Tapahtui menneenä kesänä niin, että kirjoitin poikaani kohdistuvasta rasistisesta kohtelusta mielipidekirjoituksen, omalla nimelläni.
Tahdoin ennen kaikkea antaa kirjoituksella kiitosta niille ihmisille, jotka osoittivat tilanteessa konkreettisesti lapselleni, että rasistinen kohtelu on väärin. Ajattelin, että tekstini toimisi kannustavana esimerkkinä muille ihmisille: näin toimit, kun olet silminnäkijänä tilanteessa, jossa toista ihmistä – lasta tai aikuista – halvennetaan tai nujerretaan.
Sain kirjoituksen julkaisemisen jälkeen tuta sen, minkä jo tiesinkin: Suomessa elää joukko ihmisiä, joiden mielestä lapseni ei ole suomalainen. Siis minun Suomessa syntynyt, suomea äidinkielenä puhuva lapseni ei ole heidän mielestään suomalainen.
Jos hän ei ole, niin kuka on?
Kuinka kukaan Suomeen myöhemmällä iällä saapuva ihminen voi koskaan kuvitella lunastavansa suomalaisuutta identiteetikseen, kun sellaista ei sallita edes täällä syntyville lapsille?
Jutun jälkeen minua lähestyttiin henkilökohtaisilla sähköposteilla. Niiden lähettäjiä olivat suomalaiset miehet. Sain kuulla, että olen häpeäksi suomalaiselle miehelle. En kelpaa heistä parhaimmille, koska olen mennyt ”pusaamaan lapsia tuiki tuntemattoman kanssa”.
Ehdin seurustella lasteni kolumbialaissyntyisen isän kanssa kahdeksan vuotta, ennen kuin päätimme perustaa perheen. Naimisissakin ehdimme olla nelisen vuotta, ennen kuin esikoisemme syntyi. Tunsimme toisemme verrattain hyvin. Joskus ehkä vaihdoimme jokusen sanankin. Liittomme kesti yhteensä 17 vuotta.
Kiinnostavana oletusarvona näissä vihamielisissä lähestymisissä oli paitsi se, että lapseni isä olisi minulle entuudestaan ventovieras myös se, että hän olisi musta. Hän ei ole.
Tämänkin tiesin entuudestaan, mutta nyt sain siitä todistuksen: suomalainen nainen, jolla on musta mies tai mustan miehen kanssa saatu lapsi, saa osakseen erityisen paljon vihaa. Tämä on asia, jota ei juurikaan käsitellä.
Tämä edellä mainittu on puhdasta rasismia. On kyse puhtaasti ihmisen ulkonäköön perustuvasta syrjinnästä ja ihmisen rodullistamisesta. Erilaisuuden pelosta, kohtaamisen pelosta.
Tällainen peloista ja uhkista nouseva ajattelu on vaarallisen lyhytnäköistä. Ajatus siitä, että vain tietyn ulkonäön omaavat ihmiset voisivat olla suomalaisia, on omiaan luomaan yhteiskuntaa, jossa erilaisten ihmisten läsnäolo on jatkuva uhka, kuten Elina Hirvonenkin kirjoittaa kolumnissaan sivulla 7.
Jos täällä kasvavat ulkonäöltään erinäköiset suomalaiset lapset ja nuoret saavat kokemuksen, etteivät he kuulu joukkoon, että heidän suomalaisuutensa kyseenalaistetaan, ei liikuta turvallisilla vesillä. Luodaan yhteiskuntaa, jossa kasvaa katkeroituva sukupolvi, joka jätetään ulkopuolelle vain siksi, että he näyttävät erilaisilta.