Viime aikoina päättäjät useissa Euroopan maissa ovat käyttäneet puheenvuoroja, joiden sisältö on samansuuntainen: Eurooppa ei pysty ottamaan lisää pakolaisia. Nuo puheet ovat vastuuttomia. Jokainen kansainvälisiä tapahtumia seuraava tietää, että lähitulevaisuudessa pakolaisten määrä ei vähene vaan kasvaa.
Tällä hetkellä Euroopan unionin alueella pakolaisia on 0,2 prosenttia väestöstä, Libanonissa 20 prosenttia. Syyrian kriisin syveneminen tarkoittaa, että yhä useampi lähtee pakolaiseksi Syyriasta – maasta, johon ei voi palauttaa ketään. Kuka heidät ottaa vastaan, jos emme me?
Viisi vuotta sitten alkanut Syyrian konflikti on pahin humanitäärinen kriisi toisen maailmansodan jälkeen. Sen suurimpia kärsijöitä ovat tavalliset ihmiset – he, jotka lähtivät kaduille toiveena vapaus ja elämä vailla jatkuvaa pelkoa.
Tämän kriisin keskellä eurooppalainen keskustelu pyörii käsittämättömissä asioissa. Puhumme siitä mitä tekisimme, vaikka meillä on kiire pohtia miten. Miten sijoitamme ja kotoutamme Eurooppaan lähitulevaisuudessa pyrkivät ihmiset? Miten järjestämme yhteisen pakolaispolitiikan niin, että ihmisoikeudet toteutuvat parhaalla mahdollisella tavalla? Miten torjumme Euroopan maissa kärjistyvää rasistista ilmapiiriä? Miten nopeutamme Syyrian ja Irakin kriisien ratkaisuja? Miten torjumme Isiksen leviämisen Irakista Syyriaan ja Eurooppaan? Miten neuvottelemme Venäjän kanssa? Miten toimimme ristiriitaista politiikkaa tekevän Turkin kanssa?
Näihin kysymyksiin ei ole helppoja ratkaisuja, mutta ratkaistava ne on. Ratkaisut ovat väistämättömiä, hmm, tolkun tekoja. Vaatimukset rajojen sulkemisesta, kansainvälisistä sopimuksista irtautumisesta ja keskitysleirien kaltaisten majoituspaikkojen perustamisesta sotaa pakeneville ihmisille taas ovat täysin tolkuttomia.
Toinen maailmansota herätti kansainvälisen yhteisön näkemään, millaiseen kriisiin ihmiskunta ajautuu, jos hyväksytään toisen ihmisen arvon kiistäminen. Sodan jälkeen laaditun ihmisoikeuksien normiston pyrkimys on paitsi suojata yksilöitä oikeuksien loukkaamiselta, myös suojata koko ihmiskuntaa syöksymästä pimeyteen.
Tasavallan presidentin puhetta myöten on toistettu, että ihmisoikeussopimuket syntyivät ”eri tilanteessa”. Niin. Ne syntyivät tilanteessa, jossa oli nähty, mitä pahimmillaan voi tapahtua. Ne eivät olleet vain reaktioita pahimpaan, vaan yhteinen päätös varautua siihen, että pahin tapahtuisi uudelleen.
Euroopan maissa vahvistuneiden äärioikeistopuolueiden vaatimusten toteuttaminen tarkoittaisi, että se tapahtuisi taas. Syöksyisimme uudelleen pimeyteen, josta koko toisen maailmansodan jälkeinen aika on vaihtelevalla menestyksellä pyritty pois. Kuka oikeasti haluaa sitä?
On aika lopettaa tolkuttoman pelon ja hysterian lietsonta ja keskittyä siihen, minkä tiedämme: pakolaisia tulee lisää.