T uijotan kuvaa. Ahdistus puristaa rintaa ja epätoivo nostaa päätään. Tuo joku tai nuo jotkut jossain kaukana kärsivät niin rankasti, että minun on vaikeaa sietää edes kuvaa siitä.

Ajatukset kiertävät tutun kehän siitä, miten maailmassa voi olla jotain tällaista, miten turvassa siltä minä saan elää ja miten vähän sille mahdan. Allekirjoitan vetoomuksen, jaan uutisen tai nostan teeman esille kahvipöydässä. Kaikki vetävät henkeä, pudistavat päätään ja koittavat keksiä valoisampaa puhuttavaa.

Se siitä sitten. Se joka menetti perheensä, sukuelimensä tai kasvonsa ei saa mitään niistä takaisin, mutta minä haen lapset päiväkodista ja jatkan arkeani. Paraniko maailma mitenkään?

Valokuva vaikuttamisen välineenä

Ehkä Aalto-yliopiston tutkijatohtori, aikakauslehtien henkilökuvista väitellyt Hanna Weselius osaa vastata kysymykseeni. Miksi minun on vaikea katsoa kuvaa kärsimyksestä?

”Dokumentaarisen valokuvan alkuperäinen idea on näyttää epäkohta, jotta joku tekee sille jotain. Vaikka monet sanovat, ettei ihmisiä saisi häiritä aamukahvipöydässä ja että aiheuttaa turtumusta nähdä niitä, niin kyllä minä itse ajattelen, että se on hyvä keino pistää ihmiset tekemään jotain”, Weselius sanoo.  

Ennen kaikkea kärsimyksen kuvista keskustellaan. Usein se on ainoa mahdollinen toiminta tavalliselle tallaajalle. Mutta riittääkö pelkkä keskustelu oikeuttamaan kärsivän ihmisen kuvien julkaisemisen, ehkä maailmanlaajuisestikin? 

”Olen kovasti miettinyt samaa, koska olen itse aina mukana keskustelemassa. Eikä se sellaisenaan tietysti riitä. Keskustelulla pystyy kuitenkin purkamaan myyttiä siitä, missä todellisuus rakentuu: kuvaajan ja kohteen välissä vai kuvan ja keskustelijoiden välissä. Keskustellessa otamme itse vastuuta siitä, mitä kuvassa olevat asiat meille merkitsevät”, Weselius pohtii.

”Valokuva on valjastettava työkaluksi”

Suomessa ei ole montaa valokuvaajaa, jotka olisivat erikoistuneet kärsimyksen kuvien tekemiseen. Laji on henkisesti ja fyysisesti raskas, eettisesti erittäin vaativa ja lisäksi pitäisi osata kaiken ydin eli valokuvaus, visualisoinnin taito. Keskustelu kuvista velloo kärsimyksen kuvaajan kannalta välillä turhauttavillakin tasoilla.

”Julkinen keskusteleminen on muutoksen kannalta välttämätöntä. Se kaipaisi kuitenkin enemmän kysymyksiä ja avauksia siitä, mitä voisimme tehdä asioille yhdessä, eikä niinkään oman mielipiteemme julkilausumista”, valokuvaaja Meeri Koutaniemi muotoilee diplomaattisesti.

Koutaniemi on palkittu kuvaaja, joka tunnetaan muun muassa kuvistaan kenialaisten masai-tyttöjen ympärileikkauksesta, orjatyöstä vapautuneiden nepalilaisten tyttöjen muotokuvista ja kuvistaan meksikolaisten hiv-positiivisten seksuaalivähemmistöjen hoitokodista.

”Valokuva näyttää välittömän todellisuuden ja rikkoo hiljaisuuden. Usein kuvatessani mietin, haluanko ja voinko ottaa kyseisen valokuvan. Informoimisen tahto on kuitenkin omaa henkilökohtaista epäröintiä vahvempi”, hän sanoo. 

Koutaniemi kokee, että kärsimykselle on annettava ihmisen kasvot ja tarina.

”Yksilön tasolla kärsimyksen inhimillisyys on helpommin samaistuttavaa. Esimerkiksi kuvaamalla aidsiin kuolevan miehen Meksikossa ja näyttämällä hänen kärsimyksensä raotin ovea myös miljoonien muiden kohtaloon. Päätös kuoleman kuvaamisesta tehtiin yhdessä miehen kanssa.”

Näyttäminen ei kuitenkaan riitä sellaisenaan. Siihen on yhdistettävä tieto väkivallan syistä ja seurauksista.

Koutaniemelle ominaista on, että hän pyrkii yhdistämään kuvia muihin vaikuttamisen keinoihin. ”En usko, että valokuvalla yksinään voi vaikuttaa tarpeeksi. Valokuva on valjastettava työkaluksi, jonka avulla kampanjoidaan, luennoidaan, ravistellaan ja aktivoidaan ihmisiä. Valokuva on vasta kysymys, johon vastataan toiminnalla.”

Naisten kuvat herättävät keskustelua

Kärsimyksen kuvista on viime vuosina keskusteltu äänekkäästi. Valokuvaaja Jodi Bieberin kuva naisiin kohdistuvan väkivallan uhriksi joutuneesta, nenänsä menettäneestä afganistanilaisesta Bibi Aishasta voitti arvostetun palkinnon, World Press Photon (2010). Time-lehden kannessakin ollut kuva herätti keskustelua muun muassa kuvan poliittisesta käyttötarkoituksesta ja Aishan objektivoinnista.

Tämän jälkeen puhututtivat samassa kilpailussa olleet Sara Naomi Lewkoviczin­ kuvat perheväkivallasta Yhdysvalloissa (2014). Erityisesti kuvissa näkyvä lapsi herätti monelle voimakkaan ajatuksen, että väkivallan alkaessa valokuvaajan olisi pitänyt laskea kameransa ja tehdä jotain lapsen auttamiseksi.

Suomessa julkista keskustelua on käyty Meeri Koutaniemen kuvasarjasta, jossa kenialaiset tytöt ympärileikataan. Koutaniemen kuvat tuomittiin Suomen Unicefin toimesta, vapautettiin Julkisen sanan neuvostossa ja palkittiin myöhemmin useammassa kilpailussa. Myös Saksan Unicef palkitsi kuvat.

Edellä mainittuja valokuvaajia – jotka kaikki ovat naisia – on keskusteluissa kritisoitu kuvissa esiintyvien naisten uhriuttamisesta, kärsimyksen estetisoinnista, naisen objektivoinnista ja siitä olettamuksesta, että konkreettisen auttamisen sijaan he valitsivat kameran ja kuvasivat.

Toisaalta samoja kuvia on palkittu, ja niiden avulla on saatu paljon huomiota tärkeille aiheille.

Perheväkivalta, ympärileikkaukset ja naisiin kohdistuva yhteisöllinen väkivalta ovat totta ja karua arkea monelle. Eivätkä tilanteet ole olleet helppoja kuvaajallekaan.

”Masai-tyttöjen ympärileikkaus Keniassa oli vaikein kuvaushetkeni. Valokuva ei ole ikinä objektiivinen toisinto todellisuudesta, enkä ole halunnut näyttää kärsijää uhrina vaan selviytyjänä. Nämäkin vanhemmat silpoivat tyttärensä rakkaudestaan, turvatakseen heidän asemansa hyväksyttyinä omassa yhteisössään”, Koutaniemi sanoo. 

Nainen kuvaamassa naista

Edellä mainituille kuville on yhteistä se, että ne esittävät väkivallan kohteeksi joutuneita naisia ja niissä kaikissa kuvaajana on nainen.

”Viimeaikaisessa kuvajournalismin keskustelussa on pohdittu paljon sitä, miten naisen saa esittää. Näissä kuvissa nainen on aina uhrina ja keskustelu nousee siitä, miten se pitäisi esittää oikein”, Weselius sanoo. 

Vielä 2000-luvun alkupuolella tavallinen World Press Photon voittajakuvaaja oli länsimaalainen mies ja kuvan aiheena yleensä joku muu. Perinteiset kärsimyksen kuvat ovat sotakuvia taistelusta ja sotakuvaajat tyypillisesti miehiä. Nyt tilanne näyttää ainakin World Press Photon osalta toiselta.

Ehkä naiset kuvaavat kärsimystä eri tavalla. Nousevatko aiheiksi erilaiset teemat? 

Koutaniemi myötäilee varovasti: ”Kuvaajan sukupuoli voi vaikuttaa lähestymistapaan, mutta en usko sukupuolen määrittelemään visuaalisuuteen. Sukupuolella ei ole väliä kuvien kykyyn kertoa todellisuudesta totuudenmukaisesti. Minun psyykeni ei riitä ottamaan sotakuvia, vaikka olen sitä mieltä, että vain näyttämällä ja taustoittamalla voimme saada totuudenmukaisen kuvan todellisuudesta.”

Hanna Weselius valottaa ilmiötä toisesta näkökulmasta: ”Valokuvissa on olemassa vanha jako julkiseen ja privaattiin sfääriin. Perinteiset sotakuvat ovat julkisesta todellisuudesta, nämä paljon keskustelua herättäneet voittajakuvat privaatista: kodista ja perheestä. Voi olla, että miesten ottamia kuvia miesten käymistä sodista on ollut niin kauan, että perinteisemmät sotakuvat eivät käännä mitään uutta lehteä, eivätkä siksi herätä samalla tavalla keskustelua.”

Kärsimyksen katselun perinne

Merkillistä kyllä, kärsimyksestä kertovilla kuvilla on pitkä historia, joka alkaa jo kauan ennen valokuvaa.

Kärsimystä ja väkivaltaa on kuvattu esimerkiksi antiikin aikana ja kristilliseen perinteeseen kytkeytyvässä maalaustaiteessa. Tarpeessa tai halussa nähdä toisen ihmisen tuskaa näyttääkin piilevän jotain hyvin inhimillistä.

”Niin kauan kun on kuvia tehty, on tehty kuvia kärsivistä ihmisistä – ja niitä on aina mielellään katsottu. Tavallaan kuvajournalismi sisältää tämän, koska valtavat yleisöt sitten jakavat niitä kuvia toisilleen”, purkaa Weselius ilmiötä.

”Esseisti Susan Sontagin mukaan kärsimyksellä on symboliarvo meille ihmisille, sellainen mytologinen arvo, joka on paljon vanhempi kuin valokuva. Jotenkin meihin vetoaa katsoa toisen kärsimystä – nimenomaan sellaista, jonka voi tarinallistaa.”

Kuvateorioiden mukaan kärsimyksen kuvien katsominen pohjautuu yhtäältä tirkistelyn haluun ja toisaalta selittämättömään tarpeeseen samanaikaisesti sekä lumoutua että kauhistua näkemästään. Näiden ristiriitaisten tunteiden kautta katsoja pohtii myös omaa moraaliaan. Tällaiset kuvat muistuttavat meitä julmuudesta, joka on läsnä myös katsojassa.

Voidaan siis kysyä, päätyykö väkivallan tai luonnonkatastrofin uhri olemaan uhrina vielä meidän tarpeellemme nähdä toisten kärsimystä? Niinkin sen voi metatasolla nähdä.

”Se tilannehan on järkyttävän eriarvoinen kuvan kohteen ja katsojan välillä: ensin me kuvaamme uhreja, sitten keskustelemme heistä – ja sitten vielä hifistellään siitä, että miten kuvaamme heitä. Siitä huolimatta on parempi tiedostaa ilmiö ja pohtia sitä”, Weselius miettii. 

Kärsimyksen kuvien avulla tulemme tietoiseksi maailman ongelmista, mutta myös pohdimme maailmankuvaamme ja sen rakentumista. Myös siksi kuvista keskusteleminen on tärkeä osa niiden olemassaolon perustelua.

”Kärsimyksen kuva jää tyhjäksi ilman kärsimyksen kontekstia tai konkreettista kehotusta, mitä asialle voisi tehdä”, Koutaniemi tiivistää.

Katsojaansa vainoava valokuva

Mutta miksi meitä puhututtaa juuri kärsimyksestä kertovien kuvien etiikka? Uutinen masai-tyttöjen ympärileikkauksesta ei ravisuta samalla tavalla kuin kuvat silpomistilanteesta. Perheväkivallan hirvittävä tavallisuus valokuvassa jää verkkokalvoille, vaikka tieto väkivallan yleisyydestä on jo olemassa.  Valokuvalla näyttäisi olevan pääsy mielemme herkille alueille.

Kärsimyksestä kertovat kuvat ovat voimakkaita, ja juuri siksi ne saavat meidät reagoimaan. Kuvat eivät tarjoa meille katarsista tai tyhjentävää selitystä ilmiöstä, vaan ovat kyvyttömiä esittämään lopullisia päätelmiä. Tästä syystä niitä ei voi myöskään unohtaa. Susan Sontagin mukaan kärsimyksen kuva jää vainoamaan katsojaansa. Tämä saa mielen aktiiviseksi, ja sen seurauksena syntyy toimintaa. 

Jotta siis apu ja oikeudenmukaisuus kiertäisivät vääryyttä kokeneen ihmisen luokse, minun on hörpättävä aamukahvini väärään kurkkuun ja ahdistuttava. Kärsimyksestä kertovan valokuvan vaikutuksen kulkeutuminen kohteelleen voi olla pitkä ja hidas polku. Aina se ei toimi tai joku käyttää sitä väärin, mutta siksi ei pidä lopettaa yrittämistä.