”A ina, kun menen Transnistriaan, minulla on tunne, että minua seurataan ja tarkkaillaan. Kaikilla siellä on”, moldovalainen Marin Bogonovski, 45, sanoo. Olemme matkalla Chisinausta Tiraspoliin, ja paikallisen toimittajakollegan kautta olen onnistunut järjestämään venäjää sujuvasti puhuvan Bogonovskin kuskiksi.

Moldovan maanteillä ajetaan kovaa. Viidenkymmenen kilometrin matka Transnistriaan taittuu nopeasti, vaikka tiet ovat pelottavan muhkuraisia. Moldovan itäosassa sijaitseva Transnistria on julistautunut itsenäiseksi vuonna 1990, mutta kansainvälinen yhteisö ei itsenäisyyttä ole tunnustanut.

Kiisteltyä rajaa vartioivat niin venäläiset sotilaat kuin EU:n rajavalvontamissio. Rajalla meidät pysäyttävät ensin Moldovan rajavartijat, sitten venäläiset. Lopuksi asiakirjat maahan saapumista varten täytetään parakkitoimistossa Transnistrian viranomaisten kanssa.

Saamme turistin leimat papereihin ja luvan oleskella maassa korkeintaan 24 tuntia. Sitä pidemmille vierailulle on anottava erikseen lupa virastossa Tiraspolissa.

Sodasta jäätyneeseen konfliktiin

Rajalla, jonka ylitämme, on parikymmentä vuotta aiemmin käyty muutaman kuukauden kestänyt verinen sota Moldovan poliisivoimien ja Venäjän armeijan hiljaista tukea nauttineiden Transnistrian separatistien välillä.

Nykyään autokuskin töitä tekevä Bogonovski työskenteli tuolloin Moldovan poliisivoimissa ja oli virkansa puolesta mukana sodankäynnissä. Hän tiivistää näkemyksensä historiasta: ”Sodassa oli kyse isoista poliittista linjoista. Ei tavallinen kansa täällä ole riidoissa keskenään.”

Transnistria on sodan jälkeen elänyt jäätyneen konfliktin tilassa. Alueella on arviolta 1500 Venäjän armeijan sotilasta ja se saa taloudellista tukea Venäjältä. Vaikka maa juridisesti kuuluu edelleen Moldovaan, se on käytännössä itsenäinen ja sillä on oma hallituksensa, poliisinsa, perustuslakinsa ja valuuttansa.

Transnistrian eliitti pitää valtaa käsissään ja kansaa tiukassa kontrollissa. Demokratia- ja ihmisoikeustilanne on heikko ja varallisuus keskittynyt harvoille.

Yksi maan suurimpia yhtiöitä, Sheriff, omistaa muun muassa huolto-asema- ja ruokakauppaketjun, TV-aseman, painotalon, viinatehtaan, jalkapallojoukkueen ja stadionin. Väitetään, että yrityksen omistus on Transnistriaa maan itsenäistymisestä vuoteen 2011 johtaneen, entisen presidentti Igor Smirnovin perheen käsissä. 

Ihmiskauppa rehottaa

Ajamme Tiraspolin keskustan läpi. Parlamenttitalon edessä partioi valtava Lenin-patsas ja vastapäisessä puistossa palaa tuli sotien sankareiden muistoksi.

Saavumme rähjäiseen lähiöön kaupungin laitamilla. Ihmisoikeusjärjestö Interaction toimii kerrostalon kellarissa. Nimikylttiä ei ole, eikä ulkopuolella näy merkkejä toimiston olemassaolosta. Koputamme oveen ja muutaman minuutin kuluttua järjestön toiminnanjohtaja Oxana Alistratova kurkkaa ovenraosta.

Transnistriaa kutsutaan useissa lähteissä Euroopan mustaksi aukoksi. Sanotaan, että alueen talous elää muun muassa ase- ja ihmiskaupasta ja että epämääräinen status tarjoaa maaperän rahankierrolle, josta hyötyvät Transnistrian lisäksi sen naapurimaat.

Alistratovan johtama järjestö auttaa ihmiskaupan ja perheväkivallan uhreja. Muuttoliike köyhästä Transnistriasta on suurta. Tavallisesta kansasta ne, joilla töitä on, tienaavat keskimäärin alle sadan dollarin kuukausipalkkaa.

”Transnistriasta ja sen kautta viedään ihmisiä töihin muun muassa Turkkiin, Ukrainaan ja Arabiemiraatteihin, naisia seksityöhön ja miehiä rakennuksille”, Alistratova kertoo. ”Mikä tahansa köyhä maa voi olla ihmiskaupan lähtömaa. Ihmiskauppa johtuu siitä, että töitä ei ole, palkat ovat huonot, eikä työntekijöillä ole oikeuksia.”

Salaisen poliisin syynissä

Alistratova on koulutukseltaan psykologi ja lastentarhanopettaja. Ihmisoikeustyöhön hän kävi hakemassa alan koulutusta Chis¸inaun puolella. Työskentely tiukan kontrollin alla, totalitaarisessa valtiossa ei ole yksinkertaista. Järjestön toimintaa on yritetty sabotoida, toimiston pihalle on heitelty kemikaaleja ja salainen poliisi on käynyt tasaisin väliajoin kuulustelemassa Alistratovaa.

Salaisen poliisin agentti sanoi minulle kerran, että minun tulisi olla isänmaallinen”, Alistratova kertoo. ”Vastasin, että minähän välitän ihmisistäni ja teen työtä heitä auttaakseni. Kuka siis olisi minua isänmaallisempi. Mutta en syytä heitä. Samoista ongelmistahan ne agentitkin kärsivät.”

Interaction on toiminut yli kymmenen vuotta ja Alistratova kertoo vuosien kuluessa luoneensa vähitellen suhteet viranomaisiin ja entiseen presidentti Smirnoviin. Presidentin vaihduttua vuonna 2011 työ piti aloittaa alusta.

Maan uusi presidentti Jevgeni Sevtçuk on pyrkinyt muuttamaan Transnistrian julkisuuskuvaa ja puhunut avoimuuden ja läpinäkyvyyden puolesta. Alistratova kiirehtii kehumaan maansa johtajaa. ”En minä syytä maatani. Uusi presidenttimme on hyvin älykäs ja koulutettu”, hän sanoo. 

Politiikkaan Alistratova ei halua sotkeutua. ”Haluaisin, että meillä olisi virallinen status, mutta en osaa sanoa, mikä olisi paras ratkaisu. Tiedän vain, mitä on nyt ja että ihmisten pitäisi voida elää hyvin.”

Alistratova kertoo haaveilevansa talosta meren rannalla. Ihmisoikeustyötä hän ei jaksaisi enää tehdä. ”Tämä työ on liian vaikeaa ja olen väsynyt, mutta minua tarvitaan, joten jään tänne.”

Lähteet ja asiatiedot: Nico Lamminparras, globalfinland.fi ja Moldovan tutkivan journalismin keskuksen sivut investigatii.md.

Mikä Transnistria?

Etniset ja kielipoliittiset ristiriidat kärjistyivät Moldovassa 1980-luvun lopulla maan kansallismielisten ja venäjänkielisten välillä.

Transnistria julistautui itsenäiseksi syksyllä 1990. Alueella käytiin muutaman kuukauden kestänyt sota vuonna 1992 Moldovan poliisivoimien ja Transnistrian separatistien välillä, kunnes Venäjän armeija tuli osapuolten väliin. Taisteluiden jäljiltä kuolleita oli 860 Transnistriassa ja 460 Moldovassa. Lisäksi kymmenettuhannet pakenivat alueelta.

Maassa on noin puoli miljoonaa asukasta, joista noin 32 prosenttia on moldovalaisia, 30 prosenttia venäläisiä ja 29 prosenttia ukrainalaisia.

Transnistriassa järjestettiin vuonna 2006 kansanäänestys, jonka tulos osoitti enemmistön kansasta tukevan maan pyrkimystä kansainväliseen tunnustukseen ja myöhempään valtioliittoon Venäjän kanssa.

Huhtikuussa 2014 Transnistrian johto ilmoitti haluavansa liittyä Venäjään. Venäjä on toistaiseksi todennut, että kysymyksen ratkaisu kuuluu transnistrialaisille itselleen.