”Elämme pelossa. Pokotit vaanivat tuolla puskissa. Eilen yhtä kylämme miehistä ammuttiin’’, kertoo Kaptirin kylässä asuva turkana-nainen  Monica  Akiru, 27. 

Akiru on jäänyt leskeksi monien muiden tavoin väkivaltaisten karjaryöstöjen seurauksena. Nyt hän elättää kolmea lasta yksin. Hänen mielestään rauhan saavuttaminen on tärkeää.

”Meidän ja naapuriemme tulisi tuntea toisemme. Rauha merkitsee ystävyyttä. Se syntyy vierailemalla toistemme kotona ja antamalla lahjoja. Todellisen jakamisen kautta meistä tulisi sisaria.’’

Naapureilla Akiru tarkoittaa konfliktin toista osapuolta, pokot-heimoa.

Hän on huolissaan lastensa selviytymisestä koulunkäynnin keskeydyttyä.

”Haluaisin rakentaa vuokrataloja, jotta voisin saada tuloa ja mahdollistaa lapsilleni koulutuksen.”

Kaptirin ympärillä on aavikkoa, hiekkaa ja kituliasta piikkipusikkoa. Siellä täällä näkyy majoja ja hiekkakentillä tönöttäviä suuria vesisammioita. Vehreät vuoret siintävät kauempana.

Syitä turkana- ja pokot-heimojen väliseen konfliktiin ovat resurssien puute, maanomistuskiistat ja perinteeseen pohjautuvat karjaryöstöt. Ne aiheuttavat aseellisia selkkauksia. Osa kulkureiteistä on toisen heimon alueella, ja rajoja vartioidaan tarkoin.

Jotkut kostotoimet ovat kohdistuneet lapsiin ja raskaana oleviin naisiin. Konfliktin uhrina kuollutta lasta pidetään sankarina. Siksi Turkanan konfliktia kuvaa hyvin heimon sanonta: ’’Emme itke enää kyyneliä vaan verta.”

Elinkeino murroksessa

Heimot ovat perinteisesti paimentolaisia. Kuivuuden vuoksi yhteisöjen on siirryttävä veden perässä paremmille seuduille, mistä seuraa maavaltauksia ja rajakiistoja.

Kaikkien voimavarat vaativa karjanhoito hidastaa muiden ansaintatapojen kehittymistä ja jättää yhteisöt rahatalouden ulkopuolelle. Monet naiset haluaisivat siirtyä esimerkiksi viljelyyn tai kaupankäyntiin. Heillä on kuitenkin täysi työ kotitalouden hoidossa, kun miehet liikkuvat päivisin karjan kanssa.

”Miehet kieltäytyvät karjan myynnistä, jolla voitaisiin rahoittaa tuottavampi elinkeino”, kertoo  Edel  Mitei. Hän on Kirkon Ulkomaanavun kenialainen työntekijä ja tuntee alueen hyvin. 

”Karjan määrä ja hyvinvointi on kulttuurissa keskeistä. Toisinaan eläinten menetys on suurempi isku kuin läheisen kuolema’’, kertoo Mitei.

Naisen osa

Karjanryöstely on perinne, koska karjaa tarvitaan myötäjäisiin.

”Isoilla myötäjäisillä osoitetaan, että vaimolla on arvoa ja mies varakas. Halpaa naista ei haluta vaimoksi’’, kertoo Mitei.

Osa karjasta luovutetaan naisen perheelle, osa teurastetaan häämenoissa. Karjaa käytetään vaihtotalouden välineenä. Sillä voidaan esimerkiksi maksaa lasten koulunkäynti.

Miehet ovat moniavioisia. Äidit ja tyttäret huolehtivat lastenhoidon lisäksi kotitöistä, ruuan kasvatuksesta, kotieläimistä ja veden hankinnasta. He rakentavat myös talot.

”Naisen osa on raskas. On pidettävä huolta, että perhe syö illalla. Siihen liittyy paljon fyysistä työtä’’, sanoo  Elizabeth  Lokolio, joka työskentelee Kirkon Ulkomaanavun tukemassa Turkana Pastoralist Development Organizationissa. 

Ulkomaanavun rauhantyön tavoite on Kenian pohjoisten maakuntien elinolojen parantaminen. Työtä rahoittaa Yhdysvaltain kehitysyhteistyövirasto USAID.

’’Naimisiinmenon yhteydessä karjasta tulee myös naisen omaisuutta, koska osa karjasta kuuluu kotitalouteen. Kun miehellä on esimerkiksi viisi vaimoa, tulee jokaiselle antaa kaksi vuohta, jotta kukin kotitalous pääsee alkuun’’, kertoo Lokolio.

Hän lisää, ettei karja merkitse naisille koko elämää kuten miehille. Se on enemmänkin osa elinkeinorakennetta, joka mahdollistaa hyvän elämän.

Työssään Lokolio kouluttaa naisia pitämään eläimet terveinä ja vahvistaa karjaryöstöjen vastaista ilmapiiriä. Uskomuksen mukaan taistelijaksi eli karjaryöstäjäksi tuleminen on kutsumus. Kutsumus voi kääntyä perheen siunaukseksi tai kiroukseksi. Jokaisella nuorella miehellä on ase, jota käytetään myös muuhun kuin karjan suojeluun.  

Turkwelin kylän projektissa turkananaiset vievät viestiä laulun ja tanssin keinoin. Naiset toivovat, etteivät miehet osallistuisi ryöstöihin ja menettäisi karjan takia henkeään. He haluavat oppia muita keinoja, jotta karja voisi hyvin.

’’Älä lähde, mutta mene kanssani naimisiin’’, he laulavat.

Vastakohtana on naisten rooli kannustavana osapuolena. ’’Toisinaan naiset rohkaisevat miehiä ryöstöretkille mielessään avioituminen tai yhteisön rikastuminen’’, Lokolio kertoo.

Vallatulla maalla

Satapäiset karjalaumat maleksivat kuoppaisella tiellä pokot-heimon asuttamassa Takaywassa. Laumoja paimentavat kivääriä kantavat nuoret miehet.

Takaywan kylä sijaitsee turkanoilta vallatulla maalla.

’’Tulimme tänne joen takia. Uskoimme ongelmiemme loppuvan, kun vesi olisi lähellä. Tilanne kuitenkin paheni, kun emme voineet liikkua asutuskeskusten välillä ja väkivalta lisääntyi’’, sanoo Merinamos, yksi yhteisön vanhimpia naisia. 

Kolme vuotta sitten oli vielä rauha.

’’Pokotit siirtyivät vuoristosta alemmas laaksoon ja valtasivat maata. Heimojen rajana on perinteisesti ollut jokin selkeä maamerkki, kuten joki tai vuori’’, Mitei taustoittaa.

Pokotien nykyisin asuttama alue on vehreämpää kuin turkanoiden alue.

Konfliktin seurauksena Merinamos on menettänyt veljensä ja kaksi lastaan. Toinen heistä sai surmansa karjaryöstössä. 

’’Turkanat näkivät meidän asettuneen alueelle ja kostivat’’, Merinamos sanoo.

Takaywassa kerrotaan myös kostotoimista, joissa kolme lasta siepattiin koulumatkalla ja keihästettiin pelotteeksi.

Pokot on heimoista konservatiivisempi. Tytöt menevät naimisiin noin 13-vuotiaina. Sekä tytöt että pojat ympärileikataan, vaikka tyttöjen ympärileikkaus on laitonta. Uskomuksen mukaan leikkaamaton tyttö ei kelpaa vaimoksi.

’’Naisen tehtävä on mennä naimisiin ja saada lapsia. Silti toivon tyttäreni voivan joskus opiskella. Haluan, että hän hankkii hyvän elämän toisaalla. Täällä on nyt vehreää, mutta suurin osa vuodesta aivan liian kuivaa’’, kertoo  Irene , 21, kolmikuinen Helen selässään. 

Molempien heimojen naiset toivovat tulevaisuutta, jossa kaikki voisivat turvassa kulkea rajatietä kyläkeskukseen ja jossa ei tarvitsisi pelätä lasten puolesta koulumatkalla.

’’Rauha tuo hyvää elämään: lapset ovat koulussa ja ihmiset saavat ruokaa syödäkseen’’, toteaa Merinamos.