Muistan Pohjois-Intiassa, Delhin lentokentällä istuneen vanhan miehen. Hän luki kirjaa ja hänen karhealla poskellaan valui kyyneliä. Tuon kirjan kannessa olivat pinkkiin huiviin kääriytyneen tytön kasvot.
Ymmärrän aavistuksenomaisesti jotain siitä, minkä vuoksi mies itki. Kenties yhden pakistanilaistytön tarinan tai Pakistanissa vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen sekasorron vuoksi, ehkä talibanien julmien väkivaltaisuuksien, naisten sorretun aseman, siviilien kärsimyksen vuoksi. Tai kenties miehellä itsellään oli koti-ikävä. Yksityiskohtien sävyjä voi vain arvailla.
Nuo kirjan kasvot ovat Malala Yousafzain ja teos alkuperäisversio vast’ikään suomennetusta kirjasta Minä olen Malala – koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa. Yousafzain ja ulkomaantoimittaja Christina Lambin kirjoittama teos keskittyy aikaan ennen kuin Malala Yousafzain kasvot tulivat tunnetuiksi eri puolilla maailmaa. Kirja kuvaa iloa ja rakkautta kotikylässä, mutta ennen kaikkea se kertoo hiljaisista pelon vuosista Talibanin ikeen alla. Vaikkakaan itse Malala-tyttö ei ollut koskaan hiljainen, vaan puhui isänsä rinnalla tyttöjen ja naisten aseman, erityisesti koulunkäynnin puolesta. Hänen blogitekstejään julkaistiin nimimerkillä myös BBC:n urdunkielisellä sivustolla.
Ennen kaikkea Malala Yousafzai kuitenkin halusi ja haluaa edelleen olla tavallinen vehreässä ja kauniissa Swatin laaksossa asuva ja koulua käyvä pataanityttö.
”Maailmani on muuttunut, mutta minä en”, kirjoittaa Yousafzai elokuussa 2013 kirjan loppusanoiksi Birminghamissa, jossa hän asuu perheensä kanssa nykyisin. Kotiin ei voi palata, ei ainakaan vielä. Taliban ampui häntä päähän lokakuussa 2012.
Teos on paikoitellen raskas, ei ainoastaan sisällön, vaan myös kerronnan ja kielen tasolla. Yksittäiset ja oivaltavat arkiset havainnot nostavat kuitenkin myös kielen lentoon. Minä olen Malala avaa erilaisten kulttuuristen piirteiden kirjoa ja antaa tilaa erityisesti islamille ja Malala Yousafzain pohdinnoille siitä, miten väärin uskonnon sanomaa on haluttu ymmärtää niin muslimien itsensä kuin ulkopuolisten keskuudessa. Kirjan arvo on tarkassa dokumentaarisuudessa, painavassa kokemuksessa ja tiedossa.
Lukija ei saa kyllästyä. Ei vaikka tässä Hollywood-kerronnan ja nopean uutisoinnin maailmassa olemme tottuneet lyhyeen pohjustukseen ja sitä seuraavaan kliimaksilla mässäilyyn. Samaiseen efektiin perustunee myös se, miksi maailma ei piittaa siviilien kärsimyksistä Pakistanin kaltaisissa valtioissa: Koska tilanteet ovat hankalia ja monisyisiä ja koska pitkäaikaisia taisteluita käydään niin monilla, myös maan sisäisillä, rintamilla. Ja ennen kaikkea koska emme oikeasti tiedä, mitä arjen Pakistanissa tapahtuu, emmekä jaksa ottaa yksityiskohdista selkoa.
Tässä lienee kylliksi syytä lukea Malala Yousafzain tarina – kunnioituksesta jatkuvan sodan varjossa eläviä tavallisia lapsia ja aikuisia kohtaan. Ja kyllä, kyyneliltä ei voi välttyä.