Vanhoja temppeleitä, modernia teknologiaa, yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden ilmentymiä, hajuja, likaa, uskomattomia värejä, makuja, ihmismassoja. Tutkija ja kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani (Otava) on matkakertomus, joka vie eri puolille kovin erilaiselta näyttävää, järkälemäistä Intiaa.

Kirja toimii sekä matkaoppaana niille, jotka suunnittelevat matkaa Intiaan, että nojatuolimatkaajan kulttuurireissuna. Intia on tullut Hämeen-Anttilalle tutuksi ensin tutkimuksen ja työn kautta, mutta 2000-luvun alusta myös konkreettisina matkoina: hän on vienyt kulttuurioppaana matkaajia Intiaan ja toiminut konsulttina Olympia-matkatoimistolle eli selvittänyt minne kannattaa matkustaa.

On sattumaa, että Hämeen-Anttila päätyi Helsingin yliopistoon juuri Intian kulttuurin ja sanskritin kielen tutkijaksi ja opettajaksi.

”Tullessani yliopistoon en tiennyt, että minusta tulisi Intian tutkija. Olin harrastanut Euroopan historiaa, kieliä ja kirjallisuutta ja ajattelin, että tutkisin niitä. Sitten löysin vertailevaa kielitiedettä opiskellessani Intian vanhan kirjakielen sanskritin, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kieli avasi puolestaan ikkunan kulttuuriin, joka näytti sekä oudolta että omalta. Sille tielle jäin.”

Viime vuosina Hämeen-Anttila on kiinnostunut myös politiikasta. Kun matkustaa Intiassa, ei voi olla näkemättä poliittisia epäkohtia tai haasteita. Hämeen-Anttila nostaa esiin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja kastilaitoksen.

”Eriarvoisuus näkyy esimerkiksi siinä, miten palvelijoita kohdellaan, heille huudetaan ja heitä lyödään. Sellainen sotii suomalaista oikeuskäsitystä vastaan – vaikka ei Suomessakaan ole pitkä aika tällaisesta eriarvoisuudesta, niin me katsomme pahalla sen tyyppistä elitismiä, jonka mukaan köyhät ovat huonoja ihmisiä ja ansaitsevat huonon kohtelun.”

Entinen kontrollifriikki

Matkaoppaana Hämeen-Anttilan on törmännyt moneen. Hän myös ymmärtää ihmisiä, jotka eivät halua enää koskaan matkustaa Intiaan, koska siellä kohtaa niin ristiriitaisia asioita. Erityisesti ihmisille, joiden moraali tai mielipiteet ovat ehdottomia, voi vastakohtien maa tuntua vaikelta.

Kirjailija tunnustautuu itsekin entiseksi kontrollifriikiksi. Nykyisin hän on hyväksynyt sen, että Intia on niin moninainen ja kaoottinen, että sitä ei voi hallita.

”Länsimainen ihminen kuvittelee olevansa elämän ja kuoleman herra. Intiassa huomaa, että elämä menee usein ihan omia menojaan. Tuntuu ensin sietämättömältä hyväksyä elämän irrationaalisuus ja ennustamattomuus. Pian kuitenkin huomaa, että se on rauhoittavaa, ja tuumii, että mitäs tässä hötkyilemään.”

Kirjailijan suhteesta Intiaan kertovat lukuisat eettiset ja hyvin konkreettiset kysymykset. Hän pohtii niin kirjassaan kuin puheissaankin muun muassa köyhyyttä, kuolemaa, naisen asemaa, kerjäämistä, vaateteollisuuden hikipajoja, eettistä kuluttamista ja yleensäkin sitä, miten olla oikein vieraassa kulttuurissa.

Yhdestä Hämeen-Anttila on varma: hän toivoo, että länsimainen taloudellinen ajattelu ei valtaa Intiaa täysin. Jos työvoimavaltaisuudesta esimerkiksi luovuttaisiin, köyhyys ja osattomuus murtaisivat yhteiskunnan selän.   

”Oma reaktioni intialaiseen köyhyyteen on se, etten pidä kiinni jokaisesta rupiasta. Vaikka en koe olevani rikas, niin intialaisella mittapuulla olen miljonääri. Siksi voin antaa rahani valua hieman enemmän esimerkiksi maaseudun ruokapaikkoihin tai käsitöitä tekeville naisille.”

Kirjailija naurahtaa, että suomalaiset ovat köyhä kansa. Vauraus on Suomessa melko uutta ja siksi suomalaiset pitävät usein lujasti kiinni rahoistaan Intiassa, ja intialaiset yrittävät saada ne pois.

”Kerjäläiset ovat tietysti monimutkaisempi juttu. Heidän tienaamansa rahat menevät yleensä liigojen johtajille, eivätkä välttämättä hyviin tarkoituksiin. Tällaista ei saisi rohkaista. Ja sen sijaan että ratsastaa elefantilla, kannattaisi antaa rahansa järjestöille, jotka suojelevat niitä.”

Kun haluaa iskeä intialaisiin rakenteisiin, pitäisi toimia intialaisten järjestöjen kautta.

”Ja vapaaehtoistyötä Intiassa todella tarvitaan. Inhoan sitä kun ihmiset sanovat, että huonoa omaatuntoa länsimaalaiset siellä vaan hoitavat. Ja katin kontit! Pienetkin asiat auttavat yllättävissä paikoissa, ja pieni on välillä suurta.”

Hämeen-Anttila korostaa, että hyvien tekojen arvostelijat eivät yleensä tee itse mitään.

”Minun hyvä tai huono omatuntoni on maailman mittakaavassa mitätön asia. Ei se merkitse, miksi teen, vaan se, mitä teen. Maailma ei ole täydellinen eikä kaikilta osin kaunis paikka, mutta aina kun sitä voi tehdä hieman oikeudenmukaisemmaksi, niin se liike kannattaa tehdä. Jokainen sana ja teko on kannanotto. On tärkeää, että ei vaan taivastella.”

Muista taskulamppu!

Minun Intiani on tekijänsä näköinen: se etenee Hämeen-Anttilan matkaamia reittejä pitkin eri puolilla Intiaa. Kirjassa on tuhti määrä temppeleiden, kaupunkien ja intialaiselon historiaa, mutta myös arkisia matkustamiseen liittyviä vinkkejä.

Kirjailija kuvailee, miten välttää vatsavaivat tai toimia pissahädän yllättäessä matkan varrella, miten matkustaa intialaisilla junilla – ja muistuttaa siitä, että matkaan kannattaa pakata taskulamppu sähkökatkoksien varalta.

Kirja sopii niin reppureissaajille kuin valmismatkoja tekeville. Tarkoitus onkin ehkä hälventää rajaa tällaisten stereotypioiden välillä.

”Tinkisin majoituksen tasosta, jos edessä on kiinnostava, outokin paikka. Ei kaiken tarvitse olla tip top. Välillä taas olen ollut Intiassa ihan mahdottoman likainen, niin että on vaikea sietää itseään. Silloin on ihana jos pääsee suihkuun ja vaihtamaan puhtaat vaatteet.”

Virpi Hämeen-Anttila yksinkertaisesti pitää matkalla olemisesta. Hän kertoo nauttivansa jopa tuntikausien bussimatkoista, joiden aikana voi katsella ihmisiä arjessa ja työssä. Tärkein paikka Intiassa ovat vuoret.

”Tykkään kiipeillä vuorilla, erityisesti Himalajalla. Siellä ilma on puhdas ja luonto on upea. Lisäksi Keski- ja Etelä-Intian maaseudulla on kaunista”, Hämeen-Anttila sanoo.

Vaikeimmalta tuntuu matkustaa suurkaupunkialueilla, joihin köyhyys tiivistyy.

”Vaikka kaikki katastrofin ainekset ovat läsnä, silti Intia jollain oudolla tavalla toimii. Se on minusta lohduttavaa. Ihmiset ovat jopa mahdottomalta vaikuttavissa oloissa sitkeitä ja sellaisena kunnioitettavia.”

Kirjailija on oppinut Intiassa paljon.

”Erityisen tärkeää on vastuuntunto ilman syyllisyydentuontoa – jälkimmäinen yleensä halvaannuttaa ja masentaa. Se että maailma on puutteellinen, ei tarkoita sitä, että on heitettävä pyyhe kehään, vaan sitä, että no tehdäänpä jotain, vaikka kuinka pientä.”

Virpi Hämeen-Anttila korostaa, että antoisinta ja turvallisinta on toimia, jos tuntee kulttuurin ja tietää, miten olla maassa maan tavalla. Siksi hän kokosi vuosien varrella kertyneet muistiinpanot ja merkinnät matkoiltaan ja kirjoitti matkakertomuksen omasta Intiastaan.