Vanhassa eurooppalaisessa sananlaskussa käsketään painumaan sinne, missä pippuri kasvaa. Sellainen paikka on Andien vuoristossa sijaitseva Pichari.
Ajomatka Pichariin pitkin kiemuraisia teitä kestää tunteja, ja välillä kivivyöry katkaisee matkan. Noin 15 000 asukkaan kaupungissa on unelias tunnelma. Picharilaiset myyvät hedelmiä, kävelevät keskellä tietä ja ajavat pyöriä, joissa on takana kuljetuspenkki.
Arkinen hyörinä kätkee alleen surullisen ja verisen historian. 90-luvun alkupuolelle asti aluetta hallitsi maolainen sissiliike Loistava polku, Tupac Amaru. Joskus teiden varsilta tai ojista löytyi ruumiita. Asukkaat uskalsivat hädin tuskin kävellä ulkona.
”Ihmisiä vain katosi. Minua pelotti poistua kotoa. En enää ikinä halua palata Guzmanin aikaan”, Epifanio Flores, 46, sanoo. Hän puhuu Loistavan polun johtajasta Abimael Guzmanista.
Flores asuu vaimonsa Constantina Quispen, 46, ja kuopuksensa Chandu Waknerin, 17, kanssa. Koruton koti muistuttaa varastoa. Sammakot kurnuttavat pihalla, jokunen pomppii sisällekin.
Chandu ei ole elänyt vaaran aikoja.
”Monet pitävät tätä zona rojana eli hälyttävän vaarallisena alueena. Minusta täällä on paljon rauhallisempaa asua kuin esimerkiksi Limassa”, hän sanoo.
Silti maine alueen vaarallisuudesta elää yhä ihmisten mielissä, ja huumetuotanto pahentaa sitä. Alueelle matkustamista ei suositella – varsinkaan länsimaalaisia ei jokilaaksossa juuri käy.
Humala haluaa
eroon kokapelloista
Flores vaimoineen saa elantonsa kokan kasvattamisesta. He omistavat muutaman hehtaarin kokoisen kokapellon.
Kokan viljely on ollut osa pariskunnan elämää aina. Kouluttautumattomalla perulaisella ei ole maaseudulla paljon vaihtoehtoja. Kokan viljely on Perussa laillista, kokalehtien jalostaminen kokaiiniksi laitonta.
Perun presidentti Ollanta Humala on todennut, että lähivuosina hallitus tulee tuhoamaan kymmeniätuhansia hehtaareja jokilaakson kokaviljelmiä. Humala haluaa muuttaa maan tulevaisuuden suuntaa ja asemaa Etelä-Amerikan huumekaupassa.
Vuonna 2012 Peru nousi maailman suurimmaksi kokaiinintuottajaksi, ohi Kolumbian ja Bolivian. Huumekauppa lisää maan rikollisuutta.
Kun Humalan suunnitelmat tulevat puheeksi, Floresin ääni kiristyy. Jos presidentti toteuttaa aikeensa, perheeltä voi mennä elinkeino. Floresia ihmetyttää, että kokan kasvattajat leimataan rikollisiksi, vaikka kokanlehtiä käytetään muuhunkin kuin kokaiinin valmistamiseen. Kokapensaita on Andeilla viljelty ja sen lehtiä pureskeltu jo vuosisatojen ajan.
”Rikolliset ovat tuolla ylhäällä”, Flores viittoo ylöspäin.
”Tuolla ylhäällä” tarkoittaa ympäröiviä vuoria. Vuorilla on laboratorioita, joissa vihreistä kokalehdistä uutetaan kokaiinia. Sitten valkoinen jauhe kuljetetaan lentokoneilla Perusta muualle Etelä-Amerikkaan, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.
Juuri tätä liikennettä Humala haluaa vähentää. Presidentin mielestä kokapellot pitäisi muuttaa esimerkiksi kahvin- tai kaakaontuotantoon sopivaksi.
Floresin mielestä ideaa ei ole mietitty loppuun asti, sillä kokapensaiden viljely tuhoaa maaperää niin, ettei se sovi enää muuhun viljelykseen. Lisäksi monien kokanviljelijöiden elintaso romahtaisi. Kahvista ja kaakaosta kun ei tienaa läheskään yhtä paljon kuin kokan viljelystä.
”Haluaako hallitus tuhota kokapellot ja lähteä pois? Sehän on tuhoon tuomittu ajatus. Ei maanviljelijöille voi vain sanoa, että no, viljelkää nyt uusia kasveja.”
Kukkia kokan sijaan
Flores ei aio enää pitkään työskennellä kokapelloilla. Kunto on alkanut heikentyä, eikä hän jaksa enää kantaa painavia kokasäkkejä. Kolmelle lapselleen hän on suositellut mitä tahansa muuta kuin rehkimistä kokapelloilla. Kaksi vanhinta lasta ovatkin lähteneet muihin töihin.
Perheen nuorin poika Chandu ei aio seurata vanhempiensa jalanjäljissä kokapelloille. Viljelyyn hänen suunnitelmansa silti liittyvät: poika aikoo kukkien kasvattajaksi. Hän kasvattaa jo nyt muutaman kaverinsa kanssa mustia ruusuja.
Ruusujen kasvatus on osa perulaisen kansalaisjärjestön Cedron hanketta, jossa tuetaan alueen nuorten mahdollisuuksia yrittäjyyteen. Suomen ulkoministeriökin tukee Chandun ruusubisnestä, sillä Cedro tekee työtään yhdessä Suomen lasten ja nuorten säätiön kanssa.
Chandu ei luota Perun nykyiseen hallitukseen. Maan talouskasvuun hän kuitenkin uskoo.
”Kukkien kasvatuksestakin tulee vielä iso bisnes”, hän sanoo.
Jos nuorukainen pääsee opiskelemaan haluamaansa kouluun, muuttaa hän jo tänä vuonna toiseen, paljon isompaan kaupunkiin. Jylhän luonnon keskellä aina asunut Chandu uskoo kuitenkin päätyvänsä lopulta takaisin Pichariin.
”Missään ei ole niin kaunista kuin täällä.”
Elinkeino uhattuna
Picharista reilun puolen tunnin ajomatkan päässä on Kimbirin kylä. Sieltä löytyy Anaron asháninka-yhteisö.
Asháninkat ovat Perun toiseksi suurin alkuperäiskansa. Silti heitä on vain alle prosentti koko maan väestöstä. Anaron yhteisössä asuu 60 perhettä. Kaikki ovat pukeutuneet samanlaiseen kaapuun, kushmaan, vaikka nuoremmat saattavatkin pitää sen alla farkkuja. Moni vanhempi nainen on ikivanhan tavan mukaan maalannut kasvonsa punaisiksi. Ruokaa laittavien asháninkojen jaloissa pyörii kissoja ja koiria, ja pihamaalla vilistää kymmenittäin kanoja tipuineen.
Yeny Vargas, 31, istuu kaisloista ja puista tehdyn kotinsa lattialla 9-vuotiaan tyttärensä kanssa. Hän katsoo kodin vieressä virtaavaa jokea, jossa asháninkat käyvät kalastamassa. Joen vesi on likaantunut lisääntyneen kokankasvatuksen ja suurten öljy-yhtiöiden toiminnan takia.
Alueelle tulee koko ajan lisää ihmisiä, jotka haluavat osansa maasta ja sen antimista. Valtavia metsäalueita hakataan laittomasti. Puita kaadetaan myös kokapeltojen alta. Kokan kasvatus ja jalostaminen huumeeksi lisääntyy.
”Jos kokantuotanto lisääntyy, menetämme elinkeinomme”, Vargas sanoo.
Kuten monet muut alkuperäiskansat, myös asháninkat kamppailevat säilyttääkseen perinteisen elämäntapansa. Anarossa pienillä puutarhatilkuilla viljellään muun muassa maniokkia, banaaneja, ananaksia ja mangoja sekä omaan käyttöön että myyntiin. Ruokaa hankitaan myös kalastamalla ja metsästämällä. Ruokavaliota täydennetään syömällä kanaa ja munia. Pyykki pestään metsästä poimituilla pesupähkinöillä eli Sapindus-suvun puiden marjoilla.
”Pyrimme pitämään perinteistämme kiinni. Jotkut alkuperäiskansat ovat jo luopuneet ja menneet jopa mukaan huumebisnekseen. Se on surullista.”
Tyhmät ja saastaiset
Vargas tuntee Perun alkuperäiskansojen tilanteen hyvin, sillä hän työskentelee Kimbirin kunnanhallinnossa alkuperäiskansojen koordinaattorina. Vargasin mielestä asháninkojen elämä jokilaaksossa riippuu paljon siitä, millainen hallitus Perussa kulloinkin on.
”Monet presidentit ovat käyneet täällä ja muissa alkuperäiskansayhteisöissä. Humalakin kävi hiljattain Kimbirissä. Mutta poliitikot unohtavat nopeasti antamansa lupaukset.”
Myös valtaväestö saattaa suhtautua asháninkoihin epäluuloisesti, jopa vihamielisesti. Vargas on esimerkiksi kuullut väitettävän, että heidän myymissään mangoissa olisi tauti, jonka vuoksi niitä ei voi syödä.
”Monesti tuntuu, että meidän ajatellaan olevan lähinnä saastaisia ja tyhmiä.”
Pihamaan pienet tiput pyrkivät Vargaksen syliin, mutta lähtevät karkuun, kun taivaalta alkaa kuulua lentokoneiden ääniä. Lapset lopettavat hetkeksi jalkapallon pelaamisen ja kerääntyvät kentälle katsomaan harvinaisen matalalla ja lähellä lentäviä koneita.
”Noita menee tästä yli joka päivä. Tässä lähellä vuorilla on laboratorioita, joista ne lähtevät matkaan”, Vargas sanoo.
Lentokone pyörii jonkin aikaa laaksossa ja häipyy sitten näkyvistä. Sen lasti kulkeutuu täältä Perun viidakosta ehkä Eurooppaan asti.
Ashaninka-yhteisön jäsenet katselevat hetken tyhjälle taivaalle ja palaavat sitten takaisin puuhiinsa.
Jutun tekijät matkustivat jokilaakson alueelle ainoan siellä toimivan kansalaisjärjestön Cedron kanssa. Suomen ulkoministeriön tukemassa Cedron ja Suomen lasten ja nuorten säätiön yhteishankkeessa tuetaan nuorten yrittäjyyttä ja alkuperäiskansojen asemaa.