Olohuoneen verhot siivilöivät aamuauringon säteet lämpimäksi usvaksi. Lapset tupsahtelevat huoneistaan valon keskelle unta silmistään pyyhkien. Kylpyhuoneen ovella odottaa rivissä erikokoisia muovisandaaleja. Pieni mustatukkainen poika sujauttaa jalkansa sopiviin kenkiin, tepsuttaa sisään, kääntää hanan auki ja kauhoo kylmää vettä kasvoilleen. Tytöt palmikoivat toistensa hiuksia ja pyöräyttävät sitten valkoiset huivit tottuneesti päänsä ympäri. Keittiössä huriseva mikro on ahminut kitaansa ensimmäiset aamupalaleivät.

Kuulolaite vikisee jonkun korvassa. Kello ei ole edes seitsemää.

Vuoden 1985 Palestiinassa tämä oli vielä unta. Yhteiskunnan asenteet olivat jyrkemmät ja kuurous tabu, josta ei osattu tai uskallettu puhua. Kuuroja väheksyttiin ja perheet piilottelivat heitä. Vanhemmat olivat turhautuneita, kun eivät tienneet, kuinka voisivat auttaa kuuroja lapsiaan tai edes ymmärtää heitä. Syrjäytyminen oli todennäköisin kohtalo.

Horia Safi saapuu asuntolaan ja hymyilee lapsille lempeästi. Hän on ollut koulun rehtori siitä lähtien, kun islamistisen hyväntekeväisyysyhteisön kuurojen koulu perustettiin kolme vuosikymmentä sitten tuomaan helpotusta kestämättömään tilanteeseen.

Koulu sijaitsee rauhaisassa kaupunginosassa Ramallahissa ja on yksi Länsirannan tätä nykyä yhdestätoista kuurojen oppilaitoksesta. Mutta toisin kuin muut, Safin luotsaama koulu on ainoa sisäoppilaitos. Ilman asuntolaa moni lapsi jäisi kotiin, sillä koulumatkojen kustannukset ovat perheille usein liian suuret. Opiskelu koulutarvikkeineen ja asuminen ruokailuineen ovat täällä ilmaisia.

Kun koulu perustettiin, kiersivät hyväntekeväisyysyhteisön vapaaehtoiset kylästä kylään selvittämässä avuntarvetta ja vakuuttamassa perheitä koulun tärkeydestä. Se oli valtava urakka, mutta niin on saatu monta elämää raiteilleen. Silti koulun tarpeellisuutta saa Safin mukaan edelleen todistella. Koulu saa nykyisin tukea Palestiinan opetusministeriöltä, mutta avun määrä on alimitoitettua. Koulun neljästätoista työntekijästä ministeriö maksaa vain viiden opettajan palkan ja antaa koulukirjat.

Lahjoituksia on yritettävä haalia kasaan koko ajan, eikä se ole mutkatonta. Ulkomaisilta järjestöiltä niitä on erityisen hankala saada, sillä jo koulun nimi – Islamistisen hyväntekeväisyysyhteisön kuurojen koulu – saa heidät perääntymään. Islam tavataan länsimaissa nähdä terrorismina. Menee aikaa, että mielikuvat muuttuvat. Se on Safin mukaan turhauttavaa, muttei ole vielä lamaannuttanut koulun henkilökuntaa. Vaikka mikään ei olekaan uutuuttaan kiiltävää ja puutelistalla on yhtä ja toista, vaikuttavat lapset ja opettajat tyytyväisiltä ja motivoituneilta. Kun asiat tehdään rakkaudella –ja rakkaudesta, se nivoo ihmiset yhteen ja auttaa jaksamaan, Safi sanoo.

Koulu tarjoaa opetusta päiväkoti-iästä kymppiluokkaan. Tällä hetkellä koulua käy yhteensä 70 opiskelijaa. Heistä 45 yöpyy koulun asuntolassa.

”Viikonloppuisin jotkut lapsista eivät haluaisi palata kotiin, sillä täällä he kokevat tulevansa paremmin ymmärretyiksi ja olevansa vapaampia”, Safi kertoo.

Hän kuitenkin lisää, että pienimmille lapsille on toisinaan myös raskasta palata asuntolaan. Tieto siitä, että menee taas viikko ennen kuin pääsee omien vanhempien syliin, surettaa usein ensimmäisen illan. Asuntolassa työskentelevät kaksi ”asuntolaäitiä” yrittävät tuolloin lohduttaa parhaansa mukaan. Iso merkitys on kuitenkin myös sillä, että toisista opiskelijoista voi saada tukea.

Teini-ikäiset ovatkin ottaneet vastuulleen nuorempien perään katsomisen. Oppilaiden välit ovat sisarelliset. Kotiaskareetkin hoidetaan yhdessä, sillä asuntolaäitien aika menee kokkaukseen. Vaikka koululla onkin taloudellisesti tiukkaa, ruoasta ei haluta tinkiä.

Aamupala on ohi. Lattiaa murusilta suojannut suuri kangas puistellaan parvekkeella ja lapset siirtyvät eteiseen. Reppujen kukkakuosit ja angrybirdsit vilistävät silmien ohi, kun epämääräisessä jonomuodostelmassa suunnataan kohti aamun ensimmäisiä oppitunteja.

Eroaako opiskelu täällä jotenkin tavallisesta koulusta? ”Ei”, vastaa Safi. Hän kierrättää ympäri koulua ja tulkkaa lukujärjestystä: arabiaa, liikuntaa, englantia, uskontoa, matematiikkaa, maantiedettä, kuvaamataitoa. Päiväkodin puolella lapset harjoittelevat viittomakielen alkeita ja leikkivät. Välitunnilla kaikki temmeltävät yhdessä. Toisinaan joku keksii käydä Safin kansliassa, sillä siellä on tiettävästi herkkujemma, josta rehtori ei voi hyväsydämisyyttään olla jakamatta lapsille makeisia.

Vaikka parin viime vuosikymmenen saatossa kuurojen tilanne on kohentunut, parannettavaa riittää. Kaikki kuurojenkoulut Länsirannalla ovat tällä hetkellä kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöjen pyörittämiä. Niiden kapasiteetti ei riitä kaikkien kuurojen opettamiseen. Länsirannalla yli kahdeksansataa kuulovammaista tai kuuroa lasta ja nuorta on integroitu mukaan tavalliseen koulujärjestelmään.

Safin mukaan se on järjetöntä. Hän sanoo, etteivät lapset opi kunnolla yrittäessään seurata kuuleville tarkoitettua opetusta. Huolestuttavaa on myös, että arvioiden mukaan vain yksi kolmannes Palestiinan kouluikäisistä kuulovammaisista tai kuuroista edes käy minkäänlaista koulua. Maan johto ei ota asiaa tilanteen vaatimalla vakavuudella vaan luottaa siihen, että järjestöt hoitavat asian heidän puolestaan.

Opetusministeriössä erikoisopetuksesta vastaava Khalil Alawni myöntää, että asiat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi. Gazassa on Palestiinan ainoa valtion ylläpitämä kuurojen koulu, mutta Länsirannan ministereiden on mahdoton ottaa siitä kunniaa itselleen. Hallinto on siellä toinen kuin täällä; koulu on Hamasin perustama ja rahoittama.

Alawni kertoo, ettei ministeriön aikomuksena nyt ole ajaa eteenpäin kuuroille tarkoitettujen koulujen perustamista, vaan keskittyä miettimään miten kuurojen integrointi tavallisiin kouluihin saataisiin onnistumaan paremmin. Hän kuitenkin vierailee säännöllisesti Safin koulussa saadakseen selville kuinka he voisivat koulua auttaa. Safi on manannut, ettei ministeriö vierailuista huolimatta ymmärrä heidän tarpeitaan.

Ehkä ministeriön sijaan usko kannattaa laittaa kuuroihin nuoriin. He ovat aiempaa itsevarmempia eivätkä suostu jäämään jalkoihin. Safi kertoo, että nuoret menevät ja esittäytyvät, rikkovat ennakkoluuloja, ottavat muutoksen omiin käsiinsä. Oleellista ei ole, että kommunikaatio valtaväestön kanssa olisi aina sujuvaa vaan se, että sitä ei enää pelätä.

Harppaus koulun pihasta on silti rohkeallekin suuri. Länsirannan yliopistot ottavat vuosittan vain muutamia kuuroja ja tarjotut ammattiopinnot voi laskea yhden käden sormilla. Ulkomaille ei niin vain karata opiskelemaan, kun passi on yksi maailman heikoimmista. Poliittinen tilanne nostaa jo valmiiksi jyrkkää tietä pystyyn.

Mutta tänään ei murehdita, sillä luvassa on jotain erikoista! Läheisestä yliopistosta vierailulle saapunut opiskelijaryhmä on valmistanut lapsille asuntolaan yllätyksen. Hymy leviää korvasta korvaan, kun ovi olohuoneeseen viimein avataan ja sen takaa paljastuu suuri kakku ja värikkäitä ilmapalloja. Nekin lapset nauravat, jotka eivät voi itse nauruaan kuulla. Jokainen paikallaolija tietää, miten iloa puhutaan.

Onnekas tunnelma säilyy asuntolan seinien sisällä koko illan. Yksi tytöistä kertoo rakastavansa tanssimista ja intoutuu esiintymään. Musiikkia ei ole eikä kukaan hakkaa lattiaan tahtia, mutta tyttö taivuttelee kehoaan kauniisti kuin tuulen pyörteissä.

Pienimmät ovat menneet jo nukkumaan. Kuka tietää mitä unia he prinsessakuvioisten peittojensa alla näkevät. Aamuun on vielä matkaa. Kaikki on mahdollista.

Suomalaisjärjestöistä erityisesti Suomen Lähetysseura on tukenut Palestiinan kuulovammaisia ja kuuroja.