Rivi järjestyspoliiseja istuu stadionin katsomon laidalla Port of Spainin keskuspuistossa, Queens Park Savannahissa. Yksi naispoliiseista tanssii naiskollegansa sylissä, voimakkaasti lantiotaan pyörittäen. Kun he huomaavat minun katsovan, he muka nolostuvat ja peittävät kasvonsa teatraalisesti käsillään.

Tätä on karnevaali – järjestyspoliisi hetkuttamassa ronskisti takalistoaan kesken työpäivän, kieltään härskisti suusta roikottaen. Vailla mitään häpyä.

Tiistainen pretty mas (masquerade), karnevaalin hehkein hetki, on käsillä. Kaikki karnevaaliryhmät, carnival bands, esittäytyvät tuomariston edessä. Bikineihin ja pieniin sortseihin sonnustautunutta väkeä soljuu ohi järkälemäisen, munasarjoihin asti tunkeutuvan soca-biitin tahdissa. He ”wainaavat”, tekevät rytmikästä ja sulavaa vartalonliikettä, joka keskittyy lantion ja keskivartalon pyöritykseen (wining).

Aamusta asti rankassa paahteessa tanssineet ihmiset pistävät parastaan, viimeisillä voimillaan. Paras meno ja kukkeimpaan asuun pukeutunut ryhmä palkitaan. Ryhmiä on tänä vuonna 45, niissä väkeä yhteensä 30 000.

Monissa maissa on karnevaali, mutta karnevaali on Trinidad – ja Trinidad on karnevaali.

Nyt ei olla Rio de Janeirossa, ei. Samban ylväyttä on Trinidadin karnevaalilta turha hakea. Soca on afrokaribialainen biitti ja tanssi, jonka maanläheinen, rento ja rytmikäs liikekieli muistuttaa afrikkalaisia tansseja. Jo pelkästään soca tekee Trinidadin karnevaaleista hengeltään aivan erilaisen kuin missään muualla.

”Tämä on puhdasta nautintoa, kulttuuriamme. Kun tämä kohta on ohi, olo on surullinen ja masentunut. Pitää taas odottaa koko vuosi”, nuori nainen huutaa korvaani stadionin laidalla.

Monissa maissa on karnevaali, mutta karnevaali on Trinidad – ja Trinidad on karnevaali. Yksilön rajat hälvenevät, kun koko kansasta tulee kollektiivinen juhliva massa. Yhden helmikuisen viikon aikana saarivaltion 40 000 asukkaan pääkaupungin Port of Spainin väki lähes tuplaantuu, kun ulkomaille emigroituneet trinit ja turistit valtaavat saaren.

”Koko Trinidad on päissään”, kuuluu yleinen hokema.

Suomalaisen päissään olemisen -skaalassa he eivät tietenkään ole ollenkaan päissään.

Uskovaiset pakenevat karnevaalia

Uskovaisille bakkanaali on vaikea pala. Monet matkustavat pois Port of Spainista omiin tapahtumiinsa. Houkutus hypätä mukaan karnevaaliin on iso. Jopa sen todistamista pidetään joidenkin uskovaisten – niin protestanttien, katolisten, muslimien kuin hindujen – parissa syntinä.

”Saaren suuri karnevaalitaiteilija Peter Minchall on puhunut karnevaalin hengellisyydestä. Karnevaalissa on nimenomaan uskonnollinen pohja – siinä sekoittuvat afrikkalaiset perinneuskonnot ja kristinusko, historiamme ja kulttuurimme. Siksi sen näkeminen syntinä tuntuu karulta – selän kääntämisenä omalle kulttuurillemme”, ammattikorkeakoulussa psykologian lehtorina työskentelevä Fabianne Blake sanoo.

Tämän vuoden kalypsokuningattaren tittelin voittanut Ife Alleyne, 29, on samaa mieltä.

”Koen, että se on erityisesti nuorison pettämistä. Ei anneta heidän etsiä itseään. Niin monet karnevaaliin osallistuivat taiteilijat ohjaavat ihmisiä teoillaan ja auttavat löytämään oikean suunnan elämälle. Esimerkiksi monet karnevaalien kalypsotekstit ovat hyvin kantaaottavia. Yksi oma kappaleeni kertoo hyväksikäytöstä ja voi herättää monen nuoren puolustamaan omaa tilannettaan. On ikävää, jos tällaiset asiat kielletään”, hän sanoo.

Alleyne kokee oman luovuutensa tulevan nimenomaan Jumalalta.

”Oma perheeni on kristitty – ja me kaikki olemme aina olleet täysillä mukana karnevaalissa – tanssineetkin niin kuin täällä tanssitaan.”

Lantioiden kommunikaatiota

Seksuaalisen, lantioon keskittyvän tanssiliikkeen lisäksi Trinidadin karnevaalilla korostuu ylipäätään ihmisen suhde omaan kehoonsa. Oma kroppa kannetaan ylpeydellä, olipa se sitten treenattu tai ei.

Karnevaaleilla se esitellään – tuhansien ihmisten edessä. Jokaisella on lupa astua esiin.  Liha tutisee, ja lihakset. Halu esitellä treenattua kehoa paistaa satojen metrien päähän. Sitäkään ei häpeillä.

”Keho kertoo omaa tarinaansa, eivät vain suu ja pää. Luulen, että meillä karibialaisilla on erilainen suhde kehoomme. Ihmiset yksinkertaisesti ovat kehossaan”, näyttelijä ja suositun 3-canal bändin laulaja Roger Roberts tiivistää.

Voimakas lanneliike herättää paljon mielipiteitä ja tunteita. Jotkut näkevät sen pelkästään seksin simulaationa. Fabianne Blaken mukaan monien kulttuurien tansseissa näkyy samantapainen lantion liike.

Kukaan ei loukkaannu pakeista, vaan jatkaa matkaansa – uutta lantiota hakien.

”Täällä Trinidadissa se on saanut tällaisen muodon”, hän sanoo.

Karnevaalilla wining on kommunikaatiota. Puheen ja keskustelun sijaan ihmiset tervehtivät toisiaan lanneliikkeellä.

Blake korostaa, että naisella on karnevaaleilla valta päättää, kuka häntä saa lähestyä ja kuka ei. Kukaan ei loukkaannu pakeista, vaan jatkaa matkaansa – uutta lantiota hakien. Kummastakaan ei tuomita – ei hyväksymisestä, eikä hylkäämisestä. Kukaan ei omista ketään, kukaan ei sitoudu mihinkään – ainoastaan ’varastaa’ keneltä tahansa yhden ketkutuksen, jossa lanteet kohtaavat toisensa.

”Meillä on sille tämä oma termi: thief a wine”, Blake nauraa.

No, kyllähän sitä draamaa voi syntyä. Jos pariskunnan välillä ei ole luottamusta, mustasukkaiseksi voi vetää.

”Minulta kysyttiin, miten voin antaa mieheni mennä yksin karnevaalille. Koin monenlaista painostusta. Ei ole totta, että karibialaiset miehet olisivat yliseksuaalisia. Ajattelen niin, että koska oma mieheni arvostaa minua, hän arvostaa minua myös karnevaalien aikaan. Luotan häneen”, Blake sanoo.

Blaken mielestä karibialaisessa kulttuurissa on paljon sellaista oletusta, että miehet ovat pettäjiä. Se tuo paineita parisuhteisiin.

Karnevaali korjaa orjuuden traumaa

Ife Alleyne vahvistaa Blaken ajatusta. ”Täkäläiset naiset ajattelevat miehen pettävän heitä, ennen kuin ovat menneet naimisiinkaan. Naiset eivät anna miehille edes mahdollisuutta muuhun”, hän sanoo.

Karibialainen yhteiskunta tarjoaa Alleyen mukaan miehelle surullisen kapeaa mallia:  aggressiivista käytöstä, hypermaskuliinista elämäntyyliä. Pojat eivät pärjää koulussa läheskään yhtä hyvin kuin tytöt. Iso osa nuorista jatkaa koulusta suoraan vankilaan.

Alleynen mukaan mieskuva perustuu enemmän ulkoisiin asioihin: pukeutumiseen ja nopeaan rahaan kuin opiskeluun.

Orjuus on niin syvä trauma, että siitä parantuakseen on ikään kuin luotava nahkansa uudelleen.

Alleynen missio onkin saada saaren afrikkalaistaustaiset nuoret miehet tuntemaan ylpeyttä juuristaan. Monet heistä ovat hukassa, koska eivät tunne kuuluvansa mihinkään. Suurin osa trinidadilaisista afrikkalaistaustaisista on nigerialaisten, ghanalaisten ja sierraleonelaisten jälkeläisiä. Monilla on heikko yhteys afrikkalaiseen perintöön.

”Orjuus on niin syvä trauma, että siitä parantuakseen on ikään kuin luotava nahkansa uudelleen. Historiamme on tuntematon monille trinidadilaisille nuorille. Kerron heille, että tarinamme alkaa kauan ennen aikaa orjina Brittien siirtomaassa, ja siitä kaikesta meillä on lupa olla ylpeitä. Orjuus ei ole identiteettimme. Tästä kertoo myös voittokalypsoni Child of Liberty: ”Afrikka antaa minulle voimaa joka hetki/Minussa virtaa väkevä esi-isien veri/Olen vapauden lapsi.”

Orjuuden lakkauttamisen jälkeen britit toivat saarelle siirtotyöläisiä Intiasta. Tätä nykyä noin puolet saaren väestöstä on afrikkalaista, puolet intialaista alkuperää. 1880-luvulla orjien keskuudessa syntynyt karnevaali on kuitenkin yhä pitkälti afrikkalaistaustaisten juhla.

”Itselläni on isän puolelta sukujuuret Intiassa, äidin puolelta Afrikassa, Nigeriassa. Olen sekoitus noita kahta, se sekoitus on identiteettini, olen trinidadilainen, trini”, Alleyene korostaa.

Lupa kukoistaa ja olla upea

Alleynelle, 29, karnevaali on ”koko elämä”.

”Hienointa on se, että kerran vuodessa pääsee todistamaan niin monen osatekijän ja taidemuodon yhteen tulemista. Valtava määrä luovuutta ja osaamista. Ruoka, musiikki, kaikki visuaalisuus! Mahdollisuus nähdä ja näyttää, keitä olemme. Taistelumme ja vallankumouksemme, historiamme, nykyhetkemme.” 

Olennaista karnevaalissa ovat Alleyen mukaan sen tarjoamat lukuisat mahdollisuudet. Lupa kukoistaa, olla upea. Näyttää oma tahdonvoima, osaaminen, koko itsessä oleva potentiaali. Antaa arvostusta toisille, kiittää.

”Karnevaali on myös matka: tutkimusmatka itseen. Vuotuinen rituaali, jossa voi tarkastella sitä missä on ollut ja missä on nyt. Jos karnevaalisi on onnistunut, kuljetat onnistumisen tunnetta koko vuoden.”

Kalypsokuningattarena Alleyene kantaa huolta lajistaan, joka on näkyvä osa trinidadilaista kulttuuria – ja karnevaalia. Länsiafrikkalaisesta perinteestä ammentava kalypsomusiikki syntyi Trinidadissa ja Tobagossa 1900-luvun alussa. Kalypsotekstit ovat perinteisesti pisteliäitä ja pilkallisiakin, ja aluksi niillä välitettiin uutisia lukutaidottomille ihmisille.

Kansainvälisen läpimurron tekivät vuonna 1934 New Yorkiin levyttämään matkustaneet Roaring Lion ja Atilla the Hun. Vuonna 1938 Time-lehti julisti Yhdysvaltoja vaivaavan kalypso-kuumeen.

The Andrews Sistersin versio kappaleesta Rum and Coca Cola oli suosittu toisen maailmansodan aikana. Maailmanmaineeseen kalypso nousi vuonna 1957 Harry Belafonten Calypso-nimisen levyn myötä, vaikka suuri osa levystä oli muuta musiikkia kuin kalypsoa.

”Kalypso on jäämässä socan ja nyt niin suositun powersocan jalkoihin. Se vaatii suojelua, on iso osa karibialaisuutta. Jos unohdamme kalypson, katkaisemme itsemme perinnöstä, isosta työstä, jota edeltäjämme ovat tehneet.”

”Oma mentorini oli isoäitini. Hän opetti minulle rakkauden afrikkalaisuutta kohtaan, teki minusta minut.”

Alleyne kokee tehtäväkseen juuri perinteen välittämisen ja afrikkalaistaustaisten nuorten emansipoimisen. Karnevaalin ohella tärkeä päivämäärä saarella on 1. elokuuta, Emancipation Day, jolloin koko saari juhlii afrikkalaisuutta.

Alleyne itse on muuttanut nimensä Cindystä Ifeksi, joka tarkoittaa nigerialaisella yoruban kielellä rakkautta. Myös Alleyenen 3-vuotiaalla pojalla on yorubankielinen nimi, Gelani, joka merkitsee voimakasta.

”Oma mentorini oli isoäitini. Hän opetti minulle rakkauden afrikkalaisuutta kohtaan, teki minusta minut.”

Alleyne on laulanut aina. Eno lauloi kirkkokuorossa ja opetti siskontyttönsä laulamaan. 15-vuotiaana Alleyne kirjoitti kalypson Stop the aids virus, joka vei hänet Washingtoniin ja New Yorkiin nuorisovaihto-ohjelman mukana. Alkoi voittoputki erilaisissa kalypsokilpailuissa.

Alleyne tekee paitsi laulajanuraa, myös opettaa taidekoulussa.

”Olen ollut mukana kasvattamassa nuoria taiteilijoita siitä saakka, kun olin itse 17-vuotias. Ensin vapaaehtoisena, sitten palkattuna työntekijänä. Samaan aikaan olen opiskellut teatteria ja taidetta sekä viestintää.”

Myös karnevaalilla on sääntönsä

Onhan se hankalaa: pitää olla mahdottoman seksikäs, mutta ei kuitenkaan siveetön. Minkään valtakunnan karnevaali ei ole täysin vapaa säännöistä, myöskään kirjoittamattomista. Vapaudutaan, mutta vapaudutaan tietyissä rajoissa. Näin vältetään kaaos, sekasorto.

Trinidadilaiset naiset myöntävät, että heille on olemassa karnevaalilla kaksoisstandardi: on osattava navigoida juuri oikealla akselilla – ettei mene yli ja joudu tuomituksi siveettömyydestä. Jotkut laittavat jopa sukkahousut joko selluliittien peitoksi – tai säädyllisyyden vuoksi.

Paikallinen naiskauneusihanne on pienet rinnat, leveä lanne ja iso peppu – siis kokispullon muoto. Liikkuu huhuja, että jotkut karnevaaliryhmät kelpuuttavat riveihinsä vain tiettyjä kroppatyyppejä.

Miksi pienet rinnat?  ”Täällä ajatellaan, että rinnat ovat täydelliset, kun ne mahtuvat kämmeniin”, sosiologi Tricia Mc Intosh sanoo.

Omaa osallistumistaan neljän pienen pojan äiti sanoo pohtineensa pitkään, mutta päättäneensä jättää leikin tänä vuonna väliin. ”Ensinnäkin minun pitäisi saada lapsenlikka. Toiseksi haluaisin treenata kroppaani. Tahtoisin tuntea itseni seksikkääksi.”

Mc Intosh ja Blake kertovat vuosi sitten karnevaaleille osallistuneesta pulleasta naisesta, jolla oli nännien päällä pelkät tähdet ja jalassa kapoiset tangat.

”Se meni yli, kaikkien mielestä. Kaikki puhuivat hänestä ja hänen alastomuudestaan”, naiset sanovat.

Miesten pukeutumisesta ja käyttäytymisestä ei käydä samanlaista keskustelua.

”Miehellä vastaava rajanylitys olisi se, että ottaisi esiin elimensä. Viime vuonna soca-artisti Benjai teki jotain sen suuntaista, sanoi karnevaalin iltakonsertissa: ”Let me allow to free myself”. Hän esiintyi pienissä alusboksereissaan ja jotkut naiset yleisössä yrittivät tarttua hänen penikseensä. Sitä pidettiin rajanylityksenä”, Mc Intosh kertoo.

Yhä enemmän eliitin herkkua

Sekä Blake että Mc Intosh kantavat huolta karnevaalin muuttumisesta eliitin herkuksi.

Karnevaalitapahtumat ovat yhä useammin kalliita konsertteja. Trinidadilaisen keskiansio on 8000 Trinidadin dollaria, noin 1150 euroa kuussa. Osallistumismaksu Triben riveissä, saaren suosituimmassa karnevaaliryhmässä, maksaa noin 750 euroa. Sillä saa asun, juomat ja ruuat sekä turvan kahdeksi päiväksi. Palkatut järjestysmiehet pitävät huolta kulkueessa olijoiden turvallisuudesta.

Karnevaalin tulisi olla kaikkien juhla.

”Tribessa on kyllä upea meno. Hinnoittelu on kuitenkin tehnyt sen, ettei perustrini voi enää osallistua. Karnevaalin tulisi olla kaikkien juhla.”

Blake kertoo, kuinka Triben pomo Dean Ackin on vienyt kulttuuria hienosti eteenpäin, mutta samalla syyllistynyt siihen, että suuri osa trinidadilaisista jää nyt karnevaalin ulkopuolelle.

”Hän on bisnesmies. Vaimonsa Monique Nobriegan kanssa he elävät karnevaalia koko vuoden. Nobriega suunnittelee Triben asut. Yhdestä karnevaaliryhmästä on tullut viihdeyritys, joka järjestää bileitä ympäri vuoden, sitouttaa ihmisiä, tekee uskomatonta bisnestä.”

Bisnestä tekevien karnevaaliyritysten rinnalla kukoistaa myös yhteisöllinen kulttuuri. Nobel Douglas johtaa pääkaupungissa Lilliput -teatteria, jolla on oma lasten ja nuorten karnevaaliryhmä. Jokaisessa kaupunginosassa on oma steel pan -orkesterinsa. Kaikki voivat olla mukana.

”Toivomme, että karnevaali kehittyy siihen suuntaan, että juhlan käynnistävä Jouvay-tapahtuma – yöllinen kadunvaltaus – saisi enemmän jalansijaa. Niin kaikki pääsisivät mukaan karnevaalille revittelemään”, Blake ja Mc Intosh sanovat.