Uuskaarlepyy kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Kolme nuorta naista ajaa halki öisen maalaismaiseman. He hiljentävät vauhtia ja panevat sitten auton parkkiin. Kesäyön kajossa he hiipivät läheisen turkistarhan rakennusten lomaan. Ketunulosteen haju on kuvottava.
Yksi naisista vahtii samalla kun toiset vetävät hanskat käteen ja ryhtyvät avaamaan häkkien ovia.
Mia Takula oli tuolloin 19-vuotias ja muistaa, kuinka paljon pelkäsi. Purisiko kettu? Heräisikö tarhaaja?
Osa eläimistä ihmetteli ja laukkasi sitten metsään.
”En koskaan unohda, miten ketut juoksivat vapauteen. Se oli todella koskettava hetki”, hän kertoo.
”Monet ihmiset eivät vieläkään ymmärrä, että nuo ketut oli kasvatettu kuolemaan. Halusimme antaa niille mahdollisuuden elää elämisen arvoista elämää ainakin hetken”, hän sanoo.
Ketut vapautettiin kettujen itsensä takia, ei mielenilmauksena, Takula sanoo.
Mutta jotta turkistarhaajalle ei tulisi epäselvyyttä tekijästä, yksi tytöistä veti laukustaan spray-kannun ja piirsi seinään isoin kirjaimin iskulauseita. War has begun.
Seuraavana aamuna Suomi heräsi uuteen aikakauteen. Median ”kettutytöiksi” ristimien aktivistien tempaus heitti kerralla eläinten oikeudet kansakunnan tajuntaan ja samalla kääntyi sivu suomalaisen eläinoikeusliikkeen historiassa.
Mia Takula tovereineen ei ollut tästä tietoinen.
”Me nukuttiin illan uutisten yli, jotta jaksettiin sitten mennä seuraavana yönä toisille tarhoille.”
Mutta mitä sitten tapahtui?
Aloitetaan kuitenkin alusta.
Eläinten oikeuksien varsinainen historia ei ole kovin pitkä. Perinteinen suhde eläinten ja ihmisten välillä oli yksiselitteinen. Eläimet olivat käyttötavaraa: niitä siitettiin, tapettiin, syötiin, niihin pukeuduttiin. Tunteet ja oikeudet olivat ihmisten asia.
Esimerkiksi Suomen vanhassa maaseutuyhteiskunnassa tilat olivat suurimmaksi osaksi pieniä. Mutta kun eläimiä kasvatettiin omiin tarpeisiin ja niitä oli vähän, huolenpitokin oli usein inhimillistä. Oli Mansikkeja ja Polleja.
Merkittävä käänne tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta talouskasvu suurensi kaupungistuneiden kuluttajien kukkaroa ruuan ostamista varten. Toisaalta teollistuminen antoi mahdollisuudet tuottaa lihaa ja muita eläintuotteita täysin uudella intensiteetillä.
Tässä yhtälössä eläinten hyvinvointi jäi taka-alalle.
”Suomessa käytetään nykyisin 60 miljoonaa tuotantoeläintä vuodessa. Ne elävät oloissa, jotka eivät voi palvella niiden lajityypillistä käytöstä riittävällä tavalla”, sanoo eläinten oikeuksiin perehtynyt moraalifilosofi Elisa Aaltola.
Tuotantointensiteetin kasvaessa on tultu tilanteeseen, jossa varovaisten arvioiden mukaan ihmiskunta tappaa ainakin 56 miljardia eläintä vuodessa – eikä tähän lukuun edes lasketa mukaan kaloja, turkiseläimiä tai koe-eläimiä.
Tehotuotannossa ihmisen ja eläimen välinen suhde, joka oli jo ennalta vaikea, on viety äärimmilleen. Nykyisin Suomen suurimmassa navetassa on noin 600 lehmää, kun teollistumista edeltäneellä ajalla tavallinen lehmämäärä oli puolisen kymmentä.
Teollistuminen vauhdittikin eläinoikeusliikettä, jonka juuret ovat 1960-luvun murroskaudessa. Silloin niin sukupuolten välinen tasa-arvo kuin seksuaalivähemmistöjen oikeudet nousivat yleiseen tietouteen. Liikkeen filosofiset pioneerit, kuten australialainen moraalifilosofi Peter Singer, näkivät ongelman piilevän rasismiin tai sovinismiin verrattavassa syrjinnässä, spesismissä.
Eläinten oikeuksista puhuttaessa viitataankin eläimeen yksilönä, joka on oman elämänsä toimija. Eläimen oikeus elää lajilleen tyypillisellä tavalla on arvo itsessään.
1990-luku oli eläinoikeusliikkeelle suurta myllerryksen aikaa niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Vaikka Suomessa oli eläinsuojeluyhdistyksiä, kuten koe-eläinten hyvinvoinnin edistämisestä syntynyt Animalia, ne eivät varsinaisesti ajaneet eläinten oikeuksia. Perimmäistä suhdetta ihmisen ja välineeksi alistettujen eläinten välillä ei suoraan kyseenalaistettu.
Liikkeen idut kasvoivat pienen piirin sisällä, kuten punk-skenessä, joissa Takulakin pyöri.
”Meitä oli parisenkymmentä nuorta aikuista, jotka asuivat eri puolella Suomea”.
”Elettiin aikaa ennen nettiä ja osa meistä asui vielä kotona. Siinä sitten soiteltiin lankapuhelimiin, ja kysyttiin, että onko se Maija kotona.”
Alussa liike järjesti mielenosoituksia ja levitti julisteita kaupungeissa. Media ei ollut toiminnasta kauhean kiinnostunut edes siinä vaiheessa, kun osa aktiiveista ryhtyi laittomaan suoraan toimintaan, kuten turkistarhaliikkeiden ikkunoiden rikkomiseen.
”Asenteet olivat muutenkin jyrkkiä. Pelkästään kasvissyöjille saatettiin puhua ilkeällä tavalla, joka muistutti kiusaamista”, Takula kertoo.
Kettuja vapauttaneille naisille julkinen reaktio tulikin isona yllätyksenä. Naiset itse eivät uskoneet, että häkkien avaaminen ylittäisi kunnolla edes paikallismedian uutiskynnystä.
”Yhtäkkiä sanomalehdissä vaadittiin meille kuolemanrangaistusta. Keskustelu oli todella kohtuutonta, kun ottaa huomioon tekojen pienimuotoisuuden ja meidän nuoren iän”, Takula muistelee.
Eikä vastakkainasettelu suinkaan päättynyt siihen. Eläinoikeusliike sai fanaattisen leiman, vaikka samanaikaisesti Takulan ja tovereiden puolesta käytiin ulkomaita myöten tukikampanjoita, joissa osoitettiin mieltä Suomen suurlähetystöjen edustalla.
Jo median keksimä ”kettutyttö”-nimitys oli itsessään vähättelevä ja seksistinen, Takula sanoo.
”Toisaalta tässä oli valinta ruton ja koleran välillä. Ainakaan meitä ei enää kutsuttu ekoterroristeiksi”, Takula naurahtaa.
Ihmisiin kohdistuneelta väkivallaltakaan ei vältytty: vuonna 1997 orimattilalaiselle tarhalle eläimiä vapauttamaan mennyttä kolmea aktivistia ammuttiin haulikolla.
Vuonna 1995 perustetun Oikeutta Eläimille -järjestön pitkäaikainen aktiivi Kristo Muurimaa muistelee, kuinka hämmentävää oli, kun päiviä ampumakohtauksen jälkeen hänen ystävänsä istuivat tutkintovankeudessa. Sen sijaan ammuskellut turkistarhaaja sai kävellä vapaalla jalalla.
”Ampujalle löytyi todella paljon yleistä myötätuntoa”, Muurimaa sanoo.
Eläinoikeusliikkeen parissa elää vahva tunne siitä, että etenkin viime vuosien aikana on todistettu suurta asennemuutosta.
Karttulan koe-eläintarha lopettaa toimintansa. Marimekko vetäytyy turkisbisneksestä. Eduskunta keskustelee kansalaisaloitteesta turkistarhauksen kieltämiseksi. Särkänniemen delfinaarion ovet sulkeutuvat.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin on otettu jättimäinen harppaus eläinten oikeuksien edistämisessä.
Eläinoikeusliikkeen parissa elää vahva tunne siitä, että etenkin viime vuosien aikana on todistettu suurta asennemuutosta. Muun muassa veganismi on tehnyt ison loikan marginaalista valtavirtaan, kun suuret kauppaketjut, kuten Kesko ja S-Ryhmä, ovat vaistonneet eettisessä kuluttamisessa markkinaraon.
Tämä ei ole sattumaa, sillä taustalla on ollut aktiivinen työ keinojen parantamiseksi.
”Liike on toisaalta maltillistunut ja ammattimaistunut”, kuvaa Animalian vs. toiminnanjohtaja Mai Kivelä. 1990-luvulta lähtien myös Animalia on muuttunut hyvinvointijärjestöstä eläinoikeusjärjestöksi.
”Nykyään nähdään, että pelkästään filosofisesti puhuminen ei riitä. On huomattu, että eläinten oikeudet eivät ole asia, joka on joko kyllä tai ei”, Kivelä sanoo.
Sen sijaan liikkeen parissa tarjotaan ratkaisuja ja hauskoja keinoja edistää eläinten oikeuksia. Tällainen on esimerkiksi vegaanihaaste, johon osallistuvat sitoutuvat syömään vain kasviperäisiä tuotteita kuukauden ajan, Kivelä sanoo.
”Mutta samalla muistutetaan, ettei tarvitse olla täydellinen vegaani.”
Facebookissa vaikuttava sipsikaljavegaanien keskusteluryhmä karnevalisoi vegaanista elämäntapaa jakamalla vinkkejä eläinvapaasta mättöruuasta, jossa makuja ja rasvaa ei säästellä.
Laittomassa suorassa toiminnassa on siirrytty negatiivista mediajulkisuutta herättävistä tarhavapautuksista sikatilojen ja turkistarhojen salakuvauksiin.
”Kuvausten aloittaminen muutti toimintaa todella paljon. Tarkoituksena on näyttää, mitä eläintiloilla tapahtuu”, itsekin sikaloita kuvannut Kristo Muurimaa sanoo.
Dokumentointi kertoo konkreettisesti, miten eläinteollisuus toimii, mutta myös tuo tehokkaammin eläinoikeuskysymykset mukaan julkiseen keskusteluun, hän lisää.
Parsinavetta, emakkohäkki, liikunnan ja virikkeiden puute. Teuraskuljetus rekan kyydissä. Tästä on teollisen tuotantoeläimen elämä tehty.
Asennemuutoksesta huolimatta on tosiasia, että eläinten oikeudet toteutuvat hyvinvoinnin näkökulmasta Suomessa edelleen erittäin huonosti, sanoo eläinoikeusfilosofi Elisa Aaltola.
Maailman pitkän aikavälin trendinä on kasvava eläintuotteiden kulutus, joka on mahdollista vain tuotannon intensiteettiä kasvattamalla. Tässä kohtaavat poliittiset päätökset, eläinsuojelulaki ja kova raha.
”Suomen laki mahdollistaa eläinten hyvinvointirikkomukset ”, Aaltola sanoo.
Edistyksen jarruna on, että julkisessa keskustelussa on yhä paljon harhakäsityksiä eläinten oikeuksista. Osa näistä on tietoista vääristelyä, osa tahattomia väärinymmärryksiä, Aaltola kuvaa.
”Pahimmillaan puhutaan siitä, että eläimille ollaan tarjoamassa samoja oikeuksia kuin ihmisillä on. Siitä päädytään absurdeihin ajatuskulkuihin esimerkiksi eläinten äänioikeuksista”, Aaltola sanoo.
Kun poliittinen keskustelu on tällä tasolla, on helppo ymmärtää, ettei eläimen intressejä oteta vakavasti. Pahimmillaan myös eläinten hyvinvointi unohtuu.
Osa ongelmaa voi piillä myös pohjoismaisessa paremmuudentunteessa, Aaltola arvelee.
”Uskotaan siihen, että asiat ovat hyvin, kun kerran hyvinvointiyhteiskunnassa eletään. Mutta lähtökohtaisesti Suomen eläinsuojelulaki sisältää monia samoja puutteita kuin esimerkiksi Etelä-Euroopan lait”, Aaltola sanoo.
Globalisoituneella maailmalla on loppujen lopuksi hyvin kapeakatseinen ajatus eläinten ja ihmisten välisestä suhteesta. Siksi täytyykin etsiä huomattavasti kauempaa, jos haluaa todella positiivisia esimerkkejä.
”Esimerkiksi joissakin Intian osavaltioissa on yksittäisiä lakipoikkeuksia. Mutta ei ole yhtäkään maata, jossa asiat olisivat yleisesti hyvin. Ei ole paratiisimaita malliksi, jota kohti pitäisi tavoitella.”
Niin ristiriitaista kuin se onkin, eläinten oikeudet voivat itse asiassa toteutua monessa kehitysmaassa paljon länsimaita paremmin. Tämä siitä huolimatta, että maiden yhteiskunnallisen kehityksen taso ja vaikkapa ihmisoikeudet voivat olla retuperällä.
”Kun teollistumisen taso joissain kehitysmaissa on alhaisempaa, yksittäisten eläinten konkreettinen elämäkin voi olla parempi”, Kivelä muistuttaa.
”Meillä on vallalla ehkä eläinsuojeluvihamielisin hallitus koko Suomen historiassa.”
Villieläinten käytön lopettaminen sirkuksissa. Kivunlievitystä kastraatioon ja nupoutukseen. Läpinäkyvyyttä teurastamojen toimintaan. Turkistarhauskielto.
Eläinpolitiikassakin on kyse mahdollisuuksien taiteesta. Viimeistään kilpailutekijät ja talous vievät konkreettiset lakimuutokset eläinten hyvinvoinnin parantamiseksi umpikujaan.
Nykyinen eläinsuojelulaki tuli voimaan vain vuosi sen jälkeen, kun Mia Takula tovereineen vapautti kettuja Pohjanmaalla. Sen jälkeen myös tieteellinen ymmärrys eläinten tarpeista on edennyt merkittävästi.
”Tutkimustieto eläinten kyvyistä, tunteista ja tarpeista on lisääntynyt valtavasti. Lain tärkeimmät uudistusta vaativat kohdat koskevat eläinten käyttäytymistarpeita, kuten liikkumista ja sosiaalista kanssakäymistä sekä kivunlievitystä”, Kivelä sanoo.
Tästä huolimatta toiveet merkittävistä parannuksista eläinten oikeuksiin ovat nykytilanteessa heikot, sanovat Maailman Kuvalehden haastattelemat asiantuntijat. Iso jarru edistykselle on nykyisissä valtasuhteissa.
”Meillä on vallalla ehkä eläinsuojeluvihamielisin hallitus koko Suomen historiassa”, Muurimaa arvioi.
Tämä näkyy muun muassa siinä, että toisin kuin aiemmissa hallitusohjelmissa, Juha Sipilän vetämä oikeistohallitus ei mainitse eläinten hyvinvointia lainkaan. Myös Jyrki Kataisen hallituksen perustama eläinsuojeluasiamiehen virka, joka päätehtävänä oli eläinten hyvinvoinnin edistäminen, lakkautettiin talouskurin myötä.
Myös Animalian Mai Kivelä näkee nykytilanteessa vähän hyviä merkkejä.
”Meillä on samanaikaisesti keskustajohtoinen maatalousministeriö ja yleinen maatalouden kriisitilanne. Tuntuu, että kaikki vaatimukset ovat liikaa, että mitään ei voi tehdä”, Kivelä kuvaa.
Huonoa enteilee myös maataloustuottajien keskusliitto MTK:n kasvanut kiinnostus lain uudistamiseen. Pitkään lain päivittämistä jarruttanut liitto haluaa viedä uudistuksen läpi nopeasti, Kivelä sanoo.
”Tämä on merkki siitä, että laista ei tule kovin hyvä. Voisi melkein sanoa, että olisi parempi odottaa seuraavaa hallitusta”, Kivelä sanoo.
Ylipäätään tuottajien ja eläinoikeusliikkeen vastakkainasettelu alkaa olla vanhanaikainen. Ottaen huomioon esimerkiksi eläintuotannon ilmastopäästöt, eläimiä hyväksikäyttävä epäekologinen tuotantotapa ei ole kestävä, Kivelä sanoo.
”Koska Suomessa ruuantuotanto on poliittista, tukipolitiikkaa pitäisi muuttaa ja tähdätä aitoon ruokaturvaan”, hän lisää.
Mikäli lain uudistus jää puolitiehen, Suomen sijoitus tulee putoamaan myös kansainvälisesti eläinten hyvinvointia mittaavilla listoilla.
”Jo nyt Suomi on tippunut Euroopan keskikastiin”, Elisa Aaltola sanoo.
Euroopan maista muun muassa Sveitsi ja Norja ovat tunnustaneet eläinten itseisarvon lainsäädännössä. Paineita tähän on myös Suomessa.
Kosmetiikkatuotteiden koe-eläinkielto. Häkkikanalat laittomiksi. Hyljetuotteiden tuonti EU:hun lakkaa.
Iso osa eläinten asemaa parantaneista laeista on tullut EU:n kautta. Usein koko unionin kattavat direktiivit ovatkin suomalaiselle tuotantoteollisuudelle helpompi keino parantaa eläinten hyvinvointia, sillä ne tulevat voimaan samaan aikaan muissakin maissa.
Suomen näkökulmasta eläinten EU-politiikka on nyt erityisen kiinnostavaa, sillä unionin eläinten hyvinvointityöryhmän puheenjohtajaksi nousi kesällä kokoomuslainen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen.
Pietikäinen katsoo itse eläinten tilanteen paranevan koko EU-tasolla pienin askelin.
”Ongelma on, että yhtenäinen, koko EU:ta koskeva eläinlainsäädäntö puuttuu. Usein joudutaan työskentelemään säätämällä yksittäisiä lakeja”, hän sanoo.
Toisaalta eläimiä on käytännössä vaikea saada mukaan vapaakauppasopimuksista käytäviin neuvotteluihin, Pietikäinen harmittelee.
EU:n tehtävälistalla on lukuisia eläinsuojelun häpeäpilkkuja, joita perustellaan kulttuurisilla perintöarvoilla, jotka vaikuttavat maan rajojen ulkopuolelta katsottuna julmuudelta. Tällaisia ovat muun muassa härkätaistelut – tai monen Euroopan maan julkisen mielipiteen mukaan myös turkistarhaus, jota vastustaa jopa 91 prosenttia italialaisista.
Liittolaisia eläinten puolesta ei kuitenkaan ole vaikea löytää, Pietikäinen sanoo.
”Usein ajatellaan, että kansalliset erot ovat isoja. Mutta tosiasiassa on paljon aktiivisia espanjalaisia, kreikkalaisia ja puolalaisia meppejä, jotka ovat sitä mieltä että nämä asiat ovat väärin ja että niille pitää tehdä jotain”, Pietikäinen sanoo.
”Ihmiset tekevät sitä työtä mitä he tekevät. En ole ihmisiä, vaan elinkeinoa vastaan.”
Elinkeinoja ja elävää maaseutua. Perinteitä ja perhetiloja. Yksi tapa elää.
Eläinten teollista tuotantoa ei olisi olemassa ilman ihmisiä. Kyse on valtavirran kulttuurista, johon kasvetaan ja kannustetaan. Muutoksesta huolimatta yhä vain muutama prosentti suomalaisista on kasvissyöjiä.
Kehityksen toisella laidalla on siis kyse myös niistä ihmisistä, joiden ammattia ollaan laillisin ja laittomin keinoin lopettamassa.
Tällainen on esimerkiksi turkiseläinten keskusliiton puheenjohtaja Kenneth Ingman, joka kolmannen polven tarhaajana kasvoi turkiseläinten kanssa.
Siinä missä eläinoikeusliikkeelle Ingman on väistämättä väärällä puolella, kuten orjakauppiaat ja lapsityövoiman puolustajat aikanaan, Ingmanille itselleen kyseessä on laillinen elinkeino siinä missä moni muukin.
”Ihmiskunta on aikoinaan päättänyt, että on luonnollista käyttää eläimiä hyväksi. Mutta jos joskus päätetään, että eläimiä ei käytetä hyväksi, totta kai me taivumme siihen”, Ingman sanoo.
”Näkökulmaerot ovat demokratiaa, mutta todella loukkaavaa on eläinrääkkääjäksi kutsuminen. Me olemme kaikki eläinystäviä. On pakko olla eläinten ystävä, jos tuottaa eläimiä”, hän lisää.
Väittelyn asetelmat eivät ole juurikaan muuttuneet 20 vuoden aikana. Yhden suffragetti on toisen terroristi.
”Mutta nyt ymmärrämme heitä paremmin. Kun 1990-luvulla tuli näitä iskuja, se oli suuri shokki. Tässähän on perheyrityksiä ja perheitä tekemässä työtään ja yhtäkkiä tällaisia anarkisteja hyökää meidän kimppuun. Ei me ymmärretty, mistä on kyse.”
Puheen tasolla järkeistymistä on myös Kristo Muurimaan mukaan nähtävissä. Keskusteluyhteys turkistarhaajiin on mahdollinen täysin toisella tavalla ja yhteisiin keskustelutilaisuuksiin on nykyisin helppo mennä.
”Ihmiset tekevät sitä työtä mitä he tekevät. En ole ihmisiä, vaan elinkeinoa vastaan. Eläinoikeuskysymys on yhteiskunnallinen kysymys muiden joukossa”, Muurimaa sanoo.
Mia Takulalle kahden vuosikymmenen takaiset tapahtumat ovat eläneet rinnalla tähän päivään saakka, sillä oikeuden naisille yhdessä maksettavaksi määräämä 250 000 euron vahingonkorvausvelka vanhenee tämän vuoden lopussa. Vaikka Takula ei olekaan enää aktiivisesti mukana eläinoikeusliikkeessä, viime vuosien käänteet eivät ole tulleet täysin nurkan takaa.
”Mitään en kadu. Eikös sitä sanota, että ensiksi sinulle nauretaan, sitten pilkataan ja sitten sinä voitat”, Takula naurahtaa.
On elokuinen aamu ja auton ikkunan takana vilisee varsinaissuomalainen maalaismaisema. Käännymme kuvaajan kanssa soratielle. Tien päässä on rinne ja tila. Pihalla kiekuu kukko jos toinenkin. Kauempana määkii lammas.
Meitä vastaan astelee Piia Anttonen, eläinsuojelukeskus Tuulispään perustaja.
Sen jälkeen kun Anttonen avasi somerolaisen tilansa ovet eläimille vuoden 2012 lopussa, on Tuulispäästä tullut yksi virstanpylväs suomalaisen eläinoikeusliikkeen historiassa.
Yhdistyksen, lahjoitusten ja lukemattomien vapaaehtoisten voimin pyörivä keskus on koti noin 50 tuotanto- ja kotieläimelle, joille on annettu uusi mahdollisuus vapaan eläimen elämään.
Eläinvanhuksille tila on viimeinen koti, mutta osa eläinteollisuuden pyöristä pelastetuista lähtee muiden ihmisseuralaisten luo kuntoutuksen jälkeen.
”Jonkin sortin ylijäämäeläimiähän näistä monet ovat”, Anttonen sanoo. Kun eläin nähdään tavarana, ei moni mieti minne kierrosta tippuvat roskat päätyvät.
Kukkoja, joita kukaan ei halua. Kodittomia lampaita. Kesyyntynyt villisika ja tarhalta karannut sinikettu. Hevosvanhuksia, joille ei enää löydy ratsastajaa. Monta erilaista tarinaa ja monta elämän vuotta jäljellä jokaisella.
Tulijoita on jonoksi asti, Anttonen sanoo.
Late-sonni seisoo puiden varjossa märehtimässä. Alle kaksikuukautisena vasikkana Tuulispäähän pelastettu Late on nyt 600-kiloinen lihaskimppu.
”Näistä asioista ei kauheasti puhuta, mutta vasikat laitetaan heti syntymän jälkeen yksittäiskarsinoihin, joissa ei pysty kunnolla liikkumaan”, Anttonen kertoo.
”Kun Late tuli tänne, niin se oli tosi kömpelö ja kompuroi koko ajan omiin jalkoihinsa. Luonnossa vasikat oppivat kävelemään melkein heti.”
Nyt se köllähtää maahan varovasti, jättiläinen ihmisen rinnalla.
Sonnin elämä navetoissa on lyhyt ja kaksivuotiaana Late alkaa olla reippaasti tavallisen suomalaisen sonnin keski-ikää vanhempi.
Se haistelee uteliaana ojentavaa kättä, nuolaisee lahjetta, kääntää päänsä rapsutuksen suuntaan. Jauhaa märepalaa ja kuulee lintujen laulun. Tuuli sivelee korvia, häntä viuhtoo.
Kyllä Late onnensa tietää. Lempeistä silmistä paistaa omanlaisensa elämän ilo.
Suomessa eläinten oikeuksia ajavat mm. Oikeutta Eläimille ry ja Animalia.