Ikkunat huurussa, naapurin hiki melkein iholla ja musiikki soi täysillä. Karibialaiset rytmit keikuttavat salillista nuoria ihmisiä, reggaeton saa suomalaisen hymyilemään joulukuun harmaudessakin.

Tutkija, tanssinopettaja Hanna-Maija Pääkkönen, 32, tulkkaa panamalaisen kesähitin kertosäkeen ja ohjaa porukan täristämään lantiota rytmissä.

Kun Pääkkönen kävi 90-luvulla ala-astetta Nicaraguassa, oli ihan tavallista, että välitunnit vedettiin paikallisen tanssin, palo de mayon tahtiin.

”Olin viidennellä luokalla, kun tulimme Nicaraguasta takaisin. Karibialaiset tanssit jäivät hetkeksi, koska niitä ei Suomessa yksinkertaisesti opetettu. Nykyään isot ja perinteiset tanssikoulut, kuten BailaBaila, vasta aloittelivat toimintaansa. Kaikki latinotanssit olivat uusi ilmiö täällä.”

Paitsi uusi, ilmiö oli myös keskustelua herättävä. Jopa lempeästi keikkuvaa merengueä pidettiin provosoivana. ”Ylipäänsä kaikki lantion käyttö tanssissa koettiin hirveän seksuaaliseksi. Epäilen, että tämä johtuu suomalaisesta tanssikulttuurista. Jos ajatellaan vaikka suomalaisia kansantansseja, lantio on lähes käyttämätön ruumiinosa.” 

Sittemmin Pääkkönen on opiskellut ja opettanut afro-karibialaisia tansseja useissa tanssikouluissa Suomessa ja ulkomailla. Vuodesta 2002 hän on toiminut päätoimisena tanssinopettajana. Nyt hän pyörittää Helsingissä omaa tanssikoulua, Studio Tamboria.

Studio Tamborin erikoisuutena ovat nimenomaan karibialaiset tanssit: ”Sensuellista salsasta reggaetonin kuumiin klubitunnelmiin ja kuubalaisen rumban sykkeeseen”, tanssikoulun verkkosivuilla lukee.

Tutkija tanssin maailmassa

Kun päästään karibialaisten tanssien määritelmään, Pääkkösen puheesta ei ole tulla loppua. Latinalaisen Amerikan väitöskirjatutkija sekoittuu tanssinopettajaan.

”Tanssillisesti määrittelen Karibian alueen niin, että lasken siihen mukaan myös Keski-Amerikan. Jos puhuttaisiin jostain muusta asiasta, rajanveto olisi erilainen.”

Tanssin kautta voi siis määritellä myös maantieteellisiä alueita, ja Pääkköselle tällaiset rajanvedot ovat tärkeitä. Tanssien pitkät juuret ja historia tekevät niistä muutakin kuin klubeilla ketkutettavia lanneliikkeitä.

Toisaalta sitäkin moni karibialainen tanssi on, ja erityisesti reggaetonia mainostetaan tämän hetken suosituimmaksi yökerhotanssiksi Latinalaisessa Amerikassa. ”Reggaeton on näistä minun lajeistani kaikkein eniten polemiikkia herättävä. Se on niin voimakkaan seksualisoitunutta, ja siinä on rankat karikatyyrit molemmille sukupuolille.”

Tälläkin tanssilla on kuitenkin kulttuurihistoriansa, josta Pääkkönen on varsin tietoinen. Reggaeton ilmiönä on syntynyt 90-luvun alussa Keski-Amerikassa. Tutkimusta tai kirjallisuutta lienee aiheesta turha etsiä, mutta yleinen näkemys on, että se on lähtöisin jamaikalaisen ja karibialaisen musiikin sekoituksesta ja alkanut Panamassa nimellä reggae en español.

”Siellä on ollut Panaman kanavan rakentamisen takia valtavasti jamaikalaisia siirtotyöläisiä, jotka ovat tuoneet reggaekulttuurin mukanaan. Muutamat artistit käänsivät suoraan reggae-hittejä espanjaksi ja käyttivät silloin tätä ’espanjankielisen reggaen’ -käsitettä. Myöhemmin musiikkiin on fuusioitunut erilaisia lattarirytmejä, kuten salsaa ja merengueä”, Pääkkönen kertoo. 

Nykyään ilmiö on suurimmillaan Puerto Ricossa, jossa siitä käytettiin aluksi nimeä underground.

”Nimitys liittyi siihen, että biitin päälle laulettavaa lyriikkaa käytettiin erityisesti paikallisilla underground-klubeilla. Toiminta oli puolilaitonta, ja poliisit päätyivät usein keskeyttämään bileitä. Näillä klubeilla ovat 90-luvulla vetäneet myös sellaiset nykypäivän supertähdet kuin Daddy Yankee.”

Reggaeton-tanssi on puolestaan yhdistelmä karibialaisen alueen tansseja ja modernia katutanssia.

”Siihen on tullut monia elementtejä Karibian afrikkalaisperäisistä tansseista, jotka ovat lähtöisin nykyisen Nigerian ja Norsunluurannikon alueelta. Niissä taas on paljon esimerkiksi hedelmällisyyteen liittyviä piirteitä: lantion pyöritystä ja selkeät naisen ja miehen roolit.”

Naisnäkökulma machistiseen tanssiin

YouTubea selaillessa tulevat pakostikin mieleen kysymykset naisen roolista ja asemasta reggaetonin maailmassa. Päätyykö sitä tanssitunneillaan allekirjoittamaan varsin seksistisen naisnäkökulman?

”Ensinnäkin minua hämmentää tässä koko keskustelussa se, että se keskittyy vain tyttöihin ja naisen rooliin. Jos ajattelet vaikka reggaeton-videoita, niin kyllä miehen rooli on ihan yhtä rajattu”, Pääkkönen pohtii.

”Jos naisen kuuluu olla se ihastuttava, seksuaalinen ja kaunis, niin miehen taas tulee olla se, joka kaikin keinoin metsästää sitä naista, ja jolla on se iso auto ja jolla on ne rahat. Sehän on vaan eri näkökulma, mutta ihan yhtä rajaava.”

Pääkkönen tutkii väitöskirjassaan nicaragualaisten opiskelijoiden sukupolvikokemuksia. Isosta haastatteluaineistosta nousee vahvasti esille tutkimustulos, joka kertoo samasta ilmiöstä laajemminkin.

”Kun puhuttiin sukupuolirooleista, yksikään tytöistä, joita haastattelin, ei ottanut esiin naisten asemaa elämänsä kannalta problemaattisena tekijänä. Mutta todella moni pojista mainitsi, että he kokevat ahdistavana sen, millainen imago heillä pitäisi miehinä olla.”

Pääkkösen tunneilla tehdäänkin sekä naisten että miesten liikkeitä, tärkeää on mahdollisuus olla monessa roolissa. Verkossa reggaeton-skeneen kuuluvat kuitenkin tanssivat vähäpukeiset naiset ja räppäävät, vakavat miehet. Turha kiistää, ettei takapuolen varioiva ketkutus ottaisi välillä myös pornografisia muotoja.

”Tietenkin se on sellainen ilmiö, mitä minä en koe olennaiseksi. Mutta jos nuoret naiset käyvät tunneilla opettelemassa jotain mooveja, ja menevät sitten niitä klubeille tanssimaan, sehän on pikemminkin sitä, että ottaa oman kehonsa haltuun.”

Reggaeton-tunnilla kävijä ymmärtää melko nopeasti, että liikkeet ovat vaikeita ja vaativat kehonhallinnalta paljon. Viimeistään seuraavana päivänä tajuaa, että ne vaativat myös vahvoja lihaksia. Lisäksi tulee harjoitelleeksi itsensä hyväksymistä silloinkin, kun näyttää täysin koomiselta yrittäessään saada kehonsa toimimaan haluamallaan tavalla.

”Sosiaalinen media tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia silotella sitä, mitä tuo itsestään esille. On hyvä päästää välillä siitä irti ja olla vain sitä mitä on, vaikka sitten pihalla ja turhautuneena”, sanoo Pääkkönen lempeästi hymyillen. 

Ja se mikä on karibialaisissa tansseissa hienoa, on harvinaisen salliva kehonkuva.

”Jos verrataan tanssiin yleisemmin, vaikka klassisen baletin vartalonkuvaan, niin karibialaisissa tansseissa asenne on enemmänkin, että hei, tässä on minun kehoni – ota se sellaisena kun se on! Takapuolta ei koskaan voi olla liikaa, eikä usein oikein liian vähänkään.”