesti, että eläin on vähempiarvoinen. Se on yleistä. Kun sanotaan, että ihmisiä kohdellaan ”kuin eläimiä”, tarkoitetaan, että heitä esimerkiksi kidutetaan ja tapetaan surutta. Tullaan sanoneeksi, miten eläimiä kohdellaan.

Mutta ei Lahtinen vetänyt yhtäläisyyksiä ihmisten ja eläinten välille vaan siihen, kuinka silmät suljetaan. Ja tietenkään kansanmurha ei ole sama asia kuin tehotuotanto (toisen tehtävä on tuottaa lisää, toisen tuhota lopullisesti). Mutta väkivallan psykologiset ja rakenteelliset mekanismit ovat samoja: näkyviltä eristäminen, likaiseksi leimaaminen, rajanveto ”meidän” ja ”toisen” välille, hierarkioiden kasvattaminen.

Nuo havainnot toistuvat sekä kansanmurhatutkimuksessa että eläinten asemaa koskevassa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Uhreilla ei tarvitse olla yhteistä.
Eläinten epäinhimillinen kohtelu on yksi ihmisten epäinhimillisen kohtelun edellytys. Kun julmuus ei-ihmistä kohtaan on mahdollista, ei tarvita kuin uhrin epäinhimillistäminen, ja murhan ainekset ovat valmiit.

Kun Hubara näpäytti Lahtista blogissaan, tämä pyysi anteeksi. ”Mikä minä olen vertaamaan”, Lahtinen vastasi. Hän sanoi oppineensa, että ongelma oli se, että vertaus tehtiin hänen asemastaan ”ulkopuolelta”, valkoisen miehen suulla. As a.

Kun kirjoitan tätä, posthumanistinen- tai eläintutkimus ottaa paikkaansa yhteiskuntatieteissä. Se haastaa ihmiskeskeisen humanismin samaan tapaan kuin sukupuolentutkimus taannoin haastoi tieteen mieskeskeisyyden.

Ja tämä keskustelu on antirasistisessa ja feministisessä liikkeessä yhtä myöhässä kuin kulttuurisen omimisen analyysi yhtenäiskulttuurin impivaarassa.

Ne asiat, jotka ovat identiteettipolitiikan keskiössä – kieli, identiteetti, puolesta puhuminen, kokemustieto – menettävät merkityksensä, kun eläinoikeuslasit nostetaan nenälle.

On mietittävä koko hoito uusiksi.

Syyskuun lopussa istuin tunnin Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin näyttelyn lattialla Helsingissä. ”Epäinhimillisyyden museo” esitteli tapoja, joilla sortoa on maailman sivu perusteltu, ihmisten ja eläinten.

Mielessäni näyttely yhdistyi Haapojan aiempaan kirjoitukseen. Hänen esseensä The Edge of the World (On Cancer and Migration) on kaunis teksti kuolemanpelosta vakavan sairauden edessä. Haapoja kirjoittaa siinä myös kuolemaa pakenevista siirtolaisista. Hän tulee sanoneeksi ilmeisen: jokainen kantaa sisällään elämää, joka on hänelle korvaamaton.

Oli jotain ihanaa siinä, miten Haapoja loikkaa itsestään maailmaan, kohti toisia. Se ei ole riskitön ele.

Voisi sanoa, että siinä valkoinen länsimainen taiteilija vertaa itseään pakolaisiin. Voisi kysyä, millä oikeudella hän omii näiden kauhun assosiaatioittensa ruuaksi.

Mutta Haapoja tekee tuon loikan ymmärtääkseen, että olemme kaikki toisia. Samastuminen ja kuvitteleminen eivät tarkoita omien näkemysten oikeuttamista toisten tarinalla.

Ne ovat askel vastuuseen: jos koen tämän kivun, on huomioitava mahdollisuus, etten ole ainoa. Hän lähtee itsestään ja päätyy toiseen.

Se on hedelmällisempi hanke kuin se, että katsoo toista ja päätyy itseensä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kirjalija.