Lietolaisen kerrostalokaksion pöytään on katettu prinsessakakku ja karjalanpiirakoita. Kakku on hankittu 90 vuotta täyttävän Paavo Kallion syntymäpäiväksi. Karjalanpiirakat ovat kuuluneet kahvipöytään siitä asti, kun Karjalasta kotoisin olevasta Sirkasta, 88, tuli Paavon vaimo melkein 60 vuotta sitten.  

Rakkaus syttyi perunamaalla. Sinne Sirkan oli kuljettava kuitenkin pitkä matka Metsäkylästä Karjalan Johanneksesta. Ensimmäistä kertaa lähtö tuli 1939.

”Mää taisin olla yhdentoist sillo. Tultii sanomaa et raja murtus ja nyt lährette pakkoo niin äkkii ku pääsette. Mil pelil kuka sit meniki. Eläimet jäi navettaa, ei niit kerinny kukkaa mukkaa ottamaa. Ei siin muut ehtiny ku vaatteet laittaa pääl ja sillai lähettii ”, Sirkka muistelee Turun murteella. Murre tarttui esimurrosikäiseen tyttöön. Muutenkin sopeutuminen oli alusta asti helppoa.

”Joka paikas meil ol kyl niin pal hyvä, ettei meit kukaan kyl ryssiks haukkunu. Ain oltiin ystävii joka paikassa, vaik paikka vaihtuski usein.”

Vaikka Karjalan murre unohtui nopeasti, lähtöpäivä kotikonnuilta on säilynyt mielessä kirkkaana, mutta synkkänä muistona. Siksi Sirkka ei aiemmin siitä ole juuri halunnut puhua – paitsi Paavon kanssa. Paavolle on aina voinut puhua kaikesta.

”Meiä ensimmäine majotuspaikka matkal oli simmone ku Uskela. Isä kuoli siel sitte. Verisuoni puhkes päästä ja se oli sit sitä myäte valmis. Isä oli kolmenkymmeneneljä vast.”

Itku tulee isää muistellessa.  Pakomatkalla vuonna 1939 kuoli myös Taisto-veli 3-vuotiaana. Saman ikäisenä pakomatkalla kuoli nykyisen pakolaiskriisin symboliksi noussut syyrialainen Aylan, joka löydettiin Turkin rannikolta hukkuneena viime syksynä.

Molempien poikien elämä loppui matkalla turvaan.

Karjalasta tulee evakoita. Varsinais-Suomessa Kallion perheessä tiedettiin, että pian ruokapöydän ääressä olisi ruuhkaa. Maaseudulla ei oltu huolissaan, vaikka pula-aikaa elettiinkin. Ruoka tuotettiin pääosin itse, perunat nostettiin samasta perunamaasta, jossa Paavo ja Sirkka myöhemmin tapasivat.  

Karjalaisten evakkojen mukana tuli myös herkkuja.

”Muistan ku ne teki mustikkapiirakkaa. Ei tääl oltu sellasest kuultukaa. Ja puolukkapiirakkaa. Uusii ruokii opeteltii maistamaan puoli ja toisi. Muistan ain karjalaise Anne-Marin limpu. Ei juslauta en oo ikinä niin hyvää limppuu saanu.”

”Nii ja kaurakiisselii”, Sirkka muistuttaa vieressä.

Paavon mukaan evakkojen tulo ei tuntunut erikoiselta. Pikkupoika oli autuaan tietämätön pika-asutuslaista, jonka perusteella Suomeen perustettiin yli 8000 tilaa siirtolaisille. Lakia vastustivat erityisesti maanomistajat. Vielä enemmän vastalauseita keräsi vuonna 1945 säädetty maanhankintalaki, jonka nojalla isoja maatiloja pakkolunastettiin ja pilkottiin siirtolaisten käyttöön. Kaiken kaikkiaan maanhankintalain nojalla perustettiin Suomeen 101 327 uutta maatilaa.

”Kyl niit ennakkoluuloi tais olla, mut ei me lapset niist mittää ymmärretty”, Paavo muistelee.

Evakkojen sopeutumiseen ja heihin kohdistuneisiin ennakkoluuloihin erikoistuneen Jyväskylän yliopiston tutkijan Heli Kanasen mukaan Suomessa oli tuolloinkin vallalla omillaan pärjäämisen normi.

”Vieraissa majoitettuna oleminen oli sodan vuoksi välttämättömyys, mutta käytännön ongelmien lisäksi se oli merkinnyt ainakin jossain määrin häpeää ja nöyryytystä. Hyvä suomalainen elätti itsensä ja perheensä, kun taas häntä, joka ei kyennyt elättämään perhettään, katsottiin karsaasti.”

Armottomuuden kulttuuri on ollut Suomessa aina voimissaan.

”Suomalaiset vaativat paljon itseltään ja muilta vielä enemmän. Siinä mielessä evakoita kohdeltiin samoin kuin nyt tulleita pakolaisia. Toki silloinkin oli ymmärtävää vastaanottoa kuten nykyisinkin.”

Evakoiden tilanne oli kuitenkin helpompi. He olivat suomalaisia ja maan sisäisiä pakolaisia.

”Eniten ennakkoluuloja saivat osakseen ortodoksit, luterilaiset pääsivät vähemmällä. Nykyään pelätään erityisesti islaminuskoisia pakolaisia ja osa vaatii islaminuskoisten käännyttämistä. Aikanaan ortodoksievakkojen toivottiin luterilaistuvan”, Kananen toteaa.

Paavo ja Sirkka Kallio eivät oikein osaa verrata evakoita ja nykypakolaisia. Nyt Eurooppaan pyrkiviä he luonnehtivat vieraiksi.

”Ei se ol sama. Evakot  tuli pako edes, mut nämä tulee rahan kans tänne. Ei tänne pääse semmoset kenel ei ol rahaa. Kyl sen ymmärtää, jos ei omas maas voi olla ja lähtee, mutta jos tulee vaan parempia olosuhteit hakemaan täält. Se maksaa meil sit.”

Tutkija Heli Kananen tietää, että evakoiden ja nykyisen pakolaistilanteen vertaaminen Suomessa voi aiheuttaa pahaa verta.

”Sohaisin näkymättömään muurahaispesään, kun vertasin Ylen uutisissa evakoiden ja nykyisten pakolaisten inhimillisiä kärsimyksiä ja menetyksiä, joita sotaa pakoon lähteminen aiheuttaa ihonväristä riippumatta.”

Erityisesti vertaamista vastustivat karjalaistaustaiset suomalaiset.

”Tämä jo aiemmin vastaani tullut reaktio kertoo siitä, että evakoiden asema osana yhteiskuntaa ei ole ollut niin kiistaton kuin halutaan esittää. He joutuivat tekemään paljon työtä tullakseen hyväksytyksi osaksi sodanjälkeistä Suomea, vaikka suomalaisia olivatkin. Suomalaisuutta kiistettiin esimerkiksi ryssittelemällä. Tässä yksi lisäsyy siihen miksi sodanjälkeistä henkistä tilaa ei ole oikein haluttu kansallisessa historiassa muistaakaan.”

”Nyt olisi mielestäni hyvä aika katsoa tätä mennyttä prosessia, miten evakot otettiin vastaan ja mitkä tekijät hidastivat integroitumista, mitkä auttoivat. Evakkojen kohtelusta voitaisiin oppia nykyisessä tilanteessa”, Kananen lisää.

Samoilla linjoilla on Hilkka Hyrkkö, 57, jonka vanhemmat pakenivat aikoinaan Viipurin maalaiskunnasta Yläsommen kylästä Lohjalle. Evakon lapsena ja toimittajana Hyrkkö kiinnostui pakolaisuudesta jo 1980-luvulla. Hänen on ollut helppo eläytyä kotinsa menettäneiden kohtaloihin.

”Suomessa ei ole pakolaiskriisiä. Meillä on enemmän turvapaikanhakijoita kuin koskaan ennen, mutta paljon vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa viime vuosikymmenten aikana. Jos ja kun sodan runtelema Suomi selvisi yli 400 000 evakosta 1940-luvulla, se selviää
30 000 turvapaikanhakijasta. Prosessi tarvitsee aikaa ja päätöksentekijöiltä viisautta.”

Lohjalla Hyrkkö vietti lapsuutensa karjalaisten keskellä, sillä kotikylän asukkaat olivat kaikki evakoita. Evakoiden tilanteen Hyrkkö näkee parempana kuin nykyisten pakolaisten.

”Luovutettujen alueiden suomalaiset evakuoitiin kaksi kertaa. He eivät lähteneet omin päin sotaa pakoon, vaan Suomen valtio evakuoi heidät, ja huolehti asuttamisesta. Turvapaikanhakijat ovat vielä huonommassa asemassa, koska he ovat lähteneet järjestäytymättömästi liikkeelle ja monessa tapauksessa vihollinen on oma maa tai omassa maassa. Evakoiden mahdollinen mielipaha johtunee käsitteiden ja käsitysten sekamelskasta.”

Kananen puhuu pelosta. Siitä on tutkijan mielestä myös kyse nykyisessä muukalaisvastaisuudessa.

”Ennakkoluulot kumpuavat pelosta oli kyse sitten Karjalan ortodoksievakosta tai tämän päivän muslimipakolaisesta. Tuntemattomuus aiheuttaa pelkoa.”

Rasistisessa syrjinnässä on Kanasen mukaan kyse jonkinlaisesta syntipukki-ilmiöstä.

”Aiemminkin sellaisissa tilanteissa, joissa yhteiskunta on muuttunut nopeasti ja on alkanut näyttää siltä, että sosiaalisen nousun mahdollisuudet heikkenevät, on syntynyt liikehdintää, joka on kohdistettu jotain poikkeavaa ryhmää kohtaan. Laajoista yhteiskunnallisista ongelmista, omasta yksityisestä pahasta olosta ja muutospeloista johtuvat tuntemukset heijastetaan erilaiseen. ”

Sirkka kokee olevansa ennen kaikkea turkulainen, vaikka juuret ovatkin Karjalassa. Vuosien saatossa Karjalaan on tehty kuitenkin useita matkoja. Kotikylää ei Sirkka enää tunnista.

”Aika kurjalt siel näytti. Vaattei sinne vietii ain, mut ei heil ollu pesuaineitakaa ni ei saanu niit pestyy. Kyl siel entises kotikyläs oli niin kauhiaa, ettei tiedä mite siel ois voinu assuu.”

Nykyiseen pakolaistilanteeseen Paavolla on vielä lisättävää, kun prinsessakakku on korkattu.

”Sitä en ymmärrä, et perhe  jätetään sinne ja miehet lähtee sottaa pakkoo. Jos ne lähettäis tänne ne  naiset ja lapset, ni se ois eri juttu sit.”

Yksin Suomeen tulleella pakolaismiehellä ei ole helppoa. Sen tietää Julia Talvitie, joka päätti miehensä Ossin kanssa majoittaa irakilaisen Thairin.

Päätös syntyi nopeasti.

”Viime kesänä luimme lehdestä lämminhenkisen jutun Tampereella turvapaikanhakijoita majoittavista ihmisistä. Jutun lopussa oli kotimajoitusta organisoivan Refugees Welcome -verkoston yhteystiedot, ja laitoin heille heti viestiä.”

Viesti meni perille, mutta vastauksen saaminen kesti kauan. Kävi ilmi, että mediahuomion seurauksena vastaperustetun Refugees Welcomin toiminta oli vasta käynnistymässä ja tuhansien uusien jäsenien vuoksi kaaoksessa. Julia Talvitie ei jäänyt odottelemaan vaan pestautui mukaan organisoimaan toimintaa.

”Ajatuksena oli, että jokaisen vastaanottokeskuksen yhteydessä toimisi kotimajoitusta organisoiva paikallisryhmä. Lopulta vastaanottokeskuksia tuli niin paljon, ettei se onnistunut ja nyt paikallisryhmät vastaavat aina tietystä alueesta, johon kuuluu useampia vastaanottokeskuksia. Esimerkiksi pääkaupunkiseutu on yksi alue, jonka toiminnasta vastaan itse tällä hetkellä.”

Vapaaehtoisena Julia huomasi, että ihmisillä on halu auttaa. Lähes aina auttamishalu kohdistui kuitenkin perheisiin, naisiin ja lapsiin. Yksinäisille miehille oli huomattavasti vaikeampi löytää kotimajoitusta

”Tavallaan on kaunis ajatus, että halutaan auttaa kaikkein haavoittuvimpia. Todellisuudessa yksintulevien miesten syyt haluta kotimajoitukseen ovat ihan samoja kuin perheilläkin: takana on pitkä matka ja lepääminen on mahdotonta ryhmähuoneissa. Ei ole mitään paikkaa missä pitää tavaroitaan. Kenelle tahansa on haastavaa asua samassa huoneessa monen ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa.”

Vastaanottokeskuksissa Julia näki, että yksinäiset miehet olivat turvapaikanhakijoissa suurin ryhmä. Se näkyi myös Refugees Welcome -järjestön kautta kotia etsivissä. Siksi Julia ja Ossi päättivät auttaa jonossa pisimpään ollutta. Hän oli Suomeen pari kuukautta aiemmin tullut irakilaislääkäri, Thair, 28.

”Lääkärinä en saanut valita, missä työskentelin. Työpanostani käytettiin myös terroristien hoitamiseen ja henkeni oli uhattuna. Kun lähdin Irakista, tiesin ainoastaan, että minun on päästävä pois.”

Thairin tarina on tavallinen. Hän ei tullut Suomeen etsimään parempaa elintasoa. Hän halusi turvaan. Mielellään mahdollisimman kauas, mahdollisimman vakaaseen maahan. Sellainen maa olisi Suomi, Thair oli kuullut. Matka eteni Turkin, Kreikan ja Itävallan kautta Suomeen.

Suomessa hän vietti ensimmäiset kuukaudet vastaanottokeskuksessa.  

”Ristiriitoja syntyi, kun liian monta ihmisiä asui pienessä tilassa”, Thair toteaa englanniksi varovaiseen tyyliinsä. Hän ei halua vaikuttaa kiittämättömältä, sillä ei elämä vastaanottokeskuksessa ollut kärsimystä Irakiin verrattuna. Ja Thair sai myös ystäviä.

 ”Kolme tai neljä hyvää ystävää”, hän laskee.

Samat ystävät huolestuivat kun Thair yhtäkkiä katosi vastaanottokeskuksesta. Ryhmämajoitus oli vaihtunut Julian ja Ossin kaksikerroksinen talon kellarihuoneeseen. Aiemmin sitä oli asuttanut ainoastaan kilpikonna. Se sai muuttaa nyt eteiseen. Ikeasta huoneeseen haettiin lipasto ja sänky.

Ennen muuttoa Thair, Ossi ja Julia tapasivat ostoskeskuksen kahvilassa. Juliaa ja Ossia jännitti, Thairin taas oli vaikea uskoa, että täysin tuntematon pariskunta haluaisi majoittaa hänet, vieraan ulkomaalaisen, kotiinsa.

”Jos tilanne olisi ollut toisin päin, en tiedä olisinko uskaltanut ottaa vierasta ihmistä talooni. Olisin ollut huolissani turvallisuudesta ja siisteydestä”, Thair myöntää.

Juliaa ja Ossia jännitti Thairin majoittamisessa ainoastaan pitäisikö mies heistä.

”Mietimme, että mitä jos Thair ei tykkääkään meistä. Muuten aika suuria asioita olisi pitänyt tapahtua, että olisimme peruneet kotimajoituksen.”

Julia Talvitien mukaan näin on ollut muidenkin kohdalla. Vaikka kotimajoittajia on Suomessa vielä verrattaen vähän, kaikki ovat sitoutuneet majoitukseen, kun ovat siihen lähteneet. Refugees Welcome -järjestön vapaaehtoinen haastattelee kotimajoittajaksi haluavan ja majoitettavan ennen majoittamisen  aloittamista.

”Erityisiä vaatimuksia ei majoittajan suhteen ole. Tarkoitus on vain tsekata, että kaikki on ok ja majoitus järjestyy vähintään puoleksi vuodeksi. Lyhyisiin majoituspätkiin emme ole lähteneet. Vaatimuksena on myös, että turvapaikanhakijalle voidaan tarjota oma huone.”

Thair on viihtynyt Ossin ja Julian luona.  Suomen kieltä on opetettu esineisiin kiinnitetyillä tarralapuilla. Ennen haastattelua Thair on tosin kerännyt ne pois.

”Miksi?” kysyy Julia.

”Osaan jo ne kaikki”, Thair virnuilee.

 ”You fast learner!”, Julia huudahtaa takaisin ja kaikki nauravat.  Talviteillä nauretaan muutenkin paljon. Se on ollut Thairille positiivinen yllätys.

”Suomessa ihmiset ovat epäsosiaalisia. Irakissa puhutaan ja nauretaan koko ajan. Niin tehdään  onneksi tässäkin perheessä.”

Julia ja Ossi Talvitie eivät suomalaisia tapoja lukuun ottamatta ole joutuneet opettamaan Thairille mitään. Ennemminkin Thair on opettanut heille.

”Ennen Thairia tiesimme Irakin tilanteesta ja kulttuurista vain vähän. Nyt tiedämme paljon enemmän. Thairin kanssa olemme käyneet mielettömän mielenkiintoisia keskusteluja ja saaneet tietoa maasta, josta olemme aiemmin lukeneet vain lehdistä”, Ossi toteaa.

Ennakkoluulot. Miten lähipiiri reagoi, kun Ossi ja Julia päättivät majoittaa yksin Irakista tulleen turvapaikanhakijan? Ihmisen, joka julkisessa keskustelussa voidaan tuomita raiskaajaksi tai elintasopakolaiseksi pelkästään kansallisuuden perusteella. Irakhan on maa, jonka Suomen maahanmuuttovirasto määritteli lokakuun lopussa ”osittain turvalliseksi irakilaisille”. Suomalaisille maa oli viraston tiedotteen mukaan turvaton ja sitä se on edelleen.

Kun Thair muutti Talviteiden kotiin, Ossi oli työmatkalla.  Eikö Juliaa pelottanut? Tai Ossia?
Vastaus on ei – eikä oikein ketään muutakaan.

”Joku sanoi muistaakseni, että pähkähullu. Se on varmasti ollut negatiivisin reaktio. Kaikki muut ovat suhtautuneet positiiviisesti, osa jopa ihaillut tai ollut jopa kateellinen tästä mahdollisuudesta”, Julia toteaa.

Ossi on samoilla linjoilla.

”Kerroin eräälle kollegalleni Thairista ja hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: Eikö sinua pelota?  Kysyin häneltä, majoittaisiko hän tarpeen vaatiessa Thairin kanssa samanikäistä työkaveriamme. Hän mietti, että niinpä. Thair on ihan tavallinen nuori mies.”

Nyt tavallinen nuori mies kuuluu Talviteiden perheeseen ja hänelle kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillekin. Thairin lisäksi Talviteillä asuu toistaiseksi Julian veli, hänen tyttöystävänsä ja vierailulla oleva norjalainen reppureissaaja. Kansainväliseksi kommuuniksi muuttuneessa kodissa pidetään yhteisiä pyykkipäiviä ja tehdään ruokaa.

”Periaatteena on, että kun laittaa pyykkikoneen päälle, sinne laitetaan kaverinkin pyykit. Jos tehdään tonnikalapastaa, sitä tehdään kaverillekin. Jäljet siivotaan ja oma rauha on taattu omassa huoneessa”, Julia selvittää.

Thairia ei ole pitänyt patistaa osallistumaan mihinkään muuhun kuin perheen yhteisiin ruokahetkiin. Terveellistä tammikuuta vietetään myös Talviteillä, eikä suomalainen dieettiruoka ole välttämättä ollut kaikkein herkullisinta tuhtiin irakilaisruokaan tottuneelle.

”Katso, olen laihtunut täällä! En kyllä valita ruuasta… se on vain erilaista. Sanotaanko, että terveellisempää”, Thair nauraa ja heiluttaa väljäksi jäänyttä paitaansa.

Kotimajoitus on tähän mennessä antanut enemmän kuin ottanut. Sitä mieltä ovat kaikki Talviteiden ison keittiönpöydän ääressä istuvat.

”Jos haluaa tehdä vapaaehtoistyötä, tämä on kyllä kaikkein helpoin tapa tehdä sitä. Tarvitaan ainoastaan tilaa sydämestä ja kodista”, Julia sanoo.

Kiltin lääkärimiehen majoittamisessa ei haastetta tosin ole ollut. ”Jos ihminen on päässyt Irakista Suomeen, niin kyllä se täällä pärjää. Kyse ei ole mistään autettavasta vaan itsenäisestä, aikuisesta ihmisestä”, Julia toteaa.

Apua Thair tarvitsee tällä hetkellä ainoastaan suomen kielen opiskelussa.

”Toivon, että saisin joskus työskennellä lääkärinä Suomessa, ja sitä varten minun on opittava suomea.”
Kielenopiskelussa auttaa Talviteiden lisäksi pöytätennis. Ossi on löytänyt Thairille seuran, jossa hän voi jatkaa Irakissa harrastamaansa lajia. Joukkueessa irakilaisvahvistus on otettu hyvin vastaan.

Kotimajoitus. Harvalla on siitä yhtä paljon ensikäden tietoa kuin vantaalaisilla Eva ja Kalevi Laineella. Jo eläkeiässä oleva pariskunta avasi kotinsa ovet ensimmäistä kertaa 1979, kun Suomeen alkoi tulla pakolaisia Vietnamista.

”Päätimme lähteä mukaan heti, kun kuulimme pakolaisaallosta. Ilmoittauduimme SPR:lle ja tarjouduimme ystäväperheeksi. Mietimme aina, mitä jos itse olisi joutunut pakenemaan”, Eva sanoo kyyneleitä pyyhkien.

Niitä on pyyhitty kynttilöiden täyttämän omakotitalon olohuoneessa usein. Pakolaiset ja lapset, niitä on tähän taloon toivottu ja myös saatu. Kotiäitinä lähes koko elämänsä olleen Evan huomassa on kasvanut kaksi biologista lasta, kolme adoptoitua ja liuta pakolaisperheitä. Mutta aloitetaan vietnamilaisista, joista kaikki alkoi.

”Olimme adoptiojonossa, sillä olin niin sanottu rhesus-äiti eli lasten saaminen oli riskialtista veriryhmäni vuoksi. Saimme kuitenkin kolme lasta, joista ensimmäinen menehtyi synnytyksessä. Seuraavat kaksi sain pitää, mutta päätin, etten biologisia lapsia enää halua.”

Lapsia toivottiin kuitenkin lisää. Adoption kautta perheeseen tuli 1973 kolmas lapsi ja 1979 Evasta ja Kalevista tuli kahden vietnamilaispojan varavanhemmat.

”Päätimme poikien isän kanssa, että hän saa opiskella suomea rauhassa ja minä hoidan poikia. Isä oppi ja eteni maanmittaajaksi aina maanmittaushallitukseen asti”, Eva kertoo ylpeänä ja liikuttuu taas.

Vietnamilaiset pikkupojat oppivat Suomen nopeasti ja perheenyhdistyksen myötä taloon tuli kaksi lasta lisää. Mukana tuli myös äiti. Eva jatkoi lasten hoitamista, jotta vanhemmat saivat opiskella kieltä rauhassa. Vieläkin Eva on täysin suomalaistuneille vietnamilaisille ba mah –rouva äiti.

Vietnamilaisten pikkupoikien hoitamisesta Eva ja Kalevi oppivat, ettei ihmisen alkuperällä ole mitään merkitystä. Seuraavat adoptiotyttäret tulivat Etiopiasta. Omien lasten ohella Laineet pitivät huolta pakolaisperheistä ja satunnaisista matkailijoista. Lentokoneesta mukaan tarttui kerran japanilainen ja kodissa nukkui myös maailmaa kiertävä kanadalainen pyöräilijä. Kovia kokeneesta irakilaisperheestä tuli Suomen Kuvalehden jutun ansiosta ystäväperhe. Kaikista on valokuvia Laineiden paksuissa perhealbumeissa.

Siksi ei tullut yllätyksenä, että Laineet aikoivat jälleen avata kotiovensa viime vuonna.  

”Isäntä oli mökillä ja minä kotona. Olin katsellut uutisia ja ajatellut, että kyllä meille taas mahtuisi väkeä. En viitsinyt puhelimessa sanoa mitään vaan ajattelin että puhutaan asiasta sitten kasvotusten.”

Kalevi Laine ei kuitenkaan halunnut odottaa.

”Kalevi sanoi puhelimessa, että odotas, haen yhden lapun. Siihen lapulle hän oli kirjoittanut samoja asioita, joita olin itsekin miettinyt. Olimme molemmat yhtä mieltä, että tarjoamme majoitusta.”

Laineet osallistuivat Refugees Welcome -verkoston tilaisuuksiin, joissa kerrottiin kotimajoituksesta.

”Kävimme neljä kertaa tilaisuuksissa. Ensimmäisellä kerralla paikalla oli 40 ihmistä, seuraavalla kerralla 30, sitten 20 ja viimeisellä kerralla kaksi. Aika monella innostus lopahti”, Kalevi kertoo.

Laineille oli alusta asti selvää, että he olisivat valmiita majoittamaan ainoastaan perheen.

”Alakerrassa on perheelle sopiva tila, ja olisi ollut sääli majoittaa sinne vain yksi ihminen. Yksin olevaa miestä olisi tuntunut omituiselta majoittaa, koska Kalevi on paljon pois ja olisin ollut täällä kahdestaan vieraan miehen kanssa”, Eva myöntää.

Muitakin ehtoja Laineilla oli: ei tupakointia, ei veden tai sähkön tuhlausta, syöminen ainoastaan pöydän ääressä, jokaisen omaa tilaa tulee kunnioittaa. Lisäksi toiveena oli, että perhe olisi kristitty.

Elokuussa Laineille muutti kuitenkin kosovolainen muslimiperhe. Kaiken lisäksi perheen isä tupakoi.

”Sanoin, ettei meillä saa tupakoida. Siihen loppui tupakointi. Vaimo oli kyllä tyytyväinen”, Eva nauraa.

Sen koommin säännöistä ei ole täytynyt keskustella.

Evasta on tullut lyhyessä ajassa jälleen mummu. Alakerrassa kaksivuotias kosovalaisperheen kuopus juoksee hänen syliinsä. Perheen äiti on suomen kielen taitonsa ansiosta työllistynyt metrosiivoojaksi.

Hän oli asunut Kosovon sodan aikana Suomessa ja oppinut kielen.

”En ollut puhunut suomea vuosikausiin, koska palasimme sodan jälkeen takaisin. Aluksi oli hankalaa, mutta nyt suomi alkaa taas sujua.”

Perheen isältä ei suomi vielä taitu, mutta tietotekniikan insinöörinä hän puhuu englantia. Kosovossa hän työskenteli kahdeksan vuotta amerikkalaisen firman sivukonttorissa. Elämän piti olla järjestyksessä.

”Minulta kiristettiin rahaa. Lopulta menin poliisille kertomaan asiasta. Sen jälkeen minut hakattiin pahasti ja perhettämme uhattiin. He sanoivat, että poliisille meneminen on turhaa, sillä heillä on suhteita poliisiin.”

Pelko elää yhä. Perhe ei halua nimiään julkisuuteen, sillä turvapaikkaa ei ole vielä myönnetty. Kosovo katsotaan turvalliseksi maaksi, vaikkei se sitä kaikille ole. Perhe pelkää, ettei heille Kosovon albaaneina myönnetä turvapaikkaa Suomesta. Sitä varten heillä on varasuunnitelma.

”Vaimoni tekee kahta työtä. Jos tulomme ylittävät 2600 euroa kuukaudessa, saamme jäädä.”

Laineilla perhe saa asua niin kauan kuin tarve vaatii.

Mamula, nimi jolla Laineet kansainvälistä mummolaansa kutsuvat, on jälleen täynnä.

Refugees Welcome -verkoston kotisivu: www.refugees-welcome.fi