Olen ollut työni puolesta kehitysyhteistyön kanssa tekemisissä viime vuosituhannen puolelta, tavalla tai toisella. Tehnyt sitä, kirjoittanut siitä, tuskastunut siihen, ilahtunut siitä. Useissa maissa, kolmella eri mantereella. Yhteistyökumppaneina on joskus ollut pikkuriikkisiä järjestöjä, joskus suuria ministeriöitä.
Sinä aikana terävimmän kritiikin olen poikkeuksetta kuullut ihmisiltä, jotka tekevät käytännön työtä. Suurin osa alan käytännön toimijoista puhuu mielellään alan ongelmista ääneen, ainakin keskenään. Niitä puidaan ja pohditaan, ja mietitään miten asiat voisi tehdä paremmin.
Kerta toisensa jälkeen keskusteluissa toistuu sama juonne: on harmi, että julkinen kuva näistä asioista on niin yksinkertaistava. Sen sijaan että pyrittäisiin ratkaisemaan ongelmia, pyritäänkin lakkauttamaan koko ala.
Hallituksen budjettiesitys kaavailee jättimäisiä leikkauksia Suomen antamaan kehitysapuun. Erityisen nopeita ja rankkoja leikkaukset ovat järjestöjen kautta annettavaan apuun. Kertaheitolla 43 prosenttia, muutaman kuukauden varoitusajalla.
Olen sitä mieltä että kehitysavun nimissä tehdään paljon sellaista, joka joutaakin mennä. Mutta samaan aikaan alalla tehdään myös valtavasti sellaista, joka ei ole korvattavissa. Se, että ala ajetaan pikavauhtia alas tarkoittaa, että pesuveden mukana menee paitsi lapsi, myös amme, hana ja koko kylppäri. Samaa ei voi enää koskaan rakentaa takaisin, vaikka päätös osoittautuisi huonoksi.
Normaalisti kehityshankkeiden lopettaminen on hidasta ja suunnitelmallista puuhaa, jotta varmistetaan, ettei tuloksia hukata. Nyt pitää vain paukauttaa ovi kertaheitolla kiinni.
Se oli nyt sitten tässä. Hei hei! Pärjäilkää. Ei me tehdäkään sitä, mitä oli sovittu.
Kehityksen ongelma on se, että sen suurimmat saavutukset ovat näkymättömiä. Jonkin asian hävittämistä.
Vähän kuin kehuskelisi mökkivieraalle suurena saavutuksena sitä, että tuossa seinän vieressä ei ole nyt yhtään mitään. Katsokaa, ihan tyhjää.
Ei vieras tiedä tai muista, että siinä oli vuosia iso, mätänevä rojukasa. Eikä varsinkaan ymmärrä sitä vaivaa, joka sellaisesta eroon pääsemiseen liittyy. Ei sitä kovin kauaa jaksa ihailla, vaikka isäntäväki kuinka hehkuttaisi.
Ajatus siitä, ettei kehitysavulla olisi saatu mitään aikaan on parhaimmillaan likinäköinen, pahimmillaan tarkoitushakuisen vääristelevä.
Tässäkin lehdessä on pari pikku-uutista asioista, joista on päästy eroon. Polio. Ei yhtään tapausta Afrikassa kokonaiseen vuoteen, koko maailmassakin vain 34. Ebola. Ei levinnytkään koko maailman kauhuksi, ja nyt Sierra Leonessa saa taas elää melkein kuin ennenkin – käydä vaikka illalla ravintolassa.
Sitten ovat ne isot ja hitaat saavutukset, jotka sisäistääkseen pitää jaksaa tutkailla tilastoja:
Vuoden 1990 jälkeen lapsikuolleisuus on Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa vähentynyt liki puolella. Silloin alle viisivuotiaana kuoli kaksi lasta kymmenestä, nyt enää yksi.
Mutta mitäs noista.