Olen kerran nukkunut läpi maanjäristyksen. En edes tajunnut mitä tapahtui. Unessa sänkyni oli ajautunut merelle, ja aallot paiskoivat sitä. Kierin peiton alla edestakaisin, sängyn laidalta toiselle. Hereille minut kiskoivat vasta naapurissa asuneiden japanilaisten kauhunkiljahdukset.
He tunnistivat talon heilunnan maanjäristykseksi, ja osasivat pelätä. Itse ihmettelin hetken mitä tehdä, ja jatkoin unia.
Seuraavana aamuna katselimme talon seinään ilmestyneitä hiushalkeamia. Maanjäristys oli ollut voimakas. Sen keskuksessa, 80 kilometrin päässä, taloja oli romahtanut.
Kun maailma ympärillä myllertää, muistan tuon maanjäristyksen. Ja sen, ettei tapahtumien keskipisteessä ollessaan ymmärrä, että tämä on keskipiste. Läheltä ei voi koskaan nähdä koko kuvaa.
Päätin perehtyä nykyhetkeen lukemalla uusiksi jo kouluajoilta tutun George Orwellin kirjan Vuonna 1984. En ollut ainoa. Pääkaupunkiseudun kirjastoista olivat lainassa kaikki kirjan tuoreen painoksen 67 kappaletta. Jokunen lukuhaluinen oli vielä varausjonossakin.
Kun luin kirjan ensimmäistä kertaa, kylmä sota oli voimissaan ja minä itse teini-ikäinen. Muistan vielä hämärästi sen, miten selvältä tuntui, että kirja kertoo Neuvostoliitosta. Sellaista siellä rajan toisella puolella mielikuvissani oli: ajatuspoliiseja ja ties mitä.
Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin kirja näyttää aivan toiselta. Jo kirjan alkumetreillä kylmää se, kuinka tutulta ilmiöltä ”Kahden minuutin viha” tuntuu. Kirjassahan työntekijät kootaan joka aamu kello yhdeltätoista kahdeksi minuutiksi hurmiollisessa kiihkossa vihaamaan väärinajattelijoita. Nykyään ei edes tarvitse kantaa tuolia työpaikan aulaan. Riittää kun avaa netin.
Vuonna 1948 kirjoitetun kirjan tulevaisuudenkuvista hämmentävän moni on toteutunut, jossakin päin maailmaa.
Mutta onneksi Orwell ei ollut kaikessa oikeassa. Tietoverkkojen ja vapaan tiedonkulun maailmassa kirjan kaltainen totalitaristinen yhteiskunta tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Yhteiskunta, jossa tietoa säädellään vain yhteen totuuteen istuvaksi ja historia muokataan nykyhetkeen sopivaksi. Jossa totuus palvelee vallan oikkuja.
Vai onko ajatus sittenkään mahdoton? Eihän orwellilainen tiedon muokkaus voi nykyään olla mahdollista. Eihän?
Samana päivänä kun sain kirjan luettua loppuun Krimillä äänestettiin liittymisestä Venäjään. Kun lehti meni painoon, Putin kertoi juuri puheessaan Krimin olleen ihmisten sydämissä ja mielissä aina erottamaton osa Venäjää. Sen hetken ja tämän lehden ilmestymisen välillä on kulunut kaksi viikkoa.
Elämästä puuttuu elokuvissa katsojan mieltä ja huomiota ohjaava musiikki. Oman elämän sound trackissä eivät pehmeät jouset kerro alkavasta suopeasta ajasta, eikä vaaran edellä jylise varoittava patarumpu.
Asiat vain tapahtuvat. Joskus ne huomaa, joskus ei. Merkityksen ymmärtää vasta etäältä.