Lattia on muoviroskan peitossa. Näitä sampoopulloja, pääsiäismunien sisäkuplia, piilolinssipakkauksia, jugurttipurkkeja ja lukemattomia muita turhaksi jääneitä muovinkappaleita ihmiset ovat keränneet taiteilija Kristiina ”Tikke” Tuuralle.

Kirkkonummen työhuoneella roskat lajitellaan värijärjestykseen, niihin porataan reikä, ja lopulta Tuura pujottaa ne ketjuksi ohueen vaijeriin.
Syyskuun kuudentena jättimäinen muovilumme päätyy viikoksi Helsingin Kauppatorille Havis Amandan suihkulähteeseen. Sälän keskellä hääräävä Tuura toivoo teoksen värikkään kauneuden herättävän ohikulkijoiden uteliasuuden.
”Mutta kun he tulevat lähemmäs ja näkevät mistä teos koostuu, ajatukset muuttuvat. Juuri siihen minä pyrin: näyttämään miten paljon roskaamme ja tuhlaamme arvokkaita raaka-aineita.”
Tämä on ties monesko kerta, kun Kristiina Tuura on hypännyt uuteen, perehtynyt ja innostanut muutkin mukaan. Nyt, 63-vuotiaana ja juuri eläkkeelle jääneenä, Tuura on vakuuttunut, että kaikista elämässä tehdyistä hypyistä on hyötyä.

Tavaramaailmaa elokuviin

Mitä kahvikuppi kertoo omistajastaan? Miten roolihenkilön luonteen voi kertoa tavaroilla? Nuoren Kristiina Tuuran mielestä harva kysymys oli kiinnostavampi.
Taideteollisessa korkeakoulussa kuvausta opiskellut nainen päätyi elokuvarekvisitööriksi sattumalta, kun hänen silloinen puolisonsa, ohjaaja Pekka Lehto ja Pirjo Honkasalo pyysivät häntä luomaan esinemaailman Tulipää-elokuvaan.
 ”Ilmeisesti ne tykkäsivät siitä, miten olin sisustanut kotia, kun pyysivät minut rekvisitööriksi”, Tuura muistelee.
Työryhmä pokkasi teoksesta Jussi-palkinnonkin, ja Tuura jatkoi rekvisitöörinä parikymmentä vuotta.
”Teimme leffaa ja mainoksia, rahaa ja vauhtia riitti.”

Sambian kautta Afrikkaan

Sähköpostia ei vielä ollut, joten Afrikasta saapui kirje. Sambiassa asuva muusikko Päivi Takala ehdotti ystävälleen Tuuralle lasten musiikkielokuvan tekoa.
”En ollut opiskellut dokumenttielokuvien tekoa enkä koskaan käynyt Afrikassa, mutta suostuin heti.”
Tuura kiittelee vieläkin sitä, että sai ensikosketuksensa Afrikkaan kokeneessa seurassa ja oppi näkemään tavallista sambialaista arkea. Siihen asti hänen afrikkatietoutensa oli perustunut sota- ja nälänhätäpainotteisiin uutisiin.
Tuuran ja Takalan yhteinen lastenelokuva Rumpu, ruokokitara ja Honda oli käännekohta.
”Sen jälkeen tuntui, että todellisuus on fiktiota paljon kiinnostavampaa.”
Tuura alkoi tuottaa ja ohjata dokumenttielokuvia. Töitä riitti, kunnes 90-luvun lama alkoi, ala hiljeni ja Tuuran oli lopetettava firmansa. Ulosottaja vei omakotitalon ja jätti viime vuoteen asti jatkuneet velat.
”On oikeastaan paradoksaalista, että sen jälkeen elin vuosikausia taloudellisesti köyhää elämää, mutta matkustelin enemmän kuin koskaan.”

Mediakursseja ideoimassa

Parikymmentä vuotta sitten Suomi oli vielä yhtenäiskulttuurin maa, ja maahanmuutto vasta alkamassa. Kristiina Tuura oli päätynyt Yleisradioon kulttuuritoimitukseen, ja pohdiskeli Ylen roolia julkisena tiedonvälittäjänä.
”Minusta Ylen oli tärkeää heijastaa moninaistuvaa Suomea ja saada toimittajia, jotka ovat tulleet muista maista.”
Tuura ideoi Ylelle pakolaistaustaisten tulijoiden mediakurssit. Mukaan ilmoittautui Irakista, Kosovosta, Chilestä ja Somaliasta Suomeen muuttaneita.
 ”Olin varma, että toimitukset ottaisivat tällaiset sisäänajetut tulijat avosylin vastaan, koska heillä oli vankkaa kieli- ja paikallisosaamista lähtömaistaan.”
Toisin kävi. Aikansa viestintätöitä haettuaan kurssilaiset hakeutuivat muille aloille. Tuuralle se oli melkoinen pettymys.
”Olin aina luullut, että mediassa on uteliasta ja avarakatseista väkeä, mutta toimitukset käpertyivätkin sisäänpäin.”

Intuitio ohjaa

Kerran Ylen käytävällä Tikke kuuli toimittajan puuskahtavan, etteivät Afganistanin loputtoman sodan pakolaiset kiinnosta ketään. Lause ihmetytti Tuuraa. Minuapa kiinnostaa, hän sitten tokaisi ja alkoi valmistella juttumatkaa Pakistaniin afgaanipakolaisten leiriin.
Siellä, lepattavissa teltoissa vuorten yli paenneiden naisten kanssa istuessaan Tuura ihmetteli, mikseivät afgaaninaiset itse tee ohjelmia. Pian sen jälkeen lentokone törmäsi newyorkilaistorniin, talebanit kukistettiin ja maailman huomio kääntyi Afganistaniin.
Suomessa ulkoministeriö innostui Tuuran ideasta kouluttaa afgaaninaisista toimittajia. Tuura muutti kuvaajakollegansa kanssa Kabuliin ja alkoi opettaa naisille kamerankäyttöä ja haastattelutekniikkaa.
”Olen kiitollinen siitä, että osaan kuunnella intuitiotani, sillä tavalla olen monta kertaa osunut oikeaan.”

Vihapuhetta ja
isoja leikkauksia

Tänä kesänä Tuura on ihmetellyt vihapuheen myrskyä ja surrut kehitysyhteistyövarojen hurjia leikkauksia.
”Tuntuu, että Suomi kirjoittaa tässä omaa kohtaloaan ja jonain päivänä tämä kääntyy meitä vastaan.”
Tuura on tehnyt paljon töitä erilaisissa kehitysyhteistyöhankkeissa, sellaisissa, joilta nyt rahoitusta viedään.
”Onneksi Somaliassa naisten tiedonvälitys jatkuu jo melko itsenäisesti”, Tuura huokaisee.
Hän koulutti Somalimaassa naisista ruohonjuuritason radio-, lehti ja tv-toimittajia, vaikka kurssin nimi oli naisten terveysvalistus.
”Olisimme laittaneet naiset vaaraan kutsumalla sitä journalismiksi.”

Kouluttaminen pikku hiljaa jäi, kun Tuura kiinnostui tilataiteesta. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden näyttävimpiä teoksia oli Tuuran työryhmän koostama Virkattu teltta. Se koostui eri puolilta maailmaa pakolaisnaisilta ostetuista käsitöistä. Samaan urakkaan kuului satojen vaihtokaupalla saatujen pannujen ja satojen muovisandaalin hankinta pakolaisuutta käsittelevien teosten materiaaliksi. Tuuran valjastamat ihmiset kiersivät pakolaisleirissä vaihtamassa tavaroita uusiin sekä keräämässä lahjoittajien tarinoita. Pannuista syntyi jättiläismäinen musiikki-instrumentti, jota soittamaan Tuura kutsui erimaalaisia muusikoita.
 ”Onneksi ne olivat yleensä alumiinipannuja, eikä rahtaaminen maailmalta käynyt liian kalliiksi.”

Matkakuume hiipuu

Meksikon valo. Pauhaava meri, aaltojen lyömä muoviroska rannalla.  
Pari vuotta sitten Kristiina Tuura oli lähtenyt poikansa, kuvaaja Kasimir Lehdon perheen kanssa Meksikoon hoitamaan lapsenlapsiaan, lepäämään ja kirjoittamaan apurahaselvityksiä.
Harteilla painoi vuosien väsymys ja kyllästyminen työttömyysturvalla ja apurahoilla kitkuttamiseen.
”Kävelin rannalla, keräsin meren huuhtomia muoviesineitä ja tunsin tulleeni perille omaan elämääni.”
Sillä reissulla matkustuskipinä sammui. Meksikon valo elvytti, mutta samalla Tuuralle tuli lohduttava tunne, että maailma on nähty. Sen jälkeen häntä on kiinnostanut päänsisäinen tutkimusmatkailu.
”Vuoden vaihteessa Suomessa voimaan astuu uusi pakkausmateriaalin kierrättämiseen velvoittava asetus. Työni roskataiteilijana on tehty”, Tuura sanoo.
Mutta ei renessanssi-ihminen aio jäädä taiteilijaeläkkeellä loikoilemaan. Pöytälaatikossa odottaa seitsemän vuotta sitten aloitettu käsikirjoitus, joka nyt Välimeren siirtolaistilanteen aikana on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Elokuva alkaa hetkestä, jolloin Suomen itärajan takana palelee 430 000 ilmastokatastrofin takia liikkeelle lähtenyttä aasialaista. Pakkanen kiristyy ja presidentti päättää avata rajan. Tuura odottaa jo malttamattomana pääsevänsä edistämään käsikirjoitusta.
”Päätin kirjoittaa ryhmän kooksi Suomen evakkojen määrän. Kyllä me aiemminkin olemme sellaisen porukan saaneet asuttumaan. Miksei se onnistuisi uudelleen?”