Sodan uhrit eivät ole tasa-arvoisia; toiset mielletään toisia paremmiksi. Yhdessä maailman kuuluisimmista sotakuvista vietnamilaistyttö Phan Thi Kim Phuc juoksee tiellä alastomana. Hän pakenee amerikkalaisia pommeja vuonna 1972. Kuva on jäänyt lähtemättömästi mieleen kenties juuri siksi, että uhri on lapsi. Kuvasta on tullut sodan uhriuden ikoni.

Lapsi edustaa viattomuutta ja elämän alkua. Ajatus lapsesta haavoittuneena, saati kuolleena, osuu kipeimpään kohtaan meissä. Lapsen ohella myötätuntoa herättäviä uhrikuvia rakennetaan naisista ja vanhuksista. Myös heidät nähdään avuttomiksi ja osattomiksi sotaan.

Surullista kyllä, miehelle on langennut kulttuurinen rooli sietää, selviytyä tai kuolla väkivallan keskellä. Tätä ruokitaan erityisesti kuvilla, joissa korostetaan miessotilaiden ylemmyyttä.

Liian kliinistä

Lukijoista ja katsojista käydään kovaa kamppailua. Saadakseen huomiota kuvan on erotuttava kuvavirrasta.

Voisi luulla, ettemme sodasta kertovissa uutisissa muuta näekään kuin kärsiviä lapsia. Näin ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi Persianlahden sodassa (1991) kuoli ja haavoittui satoja tuhansia siviilejä. Silti he loistivat poissaolollaan uutiskuvissa. Kuvissa näkyi sotilaita, lentokoneita ja satelliittipaikannoksia tuhoalueista.

Kenties Persianlahden kuvien kliinisyys meni liian pitkälle, sillä Kosovon sodan (1998–1999) uutiskuvissa oli paljon siviilejä. Näyttääkin siltä, että sotia ja kriisejä kuvataan aikaisempaa enemmän uhrien näkökulmasta.

Helsingin Sanomien valokuvaaja Markus Jokela on kuvannut monessa kriisipesäkkeissä, Irakin sodassa, Libyassa, Egyptin arabikeväässä. Hän sanoo liikkuvansa paljon siviilien parissa. 

”Usein aloittelija kuvaa innokkaasti lapsia. Ajatuksena on, että heidän kauttaan kerrotaan koko sodasta. Lapset ikään kuin symboloivat tilannetta.”

Jokelan mielestä se ei ole välttämättä uskottavaa. Lapsi voi itkeä tai kärsiä kuvassa mistä tahansa syystä: koira puri tai pissa tuli housuun.

”Kärsivistä lapsikuvista tulee usein halvanmakuisia. Kertooko kuva lapsesta sodan keskellä edes välttämättä lapsen näkökulmasta sotaan”, Jokela kysyy.

Jokela ei ole törmännyt koskaan kadulla kuolleena tai pahasti haavoittuneena makaavaan lapseen.

”Lukijat eivät välttämättä edes haluaisi katsoa sellaisia kuvia”, hän sanoo.

Tämä on todettu myös monissa tutkimuksissa. Kadulla yksin verissään, riekaleina tai kuolleena lojuva lapsi on jotain, joka ei sovi länsimaisen ihmisen tajuntaan. Raadolliset sotakuvat eivät itsestään selvästi herätä myötätuntoa tai kannustaa ottamaan kantaa sodan lopettamiseksi.

Kuuluisin uhri

Jos vertaa esimerkiksi Irakin sodan (2003) ja Gazan sodan (2008–2009) kuvia, niissä on silmiinpistävä ero.

Irakin sodassa toimittajat ja kuvaajat kulkivat sotilaiden mukana, mikä on saattanut osaltaan vaikuttaa kuvien sisältöön. Kuvissa on lapsia, mutta vähänlaisesti. Ainakaan lapsikuvat eivät ole päätyneet lehtien sivuille.

Hyvin usein kuvassa on amerikkalainen sotilas lasten ympäröimänä tai sotilas ohjaa, neuvoo tai auttaa siviilejä. Sotilas on yksilöitynä, yksin tai kaksin, erillisenä muista. Sotilaan kasvot näkyvät, kun irakilaiset seisovat taustalla massana.

Vaikka lapsia on kuvissa melko vähän, sodan kuuluisin uhri oli lapsi. 12-vuotias Ali Abbas menetti molemmat kätensä ja vanhempansa raketti-iskussa. Häntä hoidettiin Kuwaitissa ja hän asuu nykyään Lontoossa.

Ali Abbas on mitä parhain uhri: hän symboloi osattomuutta sotaan, mutta myös länsimaalaisia sodan uhrien auttajana.

Gazan sodassa Israelin hallitus esti ulkomaisten toimittajien ja kuvaajien pääsyn Gazaan. Siviilien ei ollut mahdollista paeta suljetulta alueelta, jota pommitettiin maalta, mereltä ja ilmasta. Suljetusta Gazasta maailmalle levinneet kuvat olivat paikallisten palestiinalaisten, usein freelance-kuvaajien, ottamia. Onko tällä vaikutusta siihen, että kuvissa on paljon lapsia? Gazan kriisiä leimaavat lapsikuvat.

Kuvissa viedään lapsia sairaalaan tai turvaan väkivallan keskeltä. Vedotaanko kuvilla maailman myötätuntoon? Kertovatko ne lapsen näkökulmasta? Ehkä kukaan valokuvaaja ei olisi voinut ohittaa lapsia, sillä heitä oli sodan uhreina poikkeuksellisen paljon, yli puolet kuolleista siviileistä.

Näky surevista miehistä

Miehen itku on harvinainen näky journalismissa, myös sotakuvassa. Perinteisesti mies seisoo vakavana arkun äärellä naisen itkiessä kuollutta lastaan tai sukulaistaan. Esimerkiksi Bosnian sodasta (1992-1995) kertoville uutiskuville oli leimallista murheen murtamat naiset. Naisen kautta yhteisö jakoi menetyksen. Nainen symboloi surua.

Jokela myöntää, että kuvaamista ohjaavat myös tutut käytännöt, joita ei aina edes tiedosta.

”Toisaalta syynä surevien naisten suureen määrään sotakuvissa voi olla se, että naiset yksinkertaisesti osoittavat tunteita miehiä enemmän. Siviileistä valtaosa on naisia. Jos kuvaaja kulkee paljon siviilien parissa, naiset osuvat herkästi kameran linssiin”, Jokela sanoo.

Toisin on Gazan kriisin uutiskuvissa: Niissä on paitsi paljon lapsia, myös itkeviä miehiä. Tyyppikuva on hätääntynyt, kauhistunut tai itkevä mies kantamassa haavoittunutta tai kuollutta lasta turvaan.

Onko myytti surevasta madonnaäidistä murtumassa?

Kritiikkinä voi sanoa, että itkevä tai hätääntynyt mies on aina arabi ja siviili, ei koskaan sotilas, eikä varsinkaan valkoihoinen ja länsimainen mies.

Jokela on vakuuttunut, ettei tällainen tilanne osu kovinkaan herkästi kuvaajan ulottuville. Muuten kuva olisi jo otettu.

”Itkevä sotilas pyssy kädessä; se on jokaisen kuvaajan unelma.”

Juttu perustuu osin Marianna Laihon ja Kaarina Nikusen tekemään analyysiin Uhreista parhaat? Lapset Irakin sodan ja Gazan kriisin lehtikuvissa (Media ja viestintä 3–4/2012).